Sivistys ja politiikka

Panokset kovenevat, vaalitunnelma tihentyy, ilmassa on muutoksen kaipuuta ja vaatimuksia. Kaikki merkit viittaavat siihen, että edessä olevat viikot tulevat olemaan politiikassa intensiivisiä ja intohimoisia. Parhaimmillaan aletaan nähdä sävyeroja puolueiden ja poliittisen ajattelun kartalla. Konsensus-Suomi rakoilee, jyvät ja akanat hyppivät nyt eri tahdissa, vakka on irronnut kannestaa. Kansalaiset ovat liikkeessä.

Me muut olemme liian laimeasti seuranneet perussuomalaisten hidasta hivuttautumista kohti politiikan huippua. On odettu - Vennamot/SMP mielessä - ilmiön hiipumista ja kuihtumista. Ollaan oltu harso silmillä, eikä osattu lukea ajan viestejä muualta. Jo 20 vuoden ajan on näkynyt, kuinka nationalismi on noussut kaikkialla Euroopassa, tässä likelläkin Ruotsissa ja "veljeskansojen" parissa, Virossa, Puolassa, Unkarissa, Ukrainassa. Merkit ovat olleet ilmassa jo kauan: epävarmuus lisääntyy, talous on miinuksella. Me kaikki kaipaamme turvaa, rauhaa ja harmoniaa.

Kaiken muun ohella me tutkijat jätimme politiikan liian pitkäksi aikaa vain ammattipoliitikoille ja järjestelmäjyrille. Akateeminen väki vetäytyi kammioihinsa, potemaan ylipolitisoituneen 1970-luvun jälkeistä krapulaa. "Sivistyneistön rooli" unohtui, ja siihen kuulunut suomalaista yhteiskuntaa ylläpitänyt vastuun eetos. Snellmanilainen perusvire vieritettiin tunkiolle. Snellman takaksin! Nyt, jos koskaan, tarvitaan laaja-alaista ajattelua, patrioitismia, halua yhteiseen hyvään ja yhteisön eteen toimimiseen. Tarvitaan siis sivistyneitä ehdokkaita.

HS-raati vastasi perjantaina kysymykseen siitä, onko vahva kansallinen kulttuuri peruista monikulttuurisuudelle? Me tutkijat ja taitelijat, luovan ajattelutyön asiantuntijat tulimme yllätetyiksi vähän niinkuin pöksyt nilkoissa, vaikka moni meistä on vuosia työssään pohtinut Suomea ja suomalaisuutta, juuria ja kasvua, kuviteltua ja todellista kansallista identitettiä.

Miksi äänemme ei kuulu keskustelussa? Totean kerrankin samoin kuin toinen raatilainen, yliopistokollega ja suomen kielen tutkija Janne Saarikivi: Kun tänään seuraa sitä, kuka "kansallisesta kulttuurista" kantaa huolta julkisuudessa ja missä sävyssä se tapahtuu, on vaikea tunnistaa mitään oppimastaan. Kulttuurista puhuvat airuet ovat tänään uskoon hurahtaneita maallikoita. Julkisuudessa ei näy suomen kielen ja Suomen historian professoreita, kansanrunoudentutkijoita, kansatieteilijöitä tai uskontoperinteen tuntijoita. Keskusteluun ei välity tutkimuksen tulkintaa, vertalua, suhteellistamista, uutta tietoa kaikesta siitä kiehtovasta suomalaisuuskeskustelusta, jotka tutkijat ovat käyneet jo vuosia.

"Kansallisen kulttuurin" puolustajat haluavat palauttaa valkoisen Suomen, siirtyä aikaan, jolloin mielikuva yhdestä maasta, mielestä, kielestä ja ihmisestä oli vahva. Tai kuten itse määrittelin, "kansallinen identiteetti" on alati muuttuva käsitepari, jota todellisuudessa ei ole olemassa. Se on mielen kuviteltu konstruktio. Flirttailu nationalistisen kulttuuri-idean kanssa on toistaiseksi tuottanut sekä kiehtovaa luovuutta että tuhoisaa etnosentrismiä. Jäljet 1930-luvun Saksassa tai kuusi vuosikymmentä myöhemmin Balkanilla pelottavat... rotuopin opitko lymyävät kohta takahuoneessa?

Myös monikulttuurisuus on käsitteenä kapea kuvaamaan yhteiskunnallista todellisuutta. Kuka asettuu kulttuurin (moni/kansallinen) määrittelyssä eturintamaan? Rikkaat vai köyhät? Maalaiset vai kaupunkilaiset? Vaaleatukkaiset ja vinosilmäiset? Kulttuurisen vastakkainasettelun sijaan korostaisin yhteisiä eurooppalaisia arvoja: pyrkimystä viisauteen, oikeudenmukaisuuteen, hyvyyteen ja kohtuullisuuteen. Kauneutta, toivoa ja rakkautta unohtamatta.