sunnuntaina, toukokuuta 24, 2015

Ihanat designerinuoret ja suomalaisen (vaate-) teollisuuden todellisuus


Viime perjantai-ilta kului Aalto-yliopiston muodin opiskleijoiden hienossa Näytös15 - kavalkadissa Suvilahden kattilashallissa. oli vähän omkin lehmä ojassa, tytär kokoelmineen esittäytyi numerolla 14. koko ekvät oli tehty hommia, suunniteltu vaatteita, ostettua kankaita ja turkispaloja, painettu kuvoita, ommeltu asuja, liimailltu tossun palaisa yhteen ja kudottu villaosuuksia. Tätä kaikkea sivustakatsojana ihmetellessä tuli mieleeni, mitä kirjoitin suomalaisesta vaatesuunnittelusta ja sen esillepanosta vuonna 2009 - tuolloin tytär opiskeli vuoden Ruotsissa ja se tuli ajatuksiin. Panen aatteeni nyt tänne, aikoinaan sain ääneni kuuluviin HS:n mielipidepalstalla, eiväkä ajatukset ole millään lailla vanhentuneet. Missä on moderni vaateteollisuus tässä maassa? Mutta nyt vuoteen 2009:

Viime viikolla mediassa noteerattiin näyttävästi Taideteollisen korkeakoulun muotisuunnittelun opiskelijoiden kevätnäytös. Vaatteet pääsivät post-modernien mallien yllä catwalkille. Komeissa kuvissa (HS 5.6.09) nähtiin punavalkoisia turkiksia, ihmisten hiuksista tehtyjä leninkejä ja ”kafkamaisia” neuleita. Lavalla esiteltiin foliohousuja ja liimalla tehtyjä neuletakkeja. Nuorilla suunnittelijoilla oli mahdollisuus irrotella ja osoittaa luovuuttaan. Katsomossa istuivat uran kannalta tärkeät ihmiset.
Luovuutta ja suunnittelun hulluutta ei tästä maasta puutu! Kuten toimittajat totesivat, lopputulokset olivat enemmän taidetta kuin käyttövaatteita. Tässäkö on suomalaisen designin sudenkuoppa? Myyttinen kuva suurista suunnittelijanimistä elää edelleen vahvasti, ladaten koulutukseen raskaita paineita. Muotoilu ja siinä ohessa vaatesuunnittelu kantaa kansallisella ihanteellisuudella kyllästettyä taakkaa – olisiko jo aika vapautua sen puristeesta?
----------
Muotoilusta tuli kansallinen symboli toisen maailmansodan jälkeen, kun nuoret suunnittelijat voittivat kansainvälisiä palkintoja. Julkisuudessa vahvistui kuva kulttituotteista, lasiesineistä, vaatteista ja kankaista. Esineiden ja tekstiilien maine levisi ahkeran markkinoinnin, lehtikirjoitusten ja kansainvälisen arvostuksen ansiosta. Jäljelle 1950- ja 1960-luvun suunnitteluoptimismista on jäänyt muisto muotoilun kultakaudesta.
Kansallisuuden osoittamisesta tuli modernin taideteollisuuden avainstrategia maailmalla. Syntyi taiteilijoita ja designereita, jotka olivat samalla kertaa omaperäisen suomalaisia ja muille kiehtovia.  Muotoilun kultapossukerhoon kuuluivat Tapio Wirkkala, Armi Ratia, Timo Sarpaneva, Kaija Aarikka, Kaj Franck ja monet muut taideteollisuuden kärkinimet. Heidän tuotteena nähtiin osana suomalaista luontoyhteyttä. Toinen tie menestykseen oli korostaa esineiden erilaisuutta ja eksotiikkaa.
Kultapossukerho jätti väkevän perinnön. Kuten muodin opiskelijanäytös osoitti, taideteollisuutta tehdään edelleen vahvalla ideologisella latauksella. Nerokasta suunnittelulahjakkuutta odotutetaan vuosi toisensa perään. Avainsanana ovat innovatiivisuus ja luovuus. Korkealentoinen elitismi leimaa yhä kaikkea taideteollisen ympärillä käyvää opetusta ja keskustelua. Menneisyyden arvoihin sitoutuva kulttuurin paine on raskas ja siitä on vaikea vapautua.
--------------
Kulttuuri kuitenkin kaupungistuu, ja sen mukana arvot. Taideteollisuudessa on kaksi sanaa, ”taide” ja ”teollisuus”. Meillä korostuu edellinen, muualla maailmassa marssitaan jälkimmäisen tahdissa. Elämisen perustarpeita, syömistä ja pukeutumista, nukkumista ja seksuaalisuutta, leimaa lyhyttempoisuus ja hektisyys. Muoti on arkipäiväistynyt ja teollistunut ajassa nopeasti muuttuvaksi syketuotannoksi.
Suomi on selvästi jäänyt kaupunkiteollisesta kehityksestä. Kivijalkaa on pidetty raskaassa savupiipputeollisuudessa, tekniikan, metsän ja metallin arvoissa. Siirtymä maalta kaupunkiin ei ole tuottanut ymmärrystä teollisen tuotannon muuttumisesta ja palvelun merkityksen kasvusta. Kuluttamiseen ja palveluun, muotiin ja moniarvoiseen elämäntapaan liittyvät tarpeet tulee ottaa vakavasti.
Muutos koskee teollisuuden asenteita ja koulutuspolitiikkaa. Pöydän ääreen olisi koottava elinkeinopolitiikan päättäjät pohtimaan sitä, miten huonekaluista, muodista, musiikista ja ruoasta voitaisiin tehdä globaaleja, mutta Suomesta käsin tehtyjä massatuotteita. Kannustavia esimerkkejä löytyy läheltä. Suomi on valovuosien päässä Ruotsin kokemuksista. Naapuri on onnistunut tekemään Abballan, Ikeallaan ja Hennes & Mauritzillaan mahtavan rakennemuutoksen. Muutos lähtee nuorista, opettamisesta ja tahdosta sitouttaa nuoret suunnittelija ja teollisuus yhteen. Pallo on nyt myös teollisuudella. Vain siten ”vihreän kullan” tilalle voidaan saada tekstiilivallankumous!

