Performanssi on ohi – pulina voi alkaa!
Vaalipäivä
Päivän jännitykseltä pelasti kaksi juhlaa: anopin 85-vuotislounas kälyn luona ja piipahdus Sysmä-ystävän synttäreillä Helsingissä hauskassa seurassa. Kumpikin tilaisuus sujui siten, että politiikasta puhuttiin mahdollisimman vähän. Kotiin ja Apollolle, jossa tunnelma käsikosketeltavan tiheä ja latautunut. Väki kauniisti pukeutunutta, kansanliikkeen hieno piirre: kunnioitus politiikkaa kohtaan. Kauhu levisi omien joukossa, kun ennakkotulokset tulivat. Veret valahtivat jalkoihin, päässä kohisi, haettiin selityksiä, haluttiin puhua, kenen kanssa vain. Paniikki. Tv toi uutisia muiden vaalitilaisuuksista: muistan vain Kataisen itkeneen oloiset kasvot, kun vaalien totuus valkeni hänelle, vihreiden apeuden, persujen ja demareiden riemun katossa, ilon ja kiihkeyden. Siis kaiken sen, mikä meiltä puuttui. Kotiin järkyttyneenä ja pettyneenä. Äänimäärä sama nippanappa kuin kunnallisvaaleissa – odotin parempaa. Performanssi on päättynyt. Olo on kuin vanhalla väsyneellä näyttelijällä, kun roolityö menee pieleen.
Päivä vaalien jälkeen
Yö on levoton ja hikinen. Silmät ovat auki ja jäykkää kattoon tuijottelua jatkuu melkein aamuun asti. Häpeän tunne hiipii sisään, en ymmärrä miksi. Häpeän kaikkea turhaa innostumista, panostamista ja epäonnistumista. Häpeän sitä Suomea, jota kohti ollaan menossa. Pohdin jälleen kerran: väärä puoluevalinta? 10 vuoden ”kepu urbanisoituu” –projekti meni pieleen ja sitä suren. Tai häpeän? Hiivin työpaikalle, vältän katseita kaduilla ja laitoksella. Ei kahvihuonetta tänään, ei kohtaamisia, en kestä tuttavien ja naapurien sääliviä (?) katseita. Päivän pelastaa englanninkielinen graduseminaari, saan muuta ajateltavaa.
Tuttu huutaa kadulla: ”Onnea hyvästä äänimäärästä!” Mietin: ilkkuuko ihminen minulle? Perun kivan kokouksen, laitan viestin: luovuus nollassa, en jaksa tulla! Illalla kotona en saa mitään aikaan. Teen kuten sadat muut pettyneet ehdokkaat, harhailen netissä. Luen facebookin kommentteja, selailen lehtien ja tv-kanavien uutisia. Hiljaista sähköpostissa, vastailen muutamalle tukiryhmäläiselle. Päivän aikana kypsyy ajatus politiikan jättämisestä. Ei enää ehdolle. En ole nuori, mietin mitä vielä jaksan, jonkun suuren tutkimusprojektin vetämistä. Elämässä on muutakin. Keskusta – ei, voi ei enää!
Kaksi päivää vaalien jälkeen:
Herään aamulla jo virkistyneenä. Ryntään keittiöön ja luen HS/HBL pääkirjoitukset. Päänuppi kaipaa järjestystä ja ravintoa. Häpeän tunne on vähentynyt, laitoksella uskaltaudun kahvihuoneeseen keskustelemaan vaaleista. Ovella odottaa ranskalais-puolalainen journalisti, jolle avaan suomalaisen, eheältä näyttävän pinnan alla liikkuvia jännityksiä, vuoden 1918 perintöä, kielikiistoja, sodan ja kommunismin vaikutusta, konsensushakuisuutta, sosiaalista eriarvoisuutta.
