sunnuntaina, syyskuuta 30, 2012

Vaaleja taas...kunnallisvaaleja numerolla 836!



Nyt he ovat täällä taas, nuo rakkaat ikiystävämme, Helsingin kaupunginvaltuustoon pyrkivät. Puolueet ovat nyt nimenneet ehdokkaansa lokakuun kunnallisvaaleihin. Pieni hetki vain, niin postiluukut täyttyvät vaaliesitteitä, lehdet mainosilmoituksista ja facebook ehdokkaiden kotisivuklikkauksista. Kuukauden ajan olemme pääsemättömissä: vaalit kaatuvat niskaamme kuin kevättulvat Pohjanmaalle!

Kunnallispolitiikalla on härski maine.  Suomen poliittisen historian keskeisiin käsitteisiin kuuluvat Turun mafia, Tampereen aseveliakseli ja Helsingin kunnallisklubi. Pienemmissä kaupungeissa poliitikot nokittelevat toisiaan.  Lehtiin pääsevät ääripäät, valtuustojen kylähullut tai populistit, loikkaajat tai nokkelaa julkisuuspeliä pelaavat poliitikot. Taustalle jäävät todelliset kunnallisen politiikan tekijät, nuo hiljaiset, mutta neuvottelukykyiset puurtajat. He toimivat oman kylän / kaupungin asioiden ajamiseksi. 

Jos kotinurkan politikointi tympii, sopii katsella Itämeren toiselle puolelle. Venäjällä, Keski- ja Itä-Euroopassa 1990-luvun muutos toi keskusvallan tilalle uudet mafiat; röyhkein kahmi omakseen kaupunkien maat ja rakentaminen alkoi vapaan kapitalismin hengessä. Muutama vuosi sitten vierailin Tallinnan kaupunkisuunnitteluvirastossa. Kymmenkunta yleiskaava-arkkitehtiä laati urbaanin kehityksen raamisuunnitelmaa; sen ohjausvaikutus oli minimaalinen. Helsingissä saman viraston noin 300 suunnittelijaa vastaavat kokonaisvaltaisesta kaavoittamisesta yhdessä poliittisen lautakunnan kanssa.

Kunnallispoliittiset päätökset syntyvät hitaasti, neuvottelemalla ja eri näkökantoja yhteen sovittaen.
Helsingin kaltaisessa taajamassa asiat etenevät, kun virkamiehet eli valmistelijat ja poliitikot eli päättäjät toimivat yhteen. Tämä on sitä politiikan tylsää ja latteaa arkea.  Jos näin ei olisi: saisimmeko konsensuksen sijaan mafioita ja raha potkaisee -politiikkaa?

Ruotsissa ja muissa pohjoismaissa kunnallispolitiikka on pop. Kaikissa maissa kunnallisuudistus 1800-luvulla oli historian tärkeä käännekohta, suorastaan modernin aikakauden tunnus. Maallikot tulivat hoitamaan yhteisiä asioita ja kaupungeissa veromaksavat paikallisvaikuttajat tulivat politikoimaan. Suuret puolueet ottivat kentän haltuunsa vuoden 1919 kunnallisuudistuksen jälkeen, kun ”mies ja ääni –uudistuksen myötä.

Meillä unohtuu, että vuoden 1918 kahtiajaosta selvittiin sillä, että sosialidemokraatit tulivat vastuullisina paikallispolitiikkaan. Kuntien rooli sisäisen yhteiskuntarauhan takaajana on ollut huomattava kriisiaikoina.  Paikallispolitiikka tuottaa yhteisöllisyyttä ja hyvinvointipalveluita. Ruotsissa puhutaan 1900-luvun hiljaisesta vallankumouksesta. Kunnat rakentavat sosiaalista ja kulttuurista yhteisöllisyyttä, ruotsalaisuutta.

Suomessa kunta-asiat jäävät aina valtakunnanpolitiikan alle.  Tv:ssä lavalle rahdataan jälleen puolueiden puheenjohtajat ja muut napamiehet ja ministerinaiset. Tällä ylätason sakilla on vain vähän kuntakokemusta, vaikka monet istuvatkin muodollisesti alueensa valtuustoissa.  Vaadin, että paneeleissa framille nostetaan todellisia kuntavaikuttajia. Siten keskusteluun saataisiin särmää, osaavaa puhetta ja todellisia mielipiteitä.  Räiskettä ja ratinaa eli asiaa seipäästä eikä seipään vierestä!

Mutta hop hop uurnille kaikki me! Seuraavakin valtuusto tulee päättämään tärkeistä arkiasioista.  Ei ole yhdentekevää, minkälainen kokoonpano sitä tekee…Siksi olen asettunut ehdolle, koska puolustan suomalaista järjestelmää, kunnallista itsehallintoa. Hieno perinne, jonka ydintä harvoin pysähdymme pohtimaan. Vertailu on paras keino: ulkomailla oman arvostus kasvaa!

Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, syyskuuta 19, 2012

Missä puussa kasvavat hyvät opettajat?



Maanantaina pidin Edistyksellisen tiedeliiton (ETL) 40-vuotisseminaarissa Jyväskylässä pikkuisen juhlapuheen, jonka aiheena oli ”Kelpaako suomalainen opettajakoulutus vientituotteeksi”. Aloitin opettajuuden pohtimisen koulusta, ja sen yhteiskunnallisesta roolista.  Koulu on säilyttänyt paikkansa yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä. Syykin on selvä. Me kaikki olemme kouluasiantuntijoita, sillä olemme joutuneet läpikäymään koulunkäymisen pitkän prosessin. Eräillä tämä tie yhä jatkuu osana ”elinikäistä oppimisprosessia”.

