perjantaina, huhtikuuta 22, 2011

Sysmäläisiä ajatuksia

Neljäs päivä vaalien jälkeen

Maalla Sysmässä. Päijänne vielä jäässä, mutta tuoksuu lupaavalta. Kevät tulossa, mikä merkitsee elämän alkua. Lintuja ja orastavaa vihreää maassa. Talvi siivotaan pois, myös kuvainnollisesti. Koko paskainen talvi ja kevät, jota leimasi hyytävä pakkanen, jäätävä poliittinen ilmanpiiri. Suomi on muuttunut, kertaheitolla. Muistelen vuotta 1968. ”Ideologiat ovat kuolleet”, arveli tunnettu ruotsalainen sosiologi Herbet Tingsten tammikuussa 1968. Puoli vuotta myöhemmin nähtiin, kuinka väärässä hän oli.

Häpeä jatkuu. Häpeän edelleen itseäni historian ammattilaisena, kuinka huonosti tunnen tämän maan ja sen tunneilmapiirin. Me todella olemme sitä ”eliittiä”, jota vaalien alla (aiheellisesti ?) kritisoitu, eristäytynyttä, etääntynyttä, omassa norsunluutorinsa elävää. Ja silti en voi sille mitään: minäkin olen tämän kulttuurin tuote, oppikoulujen, eurooppalaisen sivistysideaalin, topeliaanisen ihanteellisuuden kasvatti. Olen omassa maailmassani elävä kaupunkilainen, mutta katson olevani aikani tulkki, minäkin. Mutta kenen maailmat lopulta voittavat, se jää nähtäväksi.

Itseruoskintaa. Ja silti ennakoin tätä jo 1990-kuvulla, kun kirjoitin Christopher Laschin ”eliittien petoksesta”, kuinka 20 % kansasta kääntää katseensa pois, pois kansallisesta, kansasta, maastaan. Ja Laschin mukaan: kuinka vaarallista se on yhteiskunnalliselle ilmapiirille! Tämä ryhmä elää vertaiselämää muun ylemmän keskiluokan maailman kanssa, samastuu lontoolaisiin, elää Sveitsissä ja voi hyvin Pariisissa. Kansallisvaltioiden peräkylään jäävät ne lopu 80 %, joille maailma ei ole avoin, jota globalisaatio ei hyväile, jolle kansainvälinen liikkuvuus ei tuo onnea ja autuutta. Tuo väenosa, jota kohti lempeästi katsotaan ja todetaan: ”Tuulipukukansa”.

Pahaa oloa. Ja silti pohdin jo 1990-luvulla Euroopan kehityksen herättämänä tai jalanjälkijää: mitä tapahtuu, kun kansallisvaltiota ylläpitävät saranavoimat heikentyvät. Siis: kirkko, isänmaa, koti. Kun kansalaisuskonnoksi nousee hyvinvointi ja materiaalinen menestys ja rahasta tulee kaiken mitta. Jo oman maan historia kertoisi, että tarvitaan ihanteellisuutta, tavoitteita ja uskoa, usko johonkin parempaan.

Jatkan Keskustan kohtalonaikojen pohtimista. On kaksi tietä. ensinnäkin: paluu maaseudun ja talonpoikien peruspuolueeksi, vääntämään kättä aluepolitiikasta, maatalouden tukipaketeista ja toimimaan agraarin ay-äänenä. Lopputulos: saadaan eduskuntaan suurin piirtein se määrä edustaja, kuin Suomessa on nykyään maaseutuelinkeinoista eläviä eli noin kymmenisen prosenttia. Sillä mennään sitten ja pärjätään niin kauan kuin tässä maassa kuokka kääntyy.