Taistelutahto kasvaa, kun kotona odottaa kaksi tärkeää keskutustavaikuttajan sähköpostia ja keskustelu tappiosta alkaa, kaiketi ensimmäisenä Helsingin piirissä. Hilajisuuden muuri murtuikin rytinällä. Puhumisen tarve kasvaa, paine pitää purkaa. Meillä oli poikkeuksellisen hyvä vaaliryhmä, hienoa kampanjatyötä ja hyvä henki! Silti Kepu-kammo istuu syvällä Helsingissä. Täällä puolueiden juuret ovat niin syvällä kielitaistelun ja kevään 1918 maaperässä – siihen on vaikea murtua sisään. Kadulla kuitenkin kävelen jo uudestaan pää pystyssä ja koiran kanssa, vaikka nenäni haistaakin ohikulkevien kokoomus-vihreät-sdp –hajun.
Luen vihervaltuutetun facebookista ilonkiljahduksia siitä, että ”vihdoin päästään Sirkka-Liisa Anttilasta”. Siihen kyllä joku vastaa: ”Anttilaa tulee siinä vaiheessa ikävä, kun paikan ottaa Pentti Oinonen”. Pekka Haavisto ja Tarja Cronberg analysoivat tahoillaan oivaltavasti vihreiden tappion syitä. ne ovat käänteisiä suhteessa Keskustaan. Cronbergin mielestä tärkein selitys vihreiden tappioon löytyy maakunnista. "Ajatusta koko maan avoimesta yleispuolueesta ei hyödynnetty, se itse asiassa unohtui. Helsinki-keskeisyyttä, sisäänpäin kääntyneisyyttä, tiettyä ylimielisyyttä ja tahatonta taitamattomuutta", Cronberg listaa vaalitappion syitä. Ei voi olla kuin samaa mieltä!
Oman unelmani on, että oppositiossa ollessaan keskusta ja vihreät löytävät jollain tasolla toisensa. Se olisi ideologisesti ja sosiaalisesti loogisinta. Prosessi edellyttäisi ennakkoluulotonta asioiden & asenteiden läpikäymistä, sellaisen agendan löytymistä, joka kattaisi molemmat elämänpiirit, maaseudun ja kaupungin. Olen toistamiseen ihmetellyt, mikä on se muunnin, joka tekee niin monista maaseudun tyttäristä vihreitä, kun nämä muuttavat kaupunkiin?
Tätä tulisi nyt puolueessa analysoida, tarttua tabua sarvista ja löytää kieli, joka virittää yhteismitallista tunnemaailmaa molemmissa. Ja käänteisesti. miksi Keskustassa on niin vaikea myöntää, että kaupungit ovat tärkeitä maaseudun kaiken tuotannon kannalta. Kaupunkilainen tarvitsee hyvää, puhdasta ruokaa, maaseudun kulttuurimaisemaa ja elämänmuotoa, virkistystä luonnosta ja ekologisesta tasapainosta välittämistä.
On molempien intressissä löytää yhteinen nimittäjä, jotta tämä suomalainen elämänpiiri säilyy jatkossakin. On sävellettävä yhteinen melodia, joka perustuu positiiviseen välittämiseen, suomalaisen osaamisen kannustamiseen ja paikallisen tukemiseen. On kiedottava yhteen Suomen tulevaisuus niin maalla kuin kaupungeissakin. Vain tarjoamalla positiivisia vaihtoehtoja voidaan ehkäistä puolueemme liikkuminen perussuomalaisten ”ärjy, iske ja potkaise ulos” -linjoille.
