Nyt niistä päästiin – romanikerjäläisistä!

Silmiin osui tänään uutinen, jonka mukaan romanikerjäläisten määrä on rajusti vähentynyt. Viime kesänä kerjäläisiä oli Helsingissä vajaat kolmesataa, nyt enää 28. Numero on saatu Diakonissalaitoksen laskelmista, Helsingin kaupungin pyynnöstä. Jokainen meistä voi todeta saman omin silminkin. Enää ei näy kaduilla ja ovenpielissä mummoja, tyttöjä tai nuoria naisia pahvimuki kädessä ja huivi päässä.

Osa romaneista otti lähtörahan ja palasi kotimaahan. Moni huokaa helpotuksesta enimmäistä kertaa sitten vuoden 2007, jolloin ilmiö levisi kaduillemme. Kerjääminen sai hetkeksi helsinkiläiset pois tolaltaan; muistan itsekin kuinka ensimmäinen kohtaamaani rukousasennossa ollut romanikerjäläinen pysähdytti. Näky oli uusi ja odottamaton nyky-Suomen katutilassa. Vuonna 2011 on paremmin valmistauduttu, sillä Helsinki on nyt tehnyt toimintasuunnitelman. Siihen sisältyy avun koordinointia ja mahdollisten leirien hajottamista heti alkuunsa.

Syksyn lukupakettiin kuului jugoslavialaisen Nobel-kirjailijan Ivo Andrić teoksia. Mainio kirja Neiti (1961) on vahva karikatyyri 1900-luvun porvarillisesta luonteesta. Neidissä Andrić pohtii kerjäämistä Sarajevossa, ”itämaisessa kaupungissa” Balkanilla, josta meidänkin romanikerjäläiset tulevat. Takaa löytyy vuosisatainen orientaalinen kulttuuri, jossa rikkaat ja köyhät elävät rinta rinnan, eräänlaisessa jumalallisessa symbioosissa. Andrić kirjoittaa: "Kerjääminen muodosti välttämättömän, vanhan ja alituisen vaihtoliikkeen omistavien ja niiden välillä, jotka olivat onnettomia ja puutteenalaisia, hyväksytyn tavan korvata ja hyvittää sitä, mitä muulla tavoin ei haluttu korjata. Tämän vuoksi kerjäämistä pidettiin, lausumattoman, ikivanhan perinteen mukaan parantavana ja laillisena toimintana, joka oli yhtä välttämätön sekä antaville että ottaville”.

Köyhiä pidettiin Balkanilla ”Luojan lapsina”, yleisen, velvollisuuteen perustuvan huolenpidon kohteena. Antavat saivat ilon tunnetta, onnea ja nautintoa siitä, että antamisellaan osoittivat yhteiskunnallisen asemansa ja hyvyytensä – sekä rauhoittivat sopivasti omaatuntoaan. Köyhät osasivat laskelmoida tällä tunteella, ja saada pienen osuutensa tästä vauraudesta. Almun saadessaan he ”lahjoittivat talojen isännille siunauksen toivotuksiaan” ja jatkoivat seuraavaan taloon.

Suomesta ei löydy symbioosia kerjääjien ja rikkaiden väliltä. Kunnallispolitiikan pelimerkit ovat koventuneet ja helsinkiläisten suhtautuminen koventunut. Suurin vaikeus kaltaisillani koulutetun keskiluokan jäsenillä oli kohdata oma neuvottomuus ja ahdistuminen, kun näillekin hyvinvoinnin nurkille liukui ansainvälinen köyhyys ja sen takana oleva todellisuus.

Miten suhtautua kerjäämiseen, avoimeen aneluun ja julkiköyhyyteen, kun virallinen mantra hokee: elämme maassa, jossa ”järjestelmä” hoitaa sinut ja kaltaisesi. Kestämme köyhät Intiassa, Afrikassa ja Balkanilla, etäämmällä, mutta kotona olemme avuttomia. Köyhyyden hoito kuuluu muille, kirkolle, sosiaalipuolen virkamiehille, systeemille. Jotain uupuu elämästä, Andrićin kuvaama inhimillinen vuorovaikutus ja kyky kohdata hädänalaisuus sekä henkilökohtaisen vastuun ottaminen.