Tunnisteet: , , , ,

tiistaina, toukokuuta 05, 2015

Voidaanko historiasta oppia? Helsingin yleiskaavasta 2016

Kun Zachris Topelius kirjoitti 1850-luvulla Helsingin asuntotilanteesta, nosti hän esille ydinongelmat. Keskeisin oli korkea maahinta ja riittämätön rakentaminen. Sitten tulivat asumisen kalleus, ahtaat asunnot ja keinottelu.  Topelius esitti ensimmäisenä Suomessa korjaavan asuntopoliittisen ohjelman. Hän vaati, että julkisen vallan oli luovutettava tontteja rakentamiseen.  Rakennusmääräyksiä on helpotettava ja asuntotuotantoon oli saatava halpakorkoista lainoitusta.

Vaikka pääkaupungin väkimäärä on moninkertaistunut ja toiminnot radikaalistikin muuttuneet, haasteet ovat samoja.  Asuminen on edelleen kallista, maasta on pulaa ja kaavoittaminen on hidasta.  Yleiskaavan ydinkysymys on asumisen määrän lisääminen ja laadun kasvattaminen. Pääkaupungin vetovoima kasvaa. Uusia uljaita kaupunginosia on nousemassa satama- ja muille vastaaville alueille.  

Yleiskaava 2016:sta otetaan kantaa myös olemassa olevaan. Tarvitaan urbaania elämäntapaa kunnioittavaa täydennys-rakentamista ja lähiöiden rakennuskanta kaipaa peruskorjausta tilanteessa, jossa uudenlainen kaupunkiköyhyys on sysännyt alueita huonon maineen auraan. Sosiaalinen puhe kaavaehdotuksessa on kuitenkin varsin marginaalista; nyt mennään ”elinkeinoelämän” ehdoilla.  Pohtimista kaipaisi se, mitä tuo elinkeinoelämä tänään on H:gissä – valtaosa alueen yrittäjistä on pien-, palvelu- ja mikroyrittäjiä. Minkälaista kaupunkia nämä elinkeinonharjoittajat tarvitsevat? Sama pohdinta koskee kaupan palveluiden mitoitusta: jatkammeko/sallimmeko vähittäiskauppaa suuyksiköissä vai tuemmeko alan pienyrittäjyyttä?

Voidaanko tätä kehitystä yleiskaavalla estää tai hillitä? Suurin avoinna oleva kysymys kaavassa liittyy sen optimistiseen väestökehitysarvioon. Nyt kuitenkin edelleen pääkaupunkia suunnitellaan kuin irrallaan alueestaan ja maakunnastaan. Kaavaselostuksesta ei käy ilmi mikä on Helsingin väestökehitysarvio suhteessa muun seudun asukasmäärätavoitteisiin, kärjessä Espoon ja Vantaan kasvu. Vaihtoehtoiset väestökehitysmallit ja naapurikuntien kehityksen huomioon ottaminen tulisi olla kaavaehdotusta läpäisevä periaate. Sama koskee maakuntakaavaa: kuinka se näkyy?

