Balkan Tour I: Slovenia

Tätä kirjoittaessa istun Frankfurtin kentällä, matkalla Slovenian Ljubljanasta kotiin. Pitkäaikainen unelmani on nyt totta. Vuonna 1985 kävin Wienissä ensimmäistä kertaa. En koskaan unohda näkyä Ringstrassella: oli kuin olisin saapunut ei-Eurooppaan, jonnekin tummaan, eksoottiseen ja tuntemattomaan. Pian selvisi, että sävyn syy oli Balkan. Valssimaan pääkaupunki saattoi houkutella edelleen luokseen ihmisiä rautaesiripun tuolta puolen, Jugoslaviasta. Tajusin, että tässä kulkee jokin raja, jota en tuntenut. Se oli raja Euroopan ja Aasian välillä.

Sillä hetkellä päätin, että joskus löytyy se aika, jolloin voin rauhassa tutustua Balkanille. Kesti aikansa, ennen kuin näin kävi. Syntyi lapsia, piti tehdä väitöskirjaa, pätevöityä, hankkia asunto ja auto, päästä kuukausipalkalle, tehdä leipätyötä jne. Balkanilla kiehui koko 1990-luvun ja kiinnostus sen kuin kasvoi. Mitä oli kaiken kuohunnan, julmuuden ja tuhon keskellä? Mistä löytyy ”totuus” tai ainakin asialliset tulkinnat maanosan tapahtumista, joihin kietoutui vuosisatojen ajan imperiaalista innostusta, uskontojen ja kielten sekoittumista sekä nationalismin leiskuntaan? Jälleen kerran päätin: asia täytyy itse käydä katsomassa. Sitten sisälläni kiehui tyydyttämätön halu, kun en päässyt matkaan.

Kun sain syvennettyä kaupunkihistoriallisia teemojani, päätin kohdentaa Balkanin matkan yhteen teemaan. Kiinnostuin pohtimaan sitä, miten pääkaupungit ilmentävät muuttuvaa hallintoaan ja politiikkaa? Kuinka pääkaupungeissa näkyy nationalistinen innostus ja harrastus, ja toisaalta, sen vastakohta, valtiolliset keskittämispyrkimykset? Päätin toteuttaa kiertomatkan Balkanin pääkaupunkeihin, joista jo olin tehnyt laajan artikkelin tieteelliseen Planning Perpspectives –journaaliin. Silloin analysoin sitä, kuinka Itä- ja Keski-Euroopan, Balkanin ja Baltian pääkaupungeissa näkyi vuoden 1989-1991 jälkeen paluu historiaan ja ”kansallisiin kertomuksiin”. Tein artikkelin analysoimalla www-aineistoja ja niiden historia-narraatioita, itse käymättä useimmissakaan kohteissa.

Nyt huhtikuussa kaikki on toisin. Vihdoin sallin itselleni matkan Balkanille ja käytän siihen kuukauden. Reppureissu alkoi pääsiäisviikolla Sloveniasta, Ljubljanasta. Ei vielä suoria lentoja, vaan pitkää matkaamista Kööpenhaminan kautta. Slovenia osoittautui mallikkaaksi aloituskohteeksi. Maa on eurooppalainen. Se vaalii elegantisti historiaansa, ei elämöi sorron tai alistamisen kertomuksilla, mutta muistaa korostaa nationalistista tarinaansa.

Ljubljana on kelpo lomakohde, taskukokoinen suurkaupunki, jossa on helppoa kulkea jalan. Historialliset kerrostumat kattavat aikakaudet Rooman vallan ajasta (Emona), ulottuen slaavien tuloon, Habsburgien ja Itävallan komentoon, Jugoslaviaan (kuningaskunnan ja Titon aikakaudet) ja lopulta omaan itsenäistymiseen 1991. Sen jälkeen kertomus on ollut pyrkimystä kohti Eurooppaa ja EU:ta, mikä nyt siis on totta. Yhteinen europerheemme on taannut sen, että hintataso on maassa Suomen tasoa.

Ljubljana on nationalistinen mallipääkaupunki. Kaikki on lähellä toisiaan: presidentin palatsi, UM, Kansallismuseo ja –galleria, ooppera, konserttitalo, kansallisen lähihistorian museo, parlamentti ja yliopisto. Kansallisuuteen tekee pienen loven vain se, että useimmat ao. rakennukset ovat peräisin Itävallan ajan ja muistuttavat siitä komeasta ja runsaasta rakennustaiteen ja kulttuuripolitiikan perinteestä, joka keisarikuntaa ja sen provinsseja leimasi.

Juuri mitään uutta ei ole, lukuun ottamatta museorakennuksia. Erinomainen Etnografinen museo oli osin uudisrakennuksessa. Rahaa säästämättä oli kansallisesineistöstä tehty kaksi uutta perusnäyttelyä: We and Others/Images of my World ja sitten Between Nature and Culture. Pedagogisesti hyvä kokonaisuus, joskin hieman ”kansantieteellisesti” asenteellinen. Ainoa ongelma oli (vartijan sisäpiiritietoa), että paikalliset eivät ole löytäneet tätä viime syksynä avattua näyttelyä.

Kiersimme viikonlopulla autolla lilliputtimaan laidasta laitaan, Välimereltä Itävallan rajalla olevaan vuoristoon ja matka oli kuin Sysmään ja takaisin, ainakin mitä kilometrimäärään tulee. Slovenialaiset ajavat kuin hullut, mutta maisema on vaihtelevaa. Välimerellä dominoivat italialaiset, jotka ovat löytäneet entisen alueensa. Kaakossa oli itävaltalaisia, luonnollisesti! Siinä Slovenian historiallinen konteksti ja nykypäivän todellisuus!