Se edellyttää, että minkkimarilaiset ja eläinaktivistit kävisivät jollain tasolla sivistynyttä dialogia – tavoite kun on yhteinen, suomalaisen tuotantomaailman hyvinvointi! Nyt loanheitto, sottauspolitiikka ja toisen mielipiteen aliarvioiminen ei johda mihinkään. Lopputuloksena on keinotekoinen valikkomaailma: vihreät vaativat ”puhdasta ruokaa”, vaikka eivät citykahvilan pöydän äärestä viitsi edes paneutua maanviljelijöiden asemaan ja Kehä III:n ulkopuolella olevan Suomen elinoloihin. Keskustassa elää vahva kaupunkiviha, eikä vaivauduta pohtimaan, että valtaosa suomalaisista jo elää urbaanisti – maallakin. Voisin veivata Cronbergin sanoin keskustan identiteetin saranakohtaa: ”Maakuntien ihannointia, agraariin tarrautuvaa lyhytnäköisyyttä, tiettyä uhmaa ja tahatonta kaupunkielämän ymmärtämättömyyttä”.
Päivän jännitykseltä pelasti kaksi juhlaa: anopin 85-vuotislounas kälyn luona ja piipahdus Sysmä-ystävän synttäreillä Helsingissä hauskassa seurassa. Kumpikin tilaisuus sujui siten, että politiikasta puhuttiin mahdollisimman vähän. Kotiin ja Apollolle, jossa tunnelma käsikosketeltavan tiheä ja latautunut. Väki kauniisti pukeutunutta, kansanliikkeen hieno piirre: kunnioitus politiikkaa kohtaan. Kauhu levisi omien joukossa, kun ennakkotulokset tulivat. Veret valahtivat jalkoihin, päässä kohisi, haettiin selityksiä, haluttiin puhua, kenen kanssa vain. Paniikki. Tv toi uutisia muiden vaalitilaisuuksista: muistan vain Kataisen itkeneen oloiset kasvot, kun vaalien totuus valkeni hänelle, vihreiden apeuden, persujen ja demareiden riemun katossa, ilon ja kiihkeyden. Siis kaiken sen, mikä meiltä puuttui. Kotiin järkyttyneenä ja pettyneenä. Äänimäärä sama nippanappa kuin kunnallisvaaleissa – odotin parempaa. Performanssi on päättynyt. Olo on kuin vanhalla väsyneellä näyttelijällä, kun roolityö menee pieleen.
Päivä vaalien jälkeen
Yö on levoton ja hikinen. Silmät ovat auki ja jäykkää kattoon tuijottelua jatkuu melkein aamuun asti. Häpeän tunne hiipii sisään, en ymmärrä miksi. Häpeän kaikkea turhaa innostumista, panostamista ja epäonnistumista. Häpeän sitä Suomea, jota kohti ollaan menossa. Pohdin jälleen kerran: väärä puoluevalinta? 10 vuoden ”kepu urbanisoituu” –projekti meni pieleen ja sitä suren. Tai häpeän? Hiivin työpaikalle, vältän katseita kaduilla ja laitoksella. Ei kahvihuonetta tänään, ei kohtaamisia, en kestä tuttavien ja naapurien sääliviä (?) katseita. Päivän pelastaa englanninkielinen graduseminaari, saan muuta ajateltavaa.
Tuttu huutaa kadulla: ”Onnea hyvästä äänimäärästä!” Mietin: ilkkuuko ihminen minulle? Perun kivan kokouksen, laitan viestin: luovuus nollassa, en jaksa tulla! Illalla kotona en saa mitään aikaan. Teen kuten sadat muut pettyneet ehdokkaat, harhailen netissä. Luen facebookin kommentteja, selailen lehtien ja tv-kanavien uutisia. Hiljaista sähköpostissa, vastailen muutamalle tukiryhmäläiselle. Päivän aikana kypsyy ajatus politiikan jättämisestä. Ei enää ehdolle. En ole nuori, mietin mitä vielä jaksan, jonkun suuren tutkimusprojektin vetämistä. Elämässä on muutakin. Keskusta – ei, voi ei enää!
