keskiviikkona, tammikuuta 23, 2008

Luokkanäkökulma kaupunkihistoriassa: unohdetut totuudet?

Olen ollut täynnä "luokkia" viime päivinä, huomaan 70-lukulaisen vereni kuohahtalevan edelleen/uudestaan lämpimänä. Tammikuun 1918/2008 kunniaksi lehdet täyttyivät viikonlopulla vapaussota-kansalaisota -aineistoista. Itsekin olen juuri saanut valmiiksi osuuteni maaliskuun alussa ilmestyvään Pääkaupunki ja sota 1918 -kirjaan. Pakko sanoa, koko joululoma meni sisällissodan parissa eikä elämys ollut miellyttävä; monien klassikkotutkimusten ohessa luin nuorten tutkijoiden uudempia kirjoja aiheesta ja mm. Marjatta Cronvallin (postum) kirjan Seitsemäs mies.

Olen ollut viime viikoina kohtalaisen järkyttynyt, huomattuani jälleen kotikaupunkini todellisen "valkoisen" luokkaluonteen. Punakapina kukistettiin huhtikuussa 1918 saksalaisten avulla ja sen jälkeen rakennettiin vuosikymmeniä "valkoista Helsinkiä". SDP pääsi päätöksentekopitoihin mukaan jo heti 1919, mutta tietyillä ehdoilla, erityisesti vuoden 1945 jälkeen: konsensushengessä pidettiin kansandemokraatit ja kommunistit ulkopuolella. Koko Helsingin historia voidaan kirjoittaa valkosien luokkaulottuvuuden kautta, katsoa kaupungin "moderniteetit" luokkanäkökulmasta.

Toinen ajatuksiani hallinnut teema viime viikolla oli Helsingin Kulttuuritalon 50-vuotisjuhla. Sitä vietetään nyt alkuvuonna, sen kunniaksi, että Kulttuuritalon avajaiset osuivat alkuvuoteen 1958. Talon omistaa nyt valtio ja sitä kaupataan kongressi- ja kulttuuritilana. Rakennusken suojiin ollaan siirtämässä piakkoin Museoviraston Rakennushistorian osasto. Hyvä niin.

Ajallemme tyypillistä on se, että juhlatalon historiasta on aktiivisesti unohdettu se 40-vuotta jatkunut tosiasia, että talo OLI Suomen kommunistien rakentama, ja demokraaattisen työväenliikkeen pääkulttuurikeskus ja kokouspaikka. Tänään rakennusta esitellään neutraalisti Alvar Aaalto -monumenttina - työväenliikkeen panos rakennustajana ja omistajana unohdettu totaalisesti. Rakennuksen syntyhistoriaa ei voi ymmärtää tuntematta Suomen tilannetta sodan jälkeen: SKP:n paluu politiikkaan tarvitsi näkyvän monumenttinsa, ja sellainen saatiin, sattumien ja hyvin verkostojen asioista, arkkitehti Aallon piirtämänä. Kulttuuritalo on syvällisesti ideologinen monumentti, jonka esikuvat tulivat Neuvostoliitosta. Naapurin kaupunkien ja kylien tuhannet kulttuuritalot osoittivat työväenliikkeen kulttuuriharrastusten suunnan.

Aivoini ovat palanneet työstämään historian "luokkanäkökulmaa" - hyvä vai paha asia, sen piru tietää.

maanantaina, tammikuuta 21, 2008

Nokia, käytöstavat ja humanismin tarve

Päivän uutinen herätti kivasti aamuradiosta: Attac, globalisaatiota vastustava kansalaisjärjestö, kehottaa maailmanlaajuisesti boikotoimaan Nokiaa, Saksan Bochumin irtisanomisten vuoksi. Pienestä se voi lähteä suurenkin alamäki; nyt jää katsottavaksi onko kansanboikotille pohjaa ja meneekö nuorekkaan teknologialippulaivamme maine pesuveden mukana?

