Konservatiivinen kunnallispolitiikka - mikä muuttuu?

Vaalikeskustelut ovat alkaneet. Eri kaupunginosissa ja -tapahtumissa istutaan päivittäin paneelipohjalta pohtimassa Helsingin tilaa, mahdollisuuksia ja haasteita kunnallispoltiikan kannalta. Debatit kuuluvat asiaan vaalien alla. Yhdessä tupailtojen ja kahvitilaisuuksien, lehtimainonnan ja kadunvarsimainosten kanssa ne muodostavat olennaisen osan vaalikoreografiaa.

Tänä syksynä on puhuttu poikkeuksellisen paljon kulttuurista ja kulttuuripolitiikasta, kirjastoista, kaupungin tukijärjestelmistä, tanssitaiteesta ja kulttuurikentän kunnallisista työntekijöistä. Pidän vaalipaneeleista. Niissä on usein hyvä tunnelma ja aiheeseen sitoutuneita ihmisiä läsnä. Muut keskustelijat, ehdokkaat ja valtuustokollegat ovat parhaimmillaan, nokkelia ja monet hauskojakin esiintyjiä. Syntyy mainioita tunnelmia ja hyvää keskustelua, joskus ihan reipasta ja kunniallista vuorovaikutusta kuuljoiden ja keskustelijoiden välillä.

Kunnallisvaalitilanne on todella keinotekoinen. Se korostaa puolueiden erilaisuutta ja antaa mahdollisuuden linjavetojen poliittiseen sävyttämiseen. Silti rohkenen sanoa, tutkittuani kaksi vuosikymmentä kunnallispolitiikkaa, ja innostuttuani sitä viimeisen neljän vuoden aikana myös harrastamaan: turha kuvitella, että vaalien jälkeen mikään muuttuu! Kunnallispoltiikka on Suomessa konservatiivista, on ollut sitä jo vuodesta 1918. Näin on myös Helsingissä. Perustelen asiaa muutamin esimerkein.

1. Mies ja ääni -uudistuksen jälkeen vuonna 1917 Helsingissä päätöksenteko ja -neuvotteluakseli muodostui kahden vahvan ryhmän, porvareiden ja sosialidemokraattien välille. Erityisesti 1920-luvulla tarvittiin yhteiskuntarauhaa, ruotsinkielinen porvarillinen politiikka ei enää riittänyt. Rauhan takasi kahden voimapuolueen toiminta yhdessä, paikallistasolla. Vuoden 1945 jälkeen porvareiden ja SDP:n yhteistyöllä torjuttiin kommunistien vaikutus kunnalliselämään. Sittemmin "akseli" vakiintui ja on pienin variaatioin pysynyt Helsingin selkärankana. Vaaleista toiseen kokoomus ja SDP ovat saaneet 20-25 % äänimäärästä. Äärivasemmiston romahdus toi 1980-luvulla tilaa siihen väliin; parhaiten ovat menestyneet vihreät ja muut keskiryhmät.

2. Helsinki on virkamiesvetoinen kaupunki, jossa pelikentät ovat selvät. Virkamiehet valmistelevat ja esittelvät asiat, politiikot päättävät. Kuvio on selvä. Parhaimpaan tulokseen päästään, kun molemmat tahot toimivat yhdessä ja samaa päämäärää tavoitellen. Vahvat virastot kuuluvat kunnalliseen kulttuuriimme. Virkamiehet meillä ovat lähes poikkeuksetta sitoutuneita, kaupunkinsa puolesta työtä tekeviä ja osaavia ihmisiä.

3. Yllämainituista syistä helsinkiläistä päätäksentekoa on vaikeata muokata ja muuttaa ulkopuolelta. Tämä hallinto & politiikka -järjestelmä on lähes aukoton. Siksi olen oppinut uskomaan kunnallispolitiikkaan. Vanhanaikaisesti: jos haluaa vaikuttaa, pitää mennä mukaan puolueisiin ja paikallispolitiikkaan. Kumpaakaan ei ole syytä pelätä; puolueet ovat perimmäiseltä luonteeltaan kansanliikkeitä. Useimmat kaltaiseni valtuutetut tekevät politiikkaa oman työn ohella, kiinnostuksesta ja rakkaudesta kotikaupungin asioihin. Yhdessä tekeminen, vapaaehtoisesti, on mahtava yhteiskunnallinen voima! Se on poliittisen järjestelmämme, vakautemme tiheä ydin. Siksi toivon - ehkä naivisti - mahdollisimman hyvää äänestysprosenttia.