Omakohtainen kokemus antaa varmuuden puhua koulusta – ja muistella sitä. Vaikka koulu näyttäytyy älyllisenä tietotilana, sen suurin kosketuspinta on emotionaalisella tasolla. Kouluaikana tapahtuu siirtymävaihe lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen. Se tekee koulusta prosessin, joka jättää vääjäämättömän jälkensä mentaali-historialliseen sielunmaisemaamme.
                                                          
Mitä muistamme koulusta? Harva meistä pystyy luettelemaan oppisuorituksiaan, aineaiheitaan, koevastauksiaan ja oppikirjojensa sisältöjä, tai edes arvosanojensa muodostumista. Muistamme tiloja, taloja, asioita, ilmiöitä ja ihmisiä, jopa tuoksuja ja makuja sekä sitten opettajia ja koulutovereita. Koulun sijainti ja kouluarkkitehtuuri, fyysinen tila ja esinemaailma, sen henki, luokan toveripiiri ja suhteet opettajien ja oppilaiden välillä nousevat esiin mielikuvina kun koulusta puhutaan.

Koulumuistot voivat olla vahvoja, sillä niihin kietoutuvat ääripäiden tunteet: opettajapersoonallisuuksien vaikutus, ystäväverkoston tiiveys (tai vastakohta, koulukiusaaminen), mahdollinen ahdistuksen ja pelon ilmapiiri, jopa kouluruokailuun liittyvät elämykset. Mutta kouluun voi liittyä myös vahvoja menestymisen ja onnistumisen tunnelmia. Koulu stigmatisoi niin hyvässä kuin pahassakin. Joko liitymme oma koulumme tyytyväiseen sukupolviketjuun tai torjumme koulun identiteettiä muovaavan vaikutuksen.
         
Toistaiseksi kaikki Suomessa ovat olleet yhtä mieltä siitä, että lasten on lähdettävä koulutielle. Vaihtoehtoisen oppimisen malleja ei vakavasti edes pohdita.  Silti harvoin kuulee
kysymyksen: miksi koulua on käytävä? Koulu on viimeisen 150 ajan ollut vahvasti sidoksissa suuriin ideologisiin ja sosiaalisiin päämääriin. Kasvatuksella on ollut pienessä maassa suuri tavoite: paremman isänmaan luominen.

Kehityksessä voidaan nähdä neljä vaihetta, ”projektia”. Luterilaisen projektin tavoite oli yhteiskunnallisen vakauden, pysyvyyden ja järjestyksen säilyttäminen. Porvarillinen projekti 1800-luvulla tavoitteli kansallisvaltion ideaa ja ihannetta. Sosiaalinen  projekti 1900-luvulla koski hyvinvointivaltion luomista. Eurooppalais-globaali projekti noin vuodesta 1990 lähtien on tavoitellut Suomen saattamista euro- ja kilpailukuntoon poliittisesti, taloudellisesti
ja kulttuurisesti.

Yhtä mieltä oltiin siitä, että on tärkeää, että opettajiksi tulevaisuudessakin hakeutuu hyviä ihmisiä. Mistä on sellainen on tehty? Koska itsekin olen opettaja, on kysymys ”hyvästä opettajuudesta” askarruttanut mieltäni pitkään. Onko olemassa oikotietä hyvään opettajuuteen? Mielestäni sellaista ei ole. Harjoittelukoulusta 1970-luvulla hankkimani 9-vuotinen perusempiria (oppikouluoppilaana) osoitti, että hyvä opettajuus on ihmisen ominaisuus, ei ulkoa opiskeltava taitolaji.  Jo luokkahuoneen ovelta oppi näkemään, oliko harjoitteluopettajassa eli auskultantissa riittävästi karismaa, innostusta, säteilyä ja osaamista. Sitä täydensi luonteva ja kunnioittava suhtautuminen oppilaisiin. Teoria ei auttanut, jos asenne oli väärä. ”Huonoja” koeteltiin kovasti, tyttökoulussakin! 

Laitoin junamatkalla Jyväskylään asiasta fb-kyselyn ja sain koko joukon kiinnostavia vastauksia. Niissä korostui muutama teema: koulu säilyy tärkeänä instituutiona ja opettajuudelle on tulevaisuudessakin kysyntää. Koulun käymisen perustehtävänä tulee edelleenkin olemaan lasten ja nuorten opettaminen tavoille tai kasvattaa sivistykseen. Koulu on edelleen paikka, jossa omaksutaan vallitseva kulloinenkin tieto-taitotaso ja arvomaailma.

Suomessa opettajuus nähdään kasvatusteoreettisesta tai menetelmällisestä näkökulmasta. Helposti unohtuu, että opettaja ei vain opeta, vaan hän on nuorille myös aikuisen ihmisen esikuva. Me muistamme lämmöllä persoonallisia ja karismaattisia opettajia - opettaja jäi mieleen, jos hän oli valmis vuorovaikutukseen ja pani itsensä likoon. Tämä lähtökohta on jäänyt koulukeskustelussa taustalle. Nyt korostetaan liikaakin koulun käytännönläheisiä, ”hyödyllisiä” tavoitteita. Opettajan tärkein ominaisuus opiskelun kaikilla tasoilla – esiopetuksesta yliopistoihin - on innostuminen ja innostaminen, lasten ja nuorten rakastaminen. Kutsumusopettaja ei ole hävinnyt joukostamme! 

Tunnisteet: , , ,