Toinen tie on mennä arvoihin. Katsoa mistä keskusta-aate koostuu, muuttaa se nykykielelle ja palauttaa ihanteellisuus ja vuorovaikutus, usko edistysaatteeseen. Kuunnella kansalaisia maalla ja kaupungissa (sen jälkeen kun uusi hallitus mahdollisesti kompastuvat omaan sisäiseen kaoottisuuteensa..) ja katsoa, mistä kumpaa ihmisen hätä, onnellisuuden kaipuu ja tulevaisuuden odotus. Ja tehdä politiikkaa sen pohjalta, siten että viesti, sisältö ja ulkoinen kuva vastaavat toisiaan. Kestää säröt ja epäjohdonmukaisuudet, ottaa mutkaan tunne ja empatia.

Kolmas tie on löytää perinteiselle puolueen puitteelle, maaseudulle, uusi merkitys ja kirkkaampi kuva. Tehdä siitä positiivinen samastumiskohde ja yhteisen taistelun objekti. Taustalla ovat vahvat yleiset tekijät: ruoan arvo kasvaa, kotimaisuus nousee kunniaan. Monet meistä kantavat aitoa huolta maaseudun ja suomalaisen kulttuurimaiseman kohtalosta. Miten tämä huoli käännetään politiikan kielelle, positiiviseksi ja rakentavaksi ohjelmaksi, joka lupaa myös työtä, yrittämisen mahdollisuutta ja toimeentuloa sekä vahvaa identiteettiä? Siinä pähkinä purtavaksi ja purettavaksi!

Tunnisteet: , ,

tiistaina, huhtikuuta 19, 2011

Performanssi on ohi – pulina voi alkaa!

Vaalipäivä

Päivän jännitykseltä pelasti kaksi juhlaa: anopin 85-vuotislounas kälyn luona ja piipahdus Sysmä-ystävän synttäreillä Helsingissä hauskassa seurassa. Kumpikin tilaisuus sujui siten, että politiikasta puhuttiin mahdollisimman vähän. Kotiin ja Apollolle, jossa tunnelma käsikosketeltavan tiheä ja latautunut. Väki kauniisti pukeutunutta, kansanliikkeen hieno piirre: kunnioitus politiikkaa kohtaan. Kauhu levisi omien joukossa, kun ennakkotulokset tulivat. Veret valahtivat jalkoihin, päässä kohisi, haettiin selityksiä, haluttiin puhua, kenen kanssa vain. Paniikki. Tv toi uutisia muiden vaalitilaisuuksista: muistan vain Kataisen itkeneen oloiset kasvot, kun vaalien totuus valkeni hänelle, vihreiden apeuden, persujen ja demareiden riemun katossa, ilon ja kiihkeyden. Siis kaiken sen, mikä meiltä puuttui. Kotiin järkyttyneenä ja pettyneenä. Äänimäärä sama nippanappa kuin kunnallisvaaleissa – odotin parempaa. Performanssi on päättynyt. Olo on kuin vanhalla väsyneellä näyttelijällä, kun roolityö menee pieleen.

Päivä vaalien jälkeen

Yö on levoton ja hikinen. Silmät ovat auki ja jäykkää kattoon tuijottelua jatkuu melkein aamuun asti. Häpeän tunne hiipii sisään, en ymmärrä miksi. Häpeän kaikkea turhaa innostumista, panostamista ja epäonnistumista. Häpeän sitä Suomea, jota kohti ollaan menossa. Pohdin jälleen kerran: väärä puoluevalinta? 10 vuoden ”kepu urbanisoituu” –projekti meni pieleen ja sitä suren. Tai häpeän? Hiivin työpaikalle, vältän katseita kaduilla ja laitoksella. Ei kahvihuonetta tänään, ei kohtaamisia, en kestä tuttavien ja naapurien sääliviä (?) katseita. Päivän pelastaa englanninkielinen graduseminaari, saan muuta ajateltavaa.

