Eläinsuojelunationalismia

Koko viikon olen elänyt kuin kahdessa maailmassa. Olen koettanut sopeutua kehitysmaa Bangladeshin kurjuuden jättämiin jälkiin ja samalla löytää mielekkyyttä suomalaisesta turkiseläin- ja sikakeskustelusta. En voi sille mitään, mutta Dhakan katutila vie mielessäni voiton. Kaiken saastan ja köyhyydenkin keskellä pysyväksi jäi ihmisten optimismi, katse tulevaisuuteen. On pakko uskoa, että joskus maa nousee. Usko panee asiat tärkeysjärjestykseen: elämäntahto, ravinto, työ asettuvat kärkeen.

Samalla katson lievän hämmennyksen vallassa hämärätaustaisen Oikeutta eläimille –yhdistyksen aikaansaamaa tunnevyöryä tässä maassa. Onko todella niin, että muutaman turkiseläimen kohtalo nousee 2000-luvun elämää suuremmaksi kysymykseksi? Vertaan kettujen punaisia silmiä nälkään kuolevan dhakalaislapsen sumeaan katseeseen enkä voi sille mitään: 70-lukulainen minäni kaipaa pois tästä sinivalkoisesta minkkiturkkikeskustelusta, pois ja ulos jonnekin laajempien näkökulmien keskusteluun. Ahdistun turkkipaheksunnan juuttumisesta kansalliseen kuvioon, sen sisällä olevasta eläinsuojelunationalismista.

Moraalitonta tai ei, minun sydämeni on aina ihmisen puolella. Mitä syvemmin Dhakassa katsoin katulapsia silmiin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin, että ihminen kaipaa puolustajaa. Maailmassa on lukuisia maita, joissa ihmisiin suhtaudutaan samalla lailla kuin meillä muutamiin huonosti hoidettuihin turkiseläimiin. Minun maailmankuvani mukaan näiden ihmisten aseman parantamisen tulisi olla kiireellisyysjärjestyksessä korkeammalla kuin eläinten. Kaipaan eläinsuojelijanuorilta - ja vähän vanhemmiltakin – kykyä katsoa asioita globaalisti ja suurella sydämellä.

Lisäksi, jos Suomen kasvi- ja eläinkunnalta kysyttäisiin, sopii epäillä olisivatko ne innoissaan nykyisistä edusmiehistään ja -naisistaan. Siis näistä kettutytöistä, ilmastofundamentalisteista, eläinoikeustaistelijoista ja Animalia-aktiiveista. Tämä ryhmä on korvannut vanhan maailman moraalitätien paikan oikeassa olemisen ja ehdottomuuden sanansaattajina. Kyseessä on joukko, joka olisi valmis panemaan toisinajattelijat (esim. turkisten käyttäjät) seinää vasten. Siitä on lyhyt matka uusfasismiin..

Elämän, eläinten ja luonnon kunnioittaminen kuuluu yleissivistykseen. Nykyisen kaltainen oikeuksien puolustamisen takaa pilkistää kuitenkin jotain muuta. Oikeuspuheeseen kietoutuu liikaa aito moraalinen paheksunta ja oikeassa olemisen eetos. Se kohdistuu pikemminkin siihen, mitä turkikset tänään edustavat käyttäjilleen: kestävää lämpöä, vaurautta ja ylellisyyttä. Sanalla sanoen turhuutta. Sellainen on luterilaisessa eetoksessamme kestämätöntä.

Turkisten tuottaminen ja -kauppa kuuluu Pohjois-Euroopan vanhimpiin taloudellisen vaihdannan kerrostumiin. Turkikset ja prostituutio ovat verrannollisia: on turha kuvitella, että ne loppuvat kielloilla, syyllistämisellä tai sormen heristämisellä. Siksi kannatan tämän laillisen ja perinteisen, perheosaamiseen perustuvan elinkeinon jatkumista Suomessa. Täällä pystymme valvomaan ja kontrolloimaan turkiseläinten kasvatusta. Kielto siirtää tuotannon maihin, jossa eläinparat todella huutavat suomalaisia eläintensuojelijoita apuun. Mutta ovatko he valmiita lähtemään eläinoikeusviesteineen Aasiaan, Intiaan tai muualle kaukomaihin?