Performanssi on ohi – pulina voi alkaa!

Vaalipäivä

Päivän jännitykseltä pelasti kaksi juhlaa: anopin 85-vuotislounas kälyn luona ja piipahdus Sysmä-ystävän synttäreillä Helsingissä hauskassa seurassa. Kumpikin tilaisuus sujui siten, että politiikasta puhuttiin mahdollisimman vähän. Kotiin ja Apollolle, jossa tunnelma käsikosketeltavan tiheä ja latautunut. Väki kauniisti pukeutunutta, kansanliikkeen hieno piirre: kunnioitus politiikkaa kohtaan. Kauhu levisi omien joukossa, kun ennakkotulokset tulivat. Veret valahtivat jalkoihin, päässä kohisi, haettiin selityksiä, haluttiin puhua, kenen kanssa vain. Paniikki. Tv toi uutisia muiden vaalitilaisuuksista: muistan vain Kataisen itkeneen oloiset kasvot, kun vaalien totuus valkeni hänelle, vihreiden apeuden, persujen ja demareiden riemun katossa, ilon ja kiihkeyden. Siis kaiken sen, mikä meiltä puuttui. Kotiin järkyttyneenä ja pettyneenä. Äänimäärä sama nippanappa kuin kunnallisvaaleissa – odotin parempaa. Performanssi on päättynyt. Olo on kuin vanhalla väsyneellä näyttelijällä, kun roolityö menee pieleen.

Päivä vaalien jälkeen

Yö on levoton ja hikinen. Silmät ovat auki ja jäykkää kattoon tuijottelua jatkuu melkein aamuun asti. Häpeän tunne hiipii sisään, en ymmärrä miksi. Häpeän kaikkea turhaa innostumista, panostamista ja epäonnistumista. Häpeän sitä Suomea, jota kohti ollaan menossa. Pohdin jälleen kerran: väärä puoluevalinta? 10 vuoden ”kepu urbanisoituu” –projekti meni pieleen ja sitä suren. Tai häpeän? Hiivin työpaikalle, vältän katseita kaduilla ja laitoksella. Ei kahvihuonetta tänään, ei kohtaamisia, en kestä tuttavien ja naapurien sääliviä (?) katseita. Päivän pelastaa englanninkielinen graduseminaari, saan muuta ajateltavaa.

Tuttu huutaa kadulla: ”Onnea hyvästä äänimäärästä!” Mietin: ilkkuuko ihminen minulle? Perun kivan kokouksen, laitan viestin: luovuus nollassa, en jaksa tulla! Illalla kotona en saa mitään aikaan. Teen kuten sadat muut pettyneet ehdokkaat, harhailen netissä. Luen facebookin kommentteja, selailen lehtien ja tv-kanavien uutisia. Hiljaista sähköpostissa, vastailen muutamalle tukiryhmäläiselle. Päivän aikana kypsyy ajatus politiikan jättämisestä. Ei enää ehdolle. En ole nuori, mietin mitä vielä jaksan, jonkun suuren tutkimusprojektin vetämistä. Elämässä on muutakin. Keskusta – ei, voi ei enää!

Kaksi päivää vaalien jälkeen:

Herään aamulla jo virkistyneenä. Ryntään keittiöön ja luen HS/HBL pääkirjoitukset. Päänuppi kaipaa järjestystä ja ravintoa. Häpeän tunne on vähentynyt, laitoksella uskaltaudun kahvihuoneeseen keskustelemaan vaaleista. Ovella odottaa ranskalais-puolalainen journalisti, jolle avaan suomalaisen, eheältä näyttävän pinnan alla liikkuvia jännityksiä, vuoden 1918 perintöä, kielikiistoja, sodan ja kommunismin vaikutusta, konsensushakuisuutta, sosiaalista eriarvoisuutta.

Taistelutahto kasvaa, kun kotona odottaa kaksi tärkeää keskutustavaikuttajan sähköpostia ja keskustelu tappiosta alkaa, kaiketi ensimmäisenä Helsingin piirissä. Hilajisuuden muuri murtuikin rytinällä. Puhumisen tarve kasvaa, paine pitää purkaa. Meillä oli poikkeuksellisen hyvä vaaliryhmä, hienoa kampanjatyötä ja hyvä henki! Silti Kepu-kammo istuu syvällä Helsingissä. Täällä puolueiden juuret ovat niin syvällä kielitaistelun ja kevään 1918 maaperässä – siihen on vaikea murtua sisään. Kadulla kuitenkin kävelen jo uudestaan pää pystyssä ja koiran kanssa, vaikka nenäni haistaakin ohikulkevien kokoomus-vihreät-sdp –hajun.

Luen vihervaltuutetun facebookista ilonkiljahduksia siitä, että ”vihdoin päästään Sirkka-Liisa Anttilasta”. Siihen kyllä joku vastaa: ”Anttilaa tulee siinä vaiheessa ikävä, kun paikan ottaa Pentti Oinonen”. Pekka Haavisto ja Tarja Cronberg analysoivat tahoillaan oivaltavasti vihreiden tappion syitä. ne ovat käänteisiä suhteessa Keskustaan. Cronbergin mielestä tärkein selitys vihreiden tappioon löytyy maakunnista. "Ajatusta koko maan avoimesta yleispuolueesta ei hyödynnetty, se itse asiassa unohtui. Helsinki-keskeisyyttä, sisäänpäin kääntyneisyyttä, tiettyä ylimielisyyttä ja tahatonta taitamattomuutta", Cronberg listaa vaalitappion syitä. Ei voi olla kuin samaa mieltä!

Oman unelmani on, että oppositiossa ollessaan keskusta ja vihreät löytävät jollain tasolla toisensa. Se olisi ideologisesti ja sosiaalisesti loogisinta. Prosessi edellyttäisi ennakkoluulotonta asioiden & asenteiden läpikäymistä, sellaisen agendan löytymistä, joka kattaisi molemmat elämänpiirit, maaseudun ja kaupungin. Olen toistamiseen ihmetellyt, mikä on se muunnin, joka tekee niin monista maaseudun tyttäristä vihreitä, kun nämä muuttavat kaupunkiin?

Tätä tulisi nyt puolueessa analysoida, tarttua tabua sarvista ja löytää kieli, joka virittää yhteismitallista tunnemaailmaa molemmissa. Ja käänteisesti. miksi Keskustassa on niin vaikea myöntää, että kaupungit ovat tärkeitä maaseudun kaiken tuotannon kannalta. Kaupunkilainen tarvitsee hyvää, puhdasta ruokaa, maaseudun kulttuurimaisemaa ja elämänmuotoa, virkistystä luonnosta ja ekologisesta tasapainosta välittämistä.

On molempien intressissä löytää yhteinen nimittäjä, jotta tämä suomalainen elämänpiiri säilyy jatkossakin. On sävellettävä yhteinen melodia, joka perustuu positiiviseen välittämiseen, suomalaisen osaamisen kannustamiseen ja paikallisen tukemiseen. On kiedottava yhteen Suomen tulevaisuus niin maalla kuin kaupungeissakin. Vain tarjoamalla positiivisia vaihtoehtoja voidaan ehkäistä puolueemme liikkuminen perussuomalaisten ”ärjy, iske ja potkaise ulos” -linjoille.

Se edellyttää, että minkkimarilaiset ja eläinaktivistit kävisivät jollain tasolla sivistynyttä dialogia – tavoite kun on yhteinen, suomalaisen tuotantomaailman hyvinvointi! Nyt loanheitto, sottauspolitiikka ja toisen mielipiteen aliarvioiminen ei johda mihinkään. Lopputuloksena on keinotekoinen valikkomaailma: vihreät vaativat ”puhdasta ruokaa”, vaikka eivät citykahvilan pöydän äärestä viitsi edes paneutua maanviljelijöiden asemaan ja Kehä III:n ulkopuolella olevan Suomen elinoloihin. Keskustassa elää vahva kaupunkiviha, eikä vaivauduta pohtimaan, että valtaosa suomalaisista jo elää urbaanisti – maallakin. Voisin veivata Cronbergin sanoin keskustan identiteetin saranakohtaa: ”Maakuntien ihannointia, agraariin tarrautuvaa lyhytnäköisyyttä, tiettyä uhmaa ja tahatonta kaupunkielämän ymmärtämättömyyttä”.