Tuttu huutaa kadulla: ”Onnea hyvästä äänimäärästä!” Mietin: ilkkuuko ihminen minulle? Perun kivan kokouksen, laitan viestin: luovuus nollassa, en jaksa tulla! Illalla kotona en saa mitään aikaan. Teen kuten sadat muut pettyneet ehdokkaat, harhailen netissä. Luen facebookin kommentteja, selailen lehtien ja tv-kanavien uutisia. Hiljaista sähköpostissa, vastailen muutamalle tukiryhmäläiselle. Päivän aikana kypsyy ajatus politiikan jättämisestä. Ei enää ehdolle. En ole nuori, mietin mitä vielä jaksan, jonkun suuren tutkimusprojektin vetämistä. Elämässä on muutakin. Keskusta – ei, voi ei enää!

Kaksi päivää vaalien jälkeen:

Herään aamulla jo virkistyneenä. Ryntään keittiöön ja luen HS/HBL pääkirjoitukset. Päänuppi kaipaa järjestystä ja ravintoa. Häpeän tunne on vähentynyt, laitoksella uskaltaudun kahvihuoneeseen keskustelemaan vaaleista. Ovella odottaa ranskalais-puolalainen journalisti, jolle avaan suomalaisen, eheältä näyttävän pinnan alla liikkuvia jännityksiä, vuoden 1918 perintöä, kielikiistoja, sodan ja kommunismin vaikutusta, konsensushakuisuutta, sosiaalista eriarvoisuutta.

Taistelutahto kasvaa, kun kotona odottaa kaksi tärkeää keskutustavaikuttajan sähköpostia ja keskustelu tappiosta alkaa, kaiketi ensimmäisenä Helsingin piirissä. Hilajisuuden muuri murtuikin rytinällä. Puhumisen tarve kasvaa, paine pitää purkaa. Meillä oli poikkeuksellisen hyvä vaaliryhmä, hienoa kampanjatyötä ja hyvä henki! Silti Kepu-kammo istuu syvällä Helsingissä. Täällä puolueiden juuret ovat niin syvällä kielitaistelun ja kevään 1918 maaperässä – siihen on vaikea murtua sisään. Kadulla kuitenkin kävelen jo uudestaan pää pystyssä ja koiran kanssa, vaikka nenäni haistaakin ohikulkevien kokoomus-vihreät-sdp –hajun.

Luen vihervaltuutetun facebookista ilonkiljahduksia siitä, että ”vihdoin päästään Sirkka-Liisa Anttilasta”. Siihen kyllä joku vastaa: ”Anttilaa tulee siinä vaiheessa ikävä, kun paikan ottaa Pentti Oinonen”. Pekka Haavisto ja Tarja Cronberg analysoivat tahoillaan oivaltavasti vihreiden tappion syitä. ne ovat käänteisiä suhteessa Keskustaan. Cronbergin mielestä tärkein selitys vihreiden tappioon löytyy maakunnista. "Ajatusta koko maan avoimesta yleispuolueesta ei hyödynnetty, se itse asiassa unohtui. Helsinki-keskeisyyttä, sisäänpäin kääntyneisyyttä, tiettyä ylimielisyyttä ja tahatonta taitamattomuutta", Cronberg listaa vaalitappion syitä. Ei voi olla kuin samaa mieltä!

Oman unelmani on, että oppositiossa ollessaan keskusta ja vihreät löytävät jollain tasolla toisensa. Se olisi ideologisesti ja sosiaalisesti loogisinta. Prosessi edellyttäisi ennakkoluulotonta asioiden & asenteiden läpikäymistä, sellaisen agendan löytymistä, joka kattaisi molemmat elämänpiirit, maaseudun ja kaupungin. Olen toistamiseen ihmetellyt, mikä on se muunnin, joka tekee niin monista maaseudun tyttäristä vihreitä, kun nämä muuttavat kaupunkiin?