Kaksi päivää vaalien jälkeen:
Herään aamulla jo virkistyneenä. Ryntään keittiöön ja luen HS/HBL pääkirjoitukset. Päänuppi kaipaa järjestystä ja ravintoa. Häpeän tunne on vähentynyt, laitoksella uskaltaudun kahvihuoneeseen keskustelemaan vaaleista. Ovella odottaa ranskalais-puolalainen journalisti, jolle avaan suomalaisen, eheältä näyttävän pinnan alla liikkuvia jännityksiä, vuoden 1918 perintöä, kielikiistoja, sodan ja kommunismin vaikutusta, konsensushakuisuutta, sosiaalista eriarvoisuutta.
Taistelutahto kasvaa, kun kotona odottaa kaksi tärkeää keskutustavaikuttajan sähköpostia ja keskustelu tappiosta alkaa, kaiketi ensimmäisenä Helsingin piirissä. Hilajisuuden muuri murtuikin rytinällä. Puhumisen tarve kasvaa, paine pitää purkaa. Meillä oli poikkeuksellisen hyvä vaaliryhmä, hienoa kampanjatyötä ja hyvä henki! Silti Kepu-kammo istuu syvällä Helsingissä. Täällä puolueiden juuret ovat niin syvällä kielitaistelun ja kevään 1918 maaperässä – siihen on vaikea murtua sisään. Kadulla kuitenkin kävelen jo uudestaan pää pystyssä ja koiran kanssa, vaikka nenäni haistaakin ohikulkevien kokoomus-vihreät-sdp –hajun.
Luen vihervaltuutetun facebookista ilonkiljahduksia siitä, että ”vihdoin päästään Sirkka-Liisa Anttilasta”. Siihen kyllä joku vastaa: ”Anttilaa tulee siinä vaiheessa ikävä, kun paikan ottaa Pentti Oinonen”. Pekka Haavisto ja Tarja Cronberg analysoivat tahoillaan oivaltavasti vihreiden tappion syitä. ne ovat käänteisiä suhteessa Keskustaan. Cronbergin mielestä tärkein selitys vihreiden tappioon löytyy maakunnista. "Ajatusta koko maan avoimesta yleispuolueesta ei hyödynnetty, se itse asiassa unohtui. Helsinki-keskeisyyttä, sisäänpäin kääntyneisyyttä, tiettyä ylimielisyyttä ja tahatonta taitamattomuutta", Cronberg listaa vaalitappion syitä. Ei voi olla kuin samaa mieltä!
Oman unelmani on, että oppositiossa ollessaan keskusta ja vihreät löytävät jollain tasolla toisensa. Se olisi ideologisesti ja sosiaalisesti loogisinta. Prosessi edellyttäisi ennakkoluulotonta asioiden & asenteiden läpikäymistä, sellaisen agendan löytymistä, joka kattaisi molemmat elämänpiirit, maaseudun ja kaupungin. Olen toistamiseen ihmetellyt, mikä on se muunnin, joka tekee niin monista maaseudun tyttäristä vihreitä, kun nämä muuttavat kaupunkiin?
Tätä tulisi nyt puolueessa analysoida, tarttua tabua sarvista ja löytää kieli, joka virittää yhteismitallista tunnemaailmaa molemmissa. Ja käänteisesti. miksi Keskustassa on niin vaikea myöntää, että kaupungit ovat tärkeitä maaseudun kaiken tuotannon kannalta. Kaupunkilainen tarvitsee hyvää, puhdasta ruokaa, maaseudun kulttuurimaisemaa ja elämänmuotoa, virkistystä luonnosta ja ekologisesta tasapainosta välittämistä.
On molempien intressissä löytää yhteinen nimittäjä, jotta tämä suomalainen elämänpiiri säilyy jatkossakin. On sävellettävä yhteinen melodia, joka perustuu positiiviseen välittämiseen, suomalaisen osaamisen kannustamiseen ja paikallisen tukemiseen. On kiedottava yhteen Suomen tulevaisuus niin maalla kuin kaupungeissakin. Vain tarjoamalla positiivisia vaihtoehtoja voidaan ehkäistä puolueemme liikkuminen perussuomalaisten ”ärjy, iske ja potkaise ulos” -linjoille.