Joka tapauksessa, pakko suomalaisena tunnustaa: Nokia sai sitä mitä tilasi, rynni elefanttina lasikaapissa ja pisti kännykkänsä ampiaspesään. Irtisanomisia ei voi hoitaa noinvain, takaoven kautta ilmoittamalla, etäisesti ja tunteetta, ei missään maassa! Kuulin aikoinaan Saksassa opettaessani, että suomalaiset yritykset saapuvat paikalle vailla ymmärrystä paikallisista oloista, kevyesti ylemmyyden tuntoisina. Eräs suomalaiskonsultti, joka neuvoi meikäläisyrityksiä Saksassa, totesi suurimmaksi ongelmaksi kotopohjaisten liikemiesten välinpitämättömyyden ja herkkyyden puutteen. Firmoja perustetaan ja lakkautetaan suhdanteiden mukaan ja kuvitellaan, että ihmiset muuttavat työn perässä. Eivät muuta Saksassa, jossa sukupolvien ajan on arvostettu pysyvää osoitetta ja siihen liittyviä sosiaalisia suhteista ja kulttuuri-identiteettiä.

Bochumin tapauksessa olisi selvitty kysymällä humanistilta: mitä ja miten tehdä irtisanominen Saksassa? Olisiko se voitu välttää tai hoitaa toisella tavalla? Neuvottelemalla ja keskustelemalla? Herää viaton kysymys: missä on suuryritystemme todellinen kulttuurin tuntemus? Voisiko hienotunteisuuden ja sivistyksen, moraalin ymmärryksen liittää monikansallisten firmojemme keinovalikkoon?

Saksassa todettiin aivan oikein: sivistynyt yhtiö ei hoida asioitaan tällä tavalla! Voin vain yhtyä siihen. Sivistystä, Nokian-pojat & tytöt, opettelemaan! Koneiden takana ovat ihmiset, kulttuurinsa elävät lähettiläät. Nokian ja Stora-Enson jättämä paha maku kirvelee suussa pitkään...

Ei boikottiin, vaan barrikadeille, sanoisin!

maanantaina, tammikuuta 14, 2008

Valoa kansalle kaupungissa

Muutaman päivän saimme nauttia valkoisesta lumesta Helsingissä. Miten kauniiksi kaikki kaupunkimaisema muuttuikaan! Valkoinen pehmentää, tekee herkäksi, nostaa mielialaa. Sitten saapui pimeä ja pohjaton märkä harmaus = suomalaisen talven uusi luonne!


Joulukuussa kävin Lissabonissa ja Berliinissä. Molemissa kaupungeissa oli mahtava jouluvalokoristelu, joka toi valon energisoimaan pimeää vuodenaikaa. Lissabonissa oli komeita, näyttäviä valoasetelmia, joiden hehkuva koristemaailma ei aivan kohtaa niukkaan esteetiikaan tottuneen suomalaisen makua...silti huikeaa 2valoa pimeyteen" -vaikutusta, kuten Berliinin mahtava valaistus Unten den Lindenillä. Sen sponsoroi näyttävästi Vattenfallet.

Kotona Helsingissä samaan aikaan muutava ruikkuvalo roikkui Espan puistossa ja Mannerheimintiellä, Aleksilla oli kaivettu perinnevalot esiin. Suloista, mutta valovoima oli kovin ohut. Pohjolan valkea kaupunki oli kuin haudasta noussut pimeä haamu. Voisiko ajatella: Lilius ja Fortum sponsoroimaan esi vuonna Helsinkiin jouluvaloa? Suurta ja jykevää valoa pimeään, omatunnon mukaan!

Toinen omalaatuinen ongelma, jossa ei tunnu olevan valoa lainkaan, koskee juutalaissyntyisen tutkijan I. Schurin väitöstä 1930-luvulla. Helsingin yliopistossa tapahtui kummallisuuksia ja väitöskirja hylättiin. Nyt tutkija Simon Muir on tuonut asian - tieteen keinoin - julkisuuteen kirjoittamalla tutkijan elämästä artikkelin ja käsittelemällä tapausta.

