Mihin tarvitaan identiteettiä?

Viime aikojen monenlaisista vaalitapahtumista mieleen jäi Radio Helsingin haastattelu tiistaina. Kyseessä oli sarjan viimeinen niin sanottu poliitikkohaastattelu, jossa tentattiin helsinkiläisiltä eduskuntavaaliehdokkailta valinnan ja ehdokkuuden motiiveja. Vakinainen toimittaja oli sairaana ja inkvisiittoreikseni lupautuivat Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Marko Junkkari ja kokenut toimittaja Jaakko Hautamäki. Saatiin aikaan kelpo keskustelu suomalaisuudesta ja eurooppalaisuudesta, kaupunkikulttuurista, agraarista ja urbaanista jne.

Muutama yleisökysymys tuli suoraan lähetykseen ja yksi nousi yli muiden. Kuulija kysyi nokkelasti ”mihin identiteettiä tarvitaan?” Siinä sitä ”sivistyneistön” jäsen pääsi jälleen höpöttämään omiaan, kertomaan sosiologian, sosiaalipsykologian ja kulttuurintutkimuksen näkökulmia. Vasta studiosta lähdettyäni jäi aikaa pohtia kysymyksen ydintä: niin, mihin me tarvitsemme tätä runsasta puhetta identiteeteistä.

Identiteetti määrittää suhdettamme ryhmään – se on yhteiskuntatieteissä kattokäsite yksilön tai ryhmän käsitykselle itsestään erillisenä, muista erottuvana kokonaisuutena. Myöhemmin viikolla pääsin testaamaan tätä teesiä Vantaalla, jossa joukko kaupungin korkeita virkamiehiä oli pohtimassa kaupunkinsa identiteettiä. Työ oli innostunutta ja hyvässä vauhdissa ja oma kontribuutioni saattoikin olla vain kannustava.

Kerroin kaikkea kivaa hyvin tuntemastani helsinkiläisyydestä, ja siitä, miten stadilaisuuttta tuotetaan ”kuviteltuna yhteisönä”. Siihen – ikävä kyllä – kuuluu myös paljon ylemmyyttä ja snobbailtua kaupunkielitismiä. Hallinnossa pesivästä virkamies- ja byrokratiahenkisyydestä puhumattakaan. Naapurikylän kollegat toivottavasti vakuuttuivat siitä, että Helsingin tie ei ole Vantaan tie – ainakaan mitä identiteetteihin tulee.

Sattumaa tai ei, viime päivien esiintymiset ovat kietoutuneet kansallisten muistiorganisaatioiden kohtaloihin. Postimuseossa pohdittiin viime viikolla museoiden tulevaisuutta, ja siitä alustin. Museoiden kulttuurinen tehtävä liittyy identiteettiin; ihmisen haluun etsiä ja paikantaa tilansa ja roolinsa tässä ajassa. Museoiden tulee antaa välineitä, jopa vastaus, kysymykseen paikallisesta, kansallisesta, eurooppalaisesta. Eurooppalaista on pohtia kuka minä olen, kun kaikki tuntuu olevan liikkeessä.

Museot ovat kompassi menneisyyden ja tulevaisuuden saranakohdassa. Jatkuvuuden tunne antaa välineitä elämänhallintaan – ja identiteettiin! Museot aktivoivat muistia, osoittavat elämän kerroksisuuden ja parhaimmillaan ehkä kannustavat sosiaaliseen vastuuseen. Siksi museo ei ole vain seiniä vaan se on suhtautumistapa. Siteeraan jyväskyläläistä museologiaan perehtynyttä Janne Vilkunaan joka siteeraa Vuoden eurooppalainen museo -palkintojärjestelmän puheenjohtajaa Kenneth Hudsonia: "Eurooppa on yksi suuri museo, jossa jokainen rakennus, jokainen pelto ja joki ja rautatie sisältää vihjeitä kyseisen maan menneisyydestä, kunhan katsojalla on tarvittava tieto siitä, mitä hän katsoo. Siellä täällä suuressa museossa on laitoksia, joita kutsumme museoiksi. Niiden päätehtävä on auttaa ihmistä ymmärtämään suurta museota. Ne saavat oikeutuksensa siitä, että ne katsovat ulospäin, eivät sisäänpäin.”

Hetki sitten pohdittiin Suomen kirjastoseuran paneelissa Helsingissä kirjastojen tulevaisuutta. Samat eväät olivat kädessä: ihmisten tarve yhteisöllisyyteen, elämyksiin ja autenttisuuteen. Sivistyksestä ja lukemisen ihanuudesta puhumattakaan! Me panelistit olimme hyvin samanhenkisiä ja suopeita sivistyskansalaisia – joskus kaipaan kulttuurikentän vaalipaneeleihin teollisuusjohtajia, punaniskoja tai sosiaalitanttoja….

Identiteetti siis. Tänään oli myös Sitran "Maamerkit" -tilaisuus, jossa todettiin monen asiantuntijan suulla, että maaseutu ja kaupunki eivät enää ole toistensa vastakohtia, ja että suomalaisilla on huoli maaseudun hyvinvoinnista, suomalaisesta ruokatuotannosta ja luonnosta. Voisiko tämmöinen rakentava lähtökohta näkyä joku päivä identiteetissämme – että ei ole joko-tai vaan sekä-että.