Mistä yleiskaavan esikuvat tulevat? Taustalla on nopea väkiluvun nousu, ja siihen kiinnittyvä jatkuvan kasvun idea. Suomen pääkaupunkiin on viimeisen 200 vuoden aikana haettu maailmalta: Pietari aluksi, sitten Pariisi ja Lontoon sata vuotta sitten. Helsingin esikuvat ovat aina kansainvälisiä. Nyt painopiste on yleisglobaali, kun maailmassa väestö keskittyy kaupunkeihin. Perusta on muun muassa kasvun edellytysten turvaamisessa, ”ydinkeskustamaisessa” rakentamisessa, liikkumisen ohjaamisessa kestäviin kulkumuotoihin, ja merellisyys eli rantareitti sekä ”viherverkostokaupungin idea”.

Edessä on valintoja - nyt on valittava täydennysrakentamista, Helsingille luontaisen vihreyden keskittämistä ja kahlitsemista sekä (myös poikittaisen) raideliikenteen kehittämistä ja ainakin 5 500 asunnon vuosittaista rakentamista. Lisänä tulee uusien alueiden ottamista rakentamiseen. Tavoitteet ovat pääosin hyväksyttävissä, mutta samalla voidaan kysyä: onko Helsingistä tarkoitus tehdä vain asumiskone, josta muut toiminnat halutaan poistaa? Jaamme noin 100 000 helsinkiläisten kanssa huolen siitä, että Malmin lentoaseman alasajo ei edistä hyvää kaupunkikulttuuria. Tavoite ”edullisista asunnoista” muuttuu ontoksi, sillä lentoaseman alla oleva savimaaperä ulottuu 10–25 metrin syvyyteen asti ja sen työstäminen tuottaa kallista rakentamista. 
Helsinki elää nyt ja tulevaisuudessa kukoistuksena suurta aikaa. Nyt esikuvaksi on nostettu Berliini, joka kylmän sodan jälkeen avautui Euroopan sykkiväksi kulttuurin pääkaupungiksi.  ”Syke” on yksi niistä monista sanoista, joilla ohjataan kaupunkiin liittyviä mielikuviamme. Syke rinnastuu dynaamisuuteen. Se on ominaisuuksia, joita kehittyvät kaupungit tavoittelevat – ja myös tämä yleiskaavaehdotus.

Yleiskaavan ja sen jälkeisen jatkotyön suurin haaste on edelleen asukas- ja asiantuntijapalautteen suodattaminen. Uudet sukupolvet ovat ottaneet kaupungin haltuunsa. He eivät tyydy edeltäjiensä hallintokulttuuriin ja 50-vuotta kattaviin ”suunnitteluraameihin” tai kieltoihin ja sääntöihin. Pääkaupungin haasteena on se, että tällä asuu Suomen koulutetuin väestö, joka haluaa jättää jälkensä kaupunkiin. Syntyy (usein erinomaisia) vaihtoehtoisia urban-kaavoja ja kaupunkipolitiikan ideapapereita, arkkitehtien visioita jne. Kysynkin, miten ne näkyvät nyt käsillä olevassa yleiskaavaluonnoksessa?
Nyt kaavasuunnitelmassa on paljon dynamiittia, joita kuvataan tyylikkäällä byrokratiakäsitteellä ”esikaupunkien kerrostaloalueiden herkkyystarkastelu”.  Kun ihmiset kiinnyttävät asuinalueensa maisemaan ja kulttuuriperintöön, on selvää, että muutos aikaansaa liikehdintää. Näin on tapahtunut Tuomarinkylässä, Malmilla, Tapaninkylässä, Munkkiniemessä ja juuri nyt myös merellisessä Helsingissä. Kaavoitustyö on saatava piankin entistä vuorovaikutteisemmaksi. Asiantuntemusta on pääkaupungin virastossa, mutta voisiko pohtia, että alueita koskeva kaavoitus jalkautettaisiin vielä tehokkaammin kaupunginosiin, jotta turvataan mahdollinen tuleva kaavakonflikti. Ne kuluttavat tavattomasti sekä virkamiesten että luottamushenkilöiden ja asukkaiden energiaa, ja tuottavat hedelmättömiä arvovaltakiistoja.
(Puhe Helsingin valtuustossa 5 V 2015)

Tunnisteet: , , , ,