Patriootit, petturit, media ja sananvapaus

Joskus harvoin käy niinkin, että minua tutkijapoloista vaivataan hiljaisessa kammiossani, pääsen kommentoimaan maailman menoa, itseäni touhukkaampien poikien ja tyttöjen sanomisia. Katson, että asiallinen kommentointi kuuluu virkaan. Historia kiinnostaa ja siitä haluan puhua. Näin kävi tiistaina, kun puhelin soi poikkeuksellisen vilkkaasti ja kommentoin monenlaista asiaa, Talvisotaa ja Helsinkiä, tulevaa design-kaupunkia. Ja sitten oli kolmas teema, josta en juuri mitään tiennyt, istuttuani koko aamun koneellani ruokasalin ääressä kirjoittamassa. Useampi toimittaja halusi, yhtäkkiä, näkemystäni kirjailija Sofi Oksasen Tanskassa lausumiin tv-kommentteihin. Koska en niistä mitään ollut kuullut, valistivat toimittajat puhelimen toisessa päässä: Oksanen on kritisoinut suomalaista miestä, joka ensin hakkaa vaimoaan, sitten tappaa naisensa ja lopulta vaikenee kahdella kielellä ja juo viinaa.

Toimittajat tietysti halusivat tietää, onko oikein, että suomalainen naiskirjailija laukoo moisia juttuja ulkomailla. Minulta haluttiin kommenttia maabrändivaltuuskunnan jäsenenä. Hälytyskellot alkoivat soida, ja sanoin, että EN PUHU minkään valtuuskunnan jäsenenä vaan kansalaisena ja tutkijana. Korostin kaikille toimittajille, että perheväkivalta, josta Oksanen puhuu, on ongelmallinen ja Suomessa omalaatuinen ilmiö. Sen hoitaminen on tärkeää, ja siihen puututtakoon yhteiskuntapolitiikan keinoin.

Sitten korostin, että olen perinteinen patriootti ja kulttuuridiplomaatti. Se merkitsee: en puhuisi ikäviä omasta isänmaastani ulkomailla, en mediassa enkä missään muussakaan yhteydessä. Lehdestä sain lukea sanomakseni (IL 25.11.), että "ei ole hygieenisesti kivaa kritisoida kutsuttuna vieraana pohjoismaisessa televisiossa kovasti omaa isänmaataan". Näin sanoin ja olen edelleen sitä mieltä. Oman pesän pesuhommat hoidetaan näkemykseni mukaan kotona. Itse jokainen kantaa vastuunsa puheistaan niin koti- kuin ulkomailla, kuten IS:kin sitten sanomakseni kirjoitti (25.11.).

Totesin myös, että usein oleskelu ulkomailla, vieraissa oloissa, avaa silmät arvostamaan omia oloja. Rohkenin myös tutkijana kritisoida halua yleistää ja puhua suomalaisista siten, että kaikki ovat yhtä ja samaa. Suomalainen mies lyö, mutta niin lyö mies muuallakin, ja asiaa ei pidä yleistää. Nainenkin lyö, lapset lyövät toisiaan jne. Ongelma on monitasoinen ja pelkistäminen vain tukee kielteistä suomalainen mies ja puukko -kuvaa, joka pohjoismaissa jo muutenkin elää sitkeänä.

Sitten alkoi ympärilläni surrata. Jo keskiviikkoaamuna näin, miten Oksas-kommenteista tehtiin iltapäivälehtien lööppitavaraa, sillä satuimme kaikki olemaan mb-valtuuskunnan jäseniä. Saimme toimittajilta roolin, jota siis itse emme olleet tilanneet. Näin toimii median uusi journalistinen strategia. Poimitaan ajankohtaisista aihealueista täkyjä – suomalaisuusasiat ovat aina sellaisia! – ja sitten tehdään niistä uutinen. Haetaan tarkoituksenhakuiset kommentaarit ja kommentoijat. Tämän porukan viesti paketoidaan juuri siihen asuun, että siitä tulee myyvä ja sensaatiomainen. Sitten juttu alkaa elää omaa elämäänsä. Toiset toimittajat kommentoivat alkuperäisten toimittajien yksipuolisesti tulkitsemia haastateltavia, virittelivät niitä omiin journalistisiin tarkoituksiinsa. Sitten leimakirves pannaan heilumaan, oikealle ja vasemmalle.

Tässä tapauksessa mb-valtuukunnasta tehtiin toimittajien leimakirves. Minullekin kirjoitettiin tässä kummallisessa näytelmässä konnan vuorosanat, jonkinlaisena sanavapauden kieltäjänä ja sensorina. Kiehtovaa, sillä mielipiteitäni en ole tässä asiassa kenellekään tyrkyttänyt, vastasin kun kysttiin. Minulle