Suvorovin jalanjäljissä

Venäjän marsalkka A. V. Suvoroville omistetussa kunniamuseossa Pietarissa saan huippuoppaan. Mies tuodaan eteeni, kun kassalla pyydän erikseen ”audioguidea” käyttöön. Sellainen on innovoitu pietarilaisiin museoihin, pelastamaan paikalliset ikävältä vieraan kielen puhumiselta. Audioguide kaulassa roikkuen voi kuunnella huippubrittienglannilla puhuttua tarinaa suosituissa museoissa. Nyt ei ole konetta käytössäni, vaan saan elävän ja puhuvan oppaan, joka habitukseltaan on Atso Almilan ja Leif Segerstamin ristisiitos.

Ei mikään sotaveteraanien ideaalityppi, siis, mutta mikä asioiden hallinta ja innostus! Kävelemme kaksin Suvorovia lähes pari tuntia, ja tilaa on sentään vain noin suuren koulun juhlasalin verran. Kyseessä on Taurian puistoa vastapäätä oleva, Suvoroville erityisesti omistettu kansallishenkinen kunniarakennus, jonka vihki käyttöön keisari Nikola II vuonna 1904. Lähellä on muita kasarmirakennuksia, muun muassa Chevalier kaartin tilat ja Preobrasneskajan kirkko ja aukio. Suvarov-museo oli ensimmäinen laatuaan omana aikanaan, ja siksi kiinnostava museologian kannalta. Ja historiapolitiikaltaan. ”Imperiaalinen ja uskonnollinen” Suvarov ei aluksi ollut kommunistien suosiossa Neuvostoliitossa. Käänne tapahtui Leningradin piirtyksen aikana, jolloin tarvittiin sankariesikuvia ja Suvorov sopi siihen(-kin) roolin. Viime vuosinaan eli 1951 Stalin avatutti museon, tosin keiasri-ideologiasta puhdistettuna kertomuksena sotilasankaruudesta.

Linkki yhteiseen historiaamme löytyy museosta oitis: ns. Kaakkois-Suomen linnoitusjärjestelmä on venäläisten Suvarovin johdolla Suomeen 1790-luvulla rakentama linnoitusketju, jonka tehtävänä oli suojella Pietaria ruotsalaisten mahdolliselta hyökkäykseltä. Se tapahtui tietenkin sulkemalla Pietaria kohti kulkevat tiet, joiden risteyskohtiin sijoitettiin uusia linnoituksia. Myös vanhoja vahvistettiin myötäilemään uudempaa linnoitusarkkitehtuuria. Kaakkois-Suomeen nousi näin kolmesta linnoitusketjusta muodostuva vankka linnoitusjärjestelmä: sisimmän muodostivat Pähkinälinna, Kronstadtin linnoitus sekä Viipurin ja Käkisalmen linnat. Toisessa linnoitusketjussa olevivat Haminan, Taavetin ja Lappeenrannan linnoitukset ja uloimpana rajan pintaan rakennetut uudet linnoitukset sekä Olavinlinna. Venäjän laivaston liikkumiskykyä Saimaalla parannettiin rakentamalla Lappeenrannan ja Savonlinnan väliselle vesireitille Suvorovin sotakanavina tunnetut neljä avokanavaa. Venäjän Saimaan laivaston tykkiveneet tulivat alueelle.

Suvorovia harrastetaan siis Suomenkin matkailussa, mutta Suvorov-kultti on tärkeä osa Venäjän tämän ajan itseymmärrystä ja sillä on luja pohja. Jokainen moderni kansakunta tarvitsee sankarikertomuksensa, ja eurooppalaisessa historiassa kertomukset liittyvät usein sotiin, vapaustaisteluihin tai vallankumouksiin. Niin Suvorovinkin kohdalla, ja taustalla on lisäksi luokkaretkikertomusta, maaseudun kotijuuria (ja paluuta) sekä verkottumista muun muassa Pietari Suureen isän kummiaseman kautta. Suvorovin maine kasvoi Euroopan sotatantereilla, erityisesti Preussia vastaan, sitten Puolassa, Mustalla Merellä, Krimillä ja Kaukasuksella sekä kahdessa turkkilaissodassa, joissa Venäjä sai eteläis-merellisen sillanpääasemansa. Suvorov komensi Venäjän ja Itävallan armeijoita voitokkaan Italian ja Sveitsin Alpeille suuntautuneen sotaretken aikana vuonna 1799.