Se edellyttää, että minkkimarilaiset ja eläinaktivistit kävisivät jollain tasolla sivistynyttä dialogia – tavoite kun on yhteinen, suomalaisen tuotantomaailman hyvinvointi! Nyt loanheitto, sottauspolitiikka ja toisen mielipiteen aliarvioiminen ei johda mihinkään. Lopputuloksena on keinotekoinen valikkomaailma: vihreät vaativat ”puhdasta ruokaa”, vaikka eivät citykahvilan pöydän äärestä viitsi edes paneutua maanviljelijöiden asemaan ja Kehä III:n ulkopuolella olevan Suomen elinoloihin. Keskustassa elää vahva kaupunkiviha, eikä vaivauduta pohtimaan, että valtaosa suomalaisista jo elää urbaanisti – maallakin. Voisin veivata Cronbergin sanoin keskustan identiteetin saranakohtaa: ”Maakuntien ihannointia, agraariin tarrautuvaa lyhytnäköisyyttä, tiettyä uhmaa ja tahatonta kaupunkielämän ymmärtämättömyyttä”.
Tunnisteet: häpeän tunne, pettymys, uusi alku?, vaalit 2011
posted by Unknown at 8:25 ip.
11 Comments:
Laura: hieno analyysi. Vain sinulta saattoi tallaista taitoa ja viiltävää analyysia, näkemystä odottaa. Oli hyvä lukea!
Oletin väärin, että Mari Kiviniemi saavuttaisi äänivyöryn Helsingissä ja auttaisi sinut mukanaan läpi. Mutta nyt jo toistamiseen maaseututaustaisen naispääministerin tunneilmaisu jäätyi kaupunkinokkelien kilpakumppanien rinnalla. Oikeistopopulismin nousu lienee jo normaalia tämän päivän Euroopassa. Yst. terv. Janne V.
Juuri tuonlaisesta ennakkoluulottomasta tajunnanvirta-ajattelusta pidän kovasti. Välillä tunnen samalla tavalla itseni jonkinlaiseksi "liisaksi" Ihmemaassa tässä suomalaisessa poliittisessa elämässä :-) Jaksamista!
PS. eikä äänimäärään kannata olla yhtään tyytymätön. Se oli tällä kerralla paras mahdollinen.
Hyvä kirjoitus. Jos vihreät ja keskustalaiset löytävät toisensa, voidaan luoda aidosti toimiva, mielenkiintoinen uusi vaihtoehto.
Kiitos, Laura, analyysistä, joka vain kaksi yötä nukuttuna on varsin henkevää erittelyä. Tappio on tietysti tosiasia, mutta minusta on turha ripotella tuhkaa ainakaan Helsingissä. Tulos oli viimeisiin kuntavaaleihin verrattuna positiivinen. Jatketaan siis syväpeilailua ilman turhaa synkistelyä. Kiva todeta, että sinä et siihen ole langennut.
Helsingistä meni vain Mari läpi. Ei mitään syytä nolostella äänimäärääsi. Sinun tuomasi äänet ovat melko varmasti puolueelle ns. uusia ääniä, erilaisten ihmisten ääniä, plusääniä. Perinteisiä ääniä menetettiin meillä päin noin neljännes.
Tunnistin tunteesi ja reaktiosi omiin kokemuksiini peilaten. Loppusaldoksi uskon sinullakin jäävän tyytyväisyyden siihen, että tämäkin tuli elämässä koettua.
Taidan lukea analyysisi vielä toisenkin kerran. Viikon päästä perjantaina puoluehallitus ja -valtuusto puivat menetyksen syitä suurella sakilla.
Eteenpäin on katsottava. Luottamus saadaan takaisin paikallispolitiikan hyvällä hoitamisella. Palvelut pitää saada pelaamaan.
Hyvää Pääsiäistä Sysmään!