HS kiiruhti kysymään intellektuaaliraadiltaa, onko yliopiston rotusyrjinnän perintö ongelma? En voinut olla vastaamatta: "Ei ole ongelma – missään ei ole voitu osoittaa, että on olemassa jokin "rotusyrjynnän perintö" Helsingin yliopistossa tai muissakaan suomalaisessa korkeakouluissa. Yhden yksittäisen työn hylkäämisen perusteet eivät riitä luomaan tuota perinnettä – tapaus Schuria tulee tarkastella aikansa taustaa vasten; tausta, eli 1930-luvun loppuvuodet, ei ole kaunis eikä siloinen, sen tiedämme nyt 70-vuoden perspektiivillä.

Tiedeyhteisössä maineenpalautus tapahtuu tieteen keinoin: tutkimus arvioidaan omaa taustaansa vasten, tieteen sisäisin kriteerein. Nyt prosessi on käynnissä yhden tapauksen kohdalla; toivottavasti Schur saa ansaitsemaansa huomiota, kunniaa ja kiitosta.

Asian saama huomio osoittaa, että tiede – samalla tavalla kuin esim. media ja politiikka – on aina sidoksissa aikansa arvoihin. Niihin voimme pureutua, niitä voimme muuttaa vain olemassa kriittisiä ja intellektuaalisesti rohkeita!"

Niin tieteen keinoin ja tiedeyhteisön sisällä - meidän kulttuuriimme eivät kuulu edesmenneiden promovoiminen, maineen poliittinen palautus tai väitöskirjan hyväksyminen takautuvasti. Silti on syytä pohtia rotuennakkoluuloja, antisemitismiä ym. vaikkapa järjestämällä yliopistollinen seminaari ja "avata" tämä asia perinpohjin.

torstaina, tammikuuta 03, 2008

Muistelun ja myyttien vuosi 2008

Toivotan kaikille lukijoilleni antoisaa uutta vuotta 2008!

Kaikki merkit viittaavat siihen, että tästä vuodesta tulee todellinen muistojen ja muistamisen vuosi. Muistellaan tuttuja asioita ja osin uutta. Talvi- ja jatkosota säilyttävät asemansa. Vuoden 1918 tapahtumat ovat jo nousseet esille. Henkilö- ja yrityshistoriaan panostetaan. Kaupunkihistoria kiinnostaa edeelleen jne. Itse vietin joululoman Sysmässä, vierellä korkea pino luettavaa. Palasin kevään 1918 tapahtumiin; olen niistä ajoista itsekin kirjoittamassa laajaa artikkelia Helsingin osalta.

Suomi on pääsemättömissä kaiken kietoutumisesta 1900-luvun saranakohtien ympärille: vapaussota-kansalaissota ja omat sotakokemukset II maailmansodassa säätelevät historiakulttuuria, ainakin jos katsoo kustantajien näkökulmasta. Asialla on puolensa: sopii tutkia, hämmästellä ja paheksua vaikkapa omien ja naapureiden toimia keväällä 1918! Lukiessa ja eläytyessä on silti pakko tunnustaa, että itse ei tietäisi miten toimia poikkeusoloissa. Mitä valiset, kun maailma ympärillä murenee, ja valittavana on vain kaksi tietä, punainen ja valkoinen.?

Sotiemme perintö säilyy ja siirtyy "hiljaisena tietona" sukupolvelta toiselle - vaikka suhde veteraaneihin ja sotasukupolviin muuttuu ohuemmaksi vuosi vuodelta. Se antaa tilaa myyttien esiinnousulle. Kansallisia myyttejä taritaan, ne ovat kertomuksia meistä ja muista. Silti peruutuspeiliin katsominen voi olla vaarallista. Tulevaisuus muuttuu sumeaksi, jos menneisyys on yksinomainen näkökulma. Silti: aika ja etäisyys pelastavat. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata, miten 1808-09 merkkivuosien muisteleminen alkaa. Etäisyyden päästä näkee kirkkaammin - myös sen miten historia muuttuu myyteiksi.