Tämä kaikki näkyi Suvorovin titulatuurissa: hän oli Rümnickin (Romania) ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kreivi sekä Sardinian ja Italian prinssi. Hän saavutti korkean generalissimuksen arvon neljäntenä ja viimeisenä Venäjällä. Hänen kunniakseen on maalattu tauluja, pysytetty muistomerkkejä (Sovorov seisoo ja ratsastaa sotapäällikkönä, Herkuleena ja Mars-jumalana), nimetty kaupunkeja ja katuja sekä kirjoitettu näytelmiä ja kirjoja. Hän on sotataidon mallimies ja sotilaskasvatuksen esimerkkihahmo yhä tänään, oppinut ja kielitaitoinen eurooppalainen, aito patriootti ja johtajahahmo. Vaikka Suvorov kuoli vuonna 1800 keisari Paavalin marginalisoimana, aloitti kultinluomisen jo Aleksanteri I. Sittemmin jatkajia löytyi veteraanien, hallitsijoiden ja muiden mahtimiesten taholla.

Kaikki tämä ja paljon muuta avautui kietovalla museokierroksella Pietarissa olon viimeisenä kokopäivänä. Vitriineihin on asetettu taitavasti esille Suvorovin aseita, sotasaalita ja univormuja, kotiesineitä, kirjeitä, dokumentteja ja kunniamerkkejä sekä pilapiirustuksia, maalauksia ja pienoisveistoksia (pohdin: miten ihmeessä kaikki tämä esineistö on säilynyt järjestelmien muutoksissa...?). Näyttelyn kruununa ovat lasikaapit, joissa on taitavasti maalattuja tinasotilaita taistelukohtaukssissa. Erityisnäyttely on tehty Sovorovin Puolan-operaatioista. ”Halusimme näyttää puolalaisille oman version tapahtumahistoriasta”, kertoo oppaani, enkä tässä yhteydessä mene puolalaisten versioon…. Mieleen jäivät osmannien aseet, sotasaalista turkinsodista: "Kauniita aseita, kyllä", selittää oppaani, "mutta ampumaominaisuudet ovat huonommat..."

Museo on palautettu keisarilliseen asuunsa viimeistä piirtokirjoitusta myöten. Uusinta uutta on presidentti Medvedevin lahja, historiallinen miekka jonka on kotiintuliainen Sveitsin valtionvierailulta 2009. Muuta siitä ja muusta Venäjän uudemmasta historiapolitiikasta joskus toiste. Yksi on ja pysyy: sotamuistot ja -museot sekä taistelutantereet ovat nationalismin ytimessä kaikkialla Euroopassa ja muuallakin maailmassa!

Mihin tarvitaan identiteettiä?

Viime aikojen monenlaisista vaalitapahtumista mieleen jäi Radio Helsingin haastattelu tiistaina. Kyseessä oli sarjan viimeinen niin sanottu poliitikkohaastattelu, jossa tentattiin helsinkiläisiltä eduskuntavaaliehdokkailta valinnan ja ehdokkuuden motiiveja. Vakinainen toimittaja oli sairaana ja inkvisiittoreikseni lupautuivat Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Marko Junkkari ja kokenut toimittaja Jaakko Hautamäki. Saatiin aikaan kelpo keskustelu suomalaisuudesta ja eurooppalaisuudesta, kaupunkikulttuurista, agraarista ja urbaanista jne.

Muutama yleisökysymys tuli suoraan lähetykseen ja yksi nousi yli muiden. Kuulija kysyi nokkelasti ”mihin identiteettiä tarvitaan?” Siinä sitä ”sivistyneistön” jäsen pääsi jälleen höpöttämään omiaan, kertomaan sosiologian, sosiaalipsykologian ja kulttuurintutkimuksen näkökulmia. Vasta studiosta lähdettyäni jäi aikaa pohtia kysymyksen ydintä: niin, mihin me tarvitsemme tätä runsasta puhetta identiteeteistä.

Identiteetti määrittää suhdettamme ryhmään – se on yhteiskuntatieteissä kattokäsite yksilön tai ryhmän käsitykselle itsestään erillisenä, muista erottuvana kokonaisuutena. Myöhemmin viikolla pääsin testaamaan tätä teesiä Vantaalla, jossa joukko kaupungin korkeita virkamiehiä oli pohtimassa kaupunkinsa identiteettiä. Työ oli innostunutta ja hyvässä vauhdissa ja oma kontribuutioni saattoikin olla vain kannustava.

Kerroin kaikkea kivaa hyvin tuntemastani helsinkiläisyydestä, ja siitä, miten stadilaisuuttta tuotetaan ”kuviteltuna yhteisönä”. Siihen – ikävä kyllä – kuuluu myös paljon ylemmyyttä ja snobbailtua kaupunkielitismiä. Hallinnossa pesivästä virkamies- ja byrokratiahenkisyydestä puhumattakaan. Naapurikylän kollegat toivottavasti vakuuttuivat siitä, että Helsingin tie ei ole Vantaan tie – ainakaan mitä identiteetteihin tulee.

Sattumaa tai ei, viime päivien esiintymiset ovat kietoutuneet kansallisten muistiorganisaatioiden kohtaloihin. Postimuseossa pohdittiin viime viikolla museoiden tulevaisuutta, ja siitä alustin. Museoiden kulttuurinen tehtävä liittyy identiteettiin; ihmisen haluun etsiä ja paikantaa tilansa ja roolinsa tässä ajassa. Museoiden tulee antaa välineitä, jopa vastaus, kysymykseen paikallisesta, kansallisesta, eurooppalaisesta. Eurooppalaista on pohtia kuka minä olen, kun kaikki tuntuu olevan liikkeessä.

Museot ovat kompassi menneisyyden ja tulevaisuuden saranakohdassa. Jatkuvuuden tunne antaa välineitä elämänhallintaan – ja identiteettiin! Museot aktivoivat muistia, osoittavat elämän kerroksisuuden ja parhaimmillaan ehkä kannustavat sosiaaliseen vastuuseen. Siksi museo ei ole vain seiniä vaan se on suhtautumistapa. Siteeraan jyväskyläläistä museologiaan perehtynyttä Janne Vilkunaan joka siteeraa Vuoden eurooppalainen museo -palkintojärjestelmän puheenjohtajaa Kenneth Hudsonia: "Eurooppa on yksi suuri museo, jossa jokainen rakennus, jokainen pelto ja joki ja rautatie sisältää vihjeitä kyseisen maan menneisyydestä, kunhan katsojalla on tarvittava tieto siitä, mitä hän katsoo. Siellä täällä suuressa museossa on laitoksia, joita kutsumme museoiksi. Niiden päätehtävä on auttaa ihmistä ymmärtämään suurta museota. Ne saavat oikeutuksensa siitä, että ne katsovat ulospäin, eivät sisäänpäin.”

Hetki sitten pohdittiin Suomen kirjastoseuran paneelissa Helsingissä kirjastojen tulevaisuutta. Samat eväät olivat kädessä: ihmisten tarve yhteisöllisyyteen, elämyksiin ja autenttisuuteen. Sivistyksestä ja lukemisen ihanuudesta puhumattakaan! Me panelistit olimme hyvin samanhenkisiä ja suopeita sivistyskansalaisia – joskus kaipaan kulttuurikentän vaalipaneeleihin teollisuusjohtajia, punaniskoja tai sosiaalitanttoja….

Identiteetti siis. Tänään oli myös Sitran "Maamerkit" -tilaisuus, jossa todettiin monen asiantuntijan suulla, että maaseutu ja kaupunki eivät enää ole toistensa vastakohtia, ja että suomalaisilla on huoli maaseudun hyvinvoinnista, suomalaisesta ruokatuotannosta ja luonnosta. Voisiko tämmöinen rakentava lähtökohta näkyä joku päivä identiteetissämme – että ei ole joko-tai vaan sekä-että.

Balkan Tour I: Slovenia

Tätä kirjoittaessa istun Frankfurtin kentällä, matkalla Slovenian Ljubljanasta kotiin. Pitkäaikainen unelmani on nyt totta. Vuonna 1985 kävin Wienissä ensimmäistä kertaa. En koskaan unohda näkyä Ringstrassella: oli kuin olisin saapunut ei-Eurooppaan, jonnekin tummaan, eksoottiseen ja tuntemattomaan. Pian selvisi, että sävyn syy oli Balkan. Valssimaan pääkaupunki saattoi houkutella edelleen luokseen ihmisiä rautaesiripun tuolta puolen, Jugoslaviasta. Tajusin, että tässä kulkee jokin raja, jota en tuntenut. Se oli raja Euroopan ja Aasian välillä.

Sillä hetkellä päätin, että joskus löytyy se aika, jolloin voin rauhassa tutustua Balkanille. Kesti aikansa, ennen kuin näin kävi. Syntyi lapsia, piti tehdä väitöskirjaa, pätevöityä, hankkia asunto ja auto, päästä kuukausipalkalle, tehdä leipätyötä jne. Balkanilla kiehui koko 1990-luvun ja kiinnostus sen kuin kasvoi. Mitä oli kaiken kuohunnan, julmuuden ja tuhon keskellä? Mistä löytyy ”totuus” tai ainakin asialliset tulkinnat maanosan tapahtumista, joihin kietoutui vuosisatojen ajan imperiaalista innostusta, uskontojen ja kielten sekoittumista sekä nationalismin leiskuntaan? Jälleen kerran päätin: asia täytyy itse käydä katsomassa. Sitten sisälläni kiehui tyydyttämätön halu, kun en päässyt matkaan.

Kun sain syvennettyä kaupunkihistoriallisia teemojani, päätin kohdentaa Balkanin matkan yhteen teemaan. Kiinnostuin pohtimaan sitä, miten pääkaupungit ilmentävät muuttuvaa hallintoaan ja politiikkaa? Kuinka pääkaupungeissa näkyy nationalistinen innostus ja harrastus, ja toisaalta, sen vastakohta, valtiolliset keskittämispyrkimykset? Päätin toteuttaa kiertomatkan Balkanin pääkaupunkeihin, joista jo olin tehnyt laajan artikkelin tieteelliseen Planning Perpspectives –journaaliin. Silloin analysoin sitä, kuinka Itä- ja Keski-Euroopan, Balkanin ja Baltian pääkaupungeissa näkyi vuoden 1989-1991 jälkeen paluu historiaan ja ”kansallisiin kertomuksiin”. Tein artikkelin analysoimalla www-aineistoja ja niiden historia-narraatioita, itse käymättä useimmissakaan kohteissa.

Nyt huhtikuussa kaikki on toisin. Vihdoin sallin itselleni matkan Balkanille ja käytän siihen kuukauden. Reppureissu alkoi pääsiäisviikolla Sloveniasta, Ljubljanasta. Ei vielä suoria lentoja, vaan pitkää matkaamista Kööpenhaminan kautta. Slovenia osoittautui mallikkaaksi aloituskohteeksi. Maa on eurooppalainen. Se vaalii elegantisti historiaansa, ei elämöi sorron tai alistamisen kertomuksilla, mutta muistaa korostaa nationalistista tarinaansa.

Ljubljana on kelpo lomakohde, taskukokoinen suurkaupunki, jossa on helppoa kulkea jalan. Historialliset kerrostumat kattavat aikakaudet Rooman vallan ajasta (Emona), ulottuen slaavien tuloon, Habsburgien ja Itävallan komentoon, Jugoslaviaan (kuningaskunnan ja Titon aikakaudet) ja lopulta omaan itsenäistymiseen 1991. Sen jälkeen kertomus on ollut pyrkimystä kohti Eurooppaa ja EU:ta, mikä nyt siis on totta. Yhteinen europerheemme on taannut sen, että hintataso on maassa Suomen tasoa.

Ljubljana on nationalistinen mallipääkaupunki. Kaikki on lähellä toisiaan: presidentin palatsi, UM, Kansallismuseo ja –galleria, ooppera, konserttitalo, kansallisen lähihistorian museo, parlamentti ja yliopisto. Kansallisuuteen tekee pienen loven vain se, että useimmat ao. rakennukset ovat peräisin Itävallan ajan ja muistuttavat siitä komeasta ja runsaasta rakennustaiteen ja kulttuuripolitiikan perinteestä, joka keisarikuntaa ja sen provinsseja leimasi.

Juuri mitään uutta ei ole, lukuun ottamatta museorakennuksia. Erinomainen Etnografinen museo oli osin uudisrakennuksessa. Rahaa säästämättä oli kansallisesineistöstä tehty kaksi uutta perusnäyttelyä: We and Others/Images of my World ja sitten Between Nature and Culture. Pedagogisesti hyvä kokonaisuus, joskin hieman ”kansantieteellisesti” asenteellinen. Ainoa ongelma oli (vartijan sisäpiiritietoa), että paikalliset eivät ole löytäneet tätä viime syksynä avattua näyttelyä.

Kiersimme viikonlopulla autolla lilliputtimaan laidasta laitaan, Välimereltä Itävallan rajalla olevaan vuoristoon ja matka oli kuin Sysmään ja takaisin, ainakin mitä kilometrimäärään tulee. Slovenialaiset ajavat kuin hullut, mutta maisema on vaihtelevaa. Välimerellä dominoivat italialaiset, jotka ovat löytäneet entisen alueensa. Kaakossa oli itävaltalaisia, luonnollisesti! Siinä Slovenian historiallinen konteksti ja nykypäivän todellisuus!