Tätä tulisi nyt puolueessa analysoida, tarttua tabua sarvista ja löytää kieli, joka virittää yhteismitallista tunnemaailmaa molemmissa. Ja käänteisesti. miksi Keskustassa on niin vaikea myöntää, että kaupungit ovat tärkeitä maaseudun kaiken tuotannon kannalta. Kaupunkilainen tarvitsee hyvää, puhdasta ruokaa, maaseudun kulttuurimaisemaa ja elämänmuotoa, virkistystä luonnosta ja ekologisesta tasapainosta välittämistä.

On molempien intressissä löytää yhteinen nimittäjä, jotta tämä suomalainen elämänpiiri säilyy jatkossakin. On sävellettävä yhteinen melodia, joka perustuu positiiviseen välittämiseen, suomalaisen osaamisen kannustamiseen ja paikallisen tukemiseen. On kiedottava yhteen Suomen tulevaisuus niin maalla kuin kaupungeissakin. Vain tarjoamalla positiivisia vaihtoehtoja voidaan ehkäistä puolueemme liikkuminen perussuomalaisten ”ärjy, iske ja potkaise ulos” -linjoille.

Se edellyttää, että minkkimarilaiset ja eläinaktivistit kävisivät jollain tasolla sivistynyttä dialogia – tavoite kun on yhteinen, suomalaisen tuotantomaailman hyvinvointi! Nyt loanheitto, sottauspolitiikka ja toisen mielipiteen aliarvioiminen ei johda mihinkään. Lopputuloksena on keinotekoinen valikkomaailma: vihreät vaativat ”puhdasta ruokaa”, vaikka eivät citykahvilan pöydän äärestä viitsi edes paneutua maanviljelijöiden asemaan ja Kehä III:n ulkopuolella olevan Suomen elinoloihin. Keskustassa elää vahva kaupunkiviha, eikä vaivauduta pohtimaan, että valtaosa suomalaisista jo elää urbaanisti – maallakin. Voisin veivata Cronbergin sanoin keskustan identiteetin saranakohtaa: ”Maakuntien ihannointia, agraariin tarrautuvaa lyhytnäköisyyttä, tiettyä uhmaa ja tahatonta kaupunkielämän ymmärtämättömyyttä”.

Tunnisteet: , , ,

torstaina, huhtikuuta 14, 2011

Yrittäjyyttä ja yliopistoa

Viimeinen vaaliviikko osoittaa, että me ehdokkaat elämme jonkin ihmeellisen sisäisen voiman varassa – ulkoiset edellytykset ovat kiikunkaakun, valvottujen öiden, kaiken juoksemisen, runsaan ja vuolaan ajattelemisen, poikkeuksellisen runsaan kommunikaation ja vuorivaikutuksen uuvuttamia. Näen Kolmen Sepän patsaalla, Asema-aukiolla ja lasipalatsin päädyssä horjuvia, mutta kestohymyileviä ehdokaskollegoja esitepino kädessään. Viimeisiä vedellään täysillä.

Itse olen pohtinut aika lailla yrittäjyyttä, sen muodostumista ja tulevaisuutta – tässä maassa. Minulla on unelma: parempi ja terveellisempi elämä, hyviä lähipalveluita ja katuseurallisuutta kaikkialle Suomeen. Moni meistä haluaa toteuttaa unelmansa eli perustaa kahvilan tai ravintolan, avata wellness-palvelun tai tuottaa kulttuurin osaamista. Suomalainen ruoka, design ja puutyön taidot kaipaavat uudenlaista kansainvälistä tuotteistamista. Mikroyrittäjyys on 2000-luvun työtä.

Huomisen työ on yhä enemmän yrittämistä maaseudulla ja kaupungeissa. Helsingissä palvelualojen osuus työpaikoista on jo 85 %. Valtaosa on mikroyrityksiä, jotka työllistävät alle viisi henkilöä. Tässä maassa tarvitaan yrittäjien luovuutta ja asenteiden muutosta. Verotuksen on oltava riskinottoa palkitsevaa. Uusia yrittäjäsukupolvia tulee rohkaista vaihdoksiin, kasvuun ja kansainvälistymiseen.

Mikroyrityksistä on kasvanut menestystarinoita, kärjessä naapurin IKEA. Tarvitaan innovaatiokannustimia ja apua tuotekehitystyöhön. Yrittäjien ja heidän perheenjäsentensä sosiaaliturvaa on parannettava. Siirtymä palkkatyön ja yrittäjyyden välillä on tehtävä helpommaksi. Virkamieskoneiston on helpotettava itse tekemiseen perustuvaa yrittäjyyttä. Kioskikahvilat ja munkinpaistajat ovat tosityötä jo tänään.

Yliopistoa puolustettiin tiistaina Uudella Ylioppilastalolla, kun julkistettiin raportti Yliopisto on paikka kriittiselle vuoropuhelulle. Raporttimme syntyi tällaisen vuoropuhelun tuloksena. Raporttia oli valmistelemassa eri tieteenalojen ja eettis-poliittisten katsantokantojen edustajia ja opiskelijoita. Raportilla on ensisijaisesti kolme tarkoitusta:

Ensinnäkin vastata teknologiateollisuuden innovaatiotyöryhmän viimeaikaiseen raporttiin ja muihin ”strategisen huippuosaamiseen keskittymiä” vaativiin esityksiin osoittamalla, että samanlaisella esitystyylillä voidaan paljon uskottavammin argumentoida omaehtoisen ja vapaan
yliopiston puolesta;

Sitten ryhmäläiset haluaisivat vaikuttaa tuleviin hallitusneuvotteluihin ja niiden julkisiin taustakeskusteluihin selkeällä ja jykevällä puheenvuorolla, joka sisältää myös konkreettisia ehdotuksia; sekä näyttää suuntaa ja luoda visiota 2000-luvun vapaasta, edistyksellisestä ja maailmanlaajuista vastuuta kantavasta yliopistosta.

Raportin on allekirjoittanut joukko merkittäviä yliopistolaisia Suomea. Raportin varsinaiset laatijat ovat: Pertti Ahonen, Antti Jauhiainen, Solja Kovero, Riitta Matilainen, Vesa Oittinen, Heikki Patomäki, Panu Raatikainen, Martina Reuter, Jan Rosenström, Thomas Wallgren, Sampo Villanen. Itse olen ollut hyvin peesissä.

Siis: yliopisto ja pieni yrittäjyys. Kunpa nämä kaksi olisi politiikanteossa yhdistettävissä osaksi paremman tulevaisuuden yhteiskuntaa!

Tunnisteet: , ,

lauantaina, huhtikuuta 09, 2011

Jalkatyötä, jalkatyötä!

Blogi toisensa perään täyttyy vielä viikon ajan vaaleista. Ehdokkaan työ täyttää ajatukseni täysin. Viime viikkoina olen tuntenut syvää rakkautta pikku jalkojani kohtaan; ne ovat uupumatta seisseet, juosseet, kävelleet, kiitäneet ja kaartaneet paikasta toiseen. Nämä vaalit tarjoavat ehdokkaille lukuisia unohtumattomia elämyksiä. Monet yhdistykset ja järjestöt, koulut ja oppilaitokset, yritykset ja seurat ovat aktivoituneet järjestämään vaalitilaisuuksia, keskustelutapahtumia ja suoranaisia tempauksia ja jippoja.

Viime viikolla jalat veivät minut Tukholmaan, kahteenkin vaalitilaisuuteen. Toisen järjesti Pohjoismainen Neuvosto entisessä hienossa Norra Latin –koulussa (nyt rakennuksessa on Tukholman kaupungin kurssikeskus…!). Paikalla oli salillinen kansainvälisiä kirjeenvaihtajia, ruotsalaisia politiikan ja median vaikuttajia sekä suomalaisia toimijoita. Meitä oli edustava joukko kunniallisia ehdokkaita (Kaj Bärlund, Anna-Mari Virolainen, Ville Niinistö, Ulla-Maj Widerroos), mutta mediashow pyöri kuitenkin ruotsinsuomalaissyntyisen ehdokkaan Marko Kulpakon (pers) ympärillä.
Sama kuvio toistui illalla Suomen Tukholman instituutissa, jossa jouduimme Radio Sisun ja ruotsinsuomalaisten tentattavaksi. Kiinnostava tilaisuus, joka pani pohtimaan alati muuttuvia suomalaisidentiteettejä Ruotsissa.

Tukholma jälkeen jalkani ovat kantaneet minut moniin vaalipaneeleihin, parhaassa vauhdissa niitä on ollut kaksi päivässä. Unohtumattomia keskusteluhetkiä on koettu muun muassa Hanasaaren monikulttuurisuuskeskustelussa, johon osallistui muutama maahanmuuttajataustainen ehdokas ja jonka aikana itsekin korostin omaa asemaani ”maahanmuuttajan tyttärenä”, so. viipurinsaksalaisvenäläisen isäni tyttärenä. Syvälle taiteen yhteiskunnalliseen rooliin puolestaan pureuduttiin myös kirjailijajärjestö PENin vaalikeskustelussa keskiviikkona Kirjasto kympissä. Taiteen ja kulttuurin teemat nousivat esille Helsingin Taitelijaseuran paneelissa seuraavan päivänä, jolloin pääsin myös herrojen kamariin eli Vanhalle pohtimaan NATO:n salaisuuksia.

Jalkaparat juoksivat edellisellä viikonlopulla ylös ja alas Itiksen kauppakeskuksen pitkää käytävää, lukuisia rullaportaita ja toritiloja. Kauppakeskuksen oma paneeli pidettiin Bulevardilla ja siihen osallistui lisäkseni koko joukko politiikan helsinkiläistä kärkeä. Juontajana toimi kokenut tv-kasvo Jone Nikula, jonka rautainen juonnon ammattitaito paistoi läpi; Nikula veti monipuheista joukkoa kuin kersantti alokkaita. Me olimme hiljaa kun Jone jakoi kysymyksiä, puheenvuoroja ja pani meidät pohtimaan: mikä filmi kuvaa parhaiten Suomea vaalien jälkeen? (Oma vastaukseni: Uuno Turhapuro armeijassa…tarvitaan nokkeluutta ja kuria ja jermuhenkeä..)

On pakko sanoa: koko tämä vaalirumba on ollut mahtava oppimisprosessi! Kun iltaisin roikutan väsyneitä tutkijanjalkojani seinää vasten, voin vain huokaista: tänäänkin on tullut opittua yhtä ja toista uutta ihmisistä, yhteiskunnasta ja 2000-luvun ilmapiiristä. Vaaliehdokkuus on poikkeusaikaa ihmisen elämässä: se on intensiivistä, voimia ja energiaa kuluttavaa 24/7 –aikaa, joka samalla antaa ja pakottaa menemään syvälle aikaan ja ilmiöihin. On pohdittava kantojaan, kyettävä muotoilemaan vastauksia, väittelemään ja keskustelemaan. Tällä kierroksella olen ollut mukana osaavien poliitikkojen peesissä. Kiitos Tuija Brax, Erkki Tuomioja, Sirpa Puhakka, Silva Modig, Outi Alanko-Kahiluoto, Sanna Perkiö, Pekka Haavisto, Osku Pajamäki ja monet muut kykenevät poliitikot antoisista keskusteluista.

PS Uskoni kansanvaltaan on tänä keväänä vahvistunut! Demokratia edellyttää määräenemmistöjä. neuvottelua ja kompromissikykyjä. Se edellyttää politiikkaan kyvykkyyttä. Monet ehdokkaat ovat uusia kykyjä. Toivottavasti suomalaiset antavat uusille kasvoille mahdollisuuden..!

Tunnisteet: , ,