Helena A
Kiitos tästä voimaanuttavasta kirjoituksesta. Sen erityinen ansio oli etta et kertaakaan maininnut sanoja persu tai jytky. Maailma on niin paljon muutakin. Myös tulevaisuudessa. Siihen tarvitaan kaltaistesi VIISAUTTA. Ystävyydellä.
Erinomainen analyysi. Keskustan olisi ollut syytä toteuttaa hallitusohjelmaa. Sieltä jäi monta hyvää asiaa hoitamatta. Kansa on ehdokkaansa pohtinut ja tämä on demokratiaa. Haaveet kaatuu, sanoo lauluntekijä.
Laura, melko tarkkaan noin minäkin ajattelin. Olemmekohan me olleet liian "elitistiä" ylipäätään? Tällä kertaa kansan suuri joukko oli tyytymätöntä Suomen ja EU:n politiikkaan. Keskusta/maalaisliiton 105 vuoden takainen ideologia oli lähes samanlainen kuin nuo teemat, joita äskeinen vaalivoittaja edusti, (tosin se teki sen täysin epä-älyllisellä tasolla). Luultavasti tuo oli ohimenevä protesti, mutta antaa vakavan aiheen pohtia myös Keskusta/maalaisliiton ideologiaa.
Hei Laura, kannatan eri puoluetta kuin sinä, mutta osaan antaa arvoa rehellisyydellesi. Myös analyysisi vaaleista on lähellä omia käsityksiäni. Mutta politiikka ei ole vain voittamista. Rehellisten mielipiteiden takana voi seistä, ja mielestäni tulee seistä myös jatkossa. Älä siis luovuta. Olet ehkä saanut enemmän aikaan kuin uskotkaan. -Ja kyllä helsinkiläisten, pääkaupunkiseutulaisten asioita pitää myös puolustaa. Tai sanotaanko näin: Mekin olemme ihmisiä eikä kaupunki ole paha vastakohta idylliselle maaseudulle. Tsemppiä ei-keskustalaiselta Vantaalla asuvalta "stadinjätkältä". t. Pekka A
Miksi helsinkiläisillä on Keskusta-kammo?
Yksi keskeinen syy voisi olla sosiologinen, kulttuurisen tihentymän puuttuminen. Miten muilla?
1) Helsinki on ollut historiallisesti hyvin ruotsinkielinen kaupunki. Niin ruotsinkielinen porvaristo kuin työläistökin ovat löytäneet täällä kotipesänsä.
2) Helsingissä on aina ollut jykevä oikeistoporvaristo. Kokoomukseen vetoa tuntevat löytävät kotinsa perin helposti.
3) Helsinki oli vanhastaan teollinen kaupunki ja täällä oli työläiskaupunginosia, joiden maltillisten asukkaiden oli helppo kotiutua sosiaalidemokraatteihin ja radikaalimpien kommunisteihin tai nyt Vasemmistoliittoon.
4) Helsingissä on aina elänyt liberali väestösiipi. Nimikkopuolueen kuoltua perinnönjakajia ovat ajan hengen mukaisesti suvaitsevaisuuden lippua näkyvimmin ylhäällä pitävät Vihreät.
5) Helsingin lähiöiden kaljakapakoista ovat löytäneet kotipesänsä, kulttuurisen tihentymänsä, niin nukkuvat kuin eri poliittisen marginaaliryhmätkin, "itsenäisyyden puolesta" nykypäivän perussuomalaisiin.
Keskustalaiset ovat hajallan ympäri kaupunkia, yksin ja ääneti. Kaikkinainen kulttuurinen tihentymä puuttuu.
Ainoa tie on sellainen kaupunkipolitiikka, joka puhuttaa ennen muuta palkansaajaväestöä ja pienyrittäjiä innovatiivisuudellaan. Eli Keskustalla olisi jotain olellisesti tuoretta ja uutta annettavaa suhteessa muihin, oma message.
Jos se on jo löydetty, riittävän kirkkaasti se ei erotu.
Anneli Kajanto
Lähetä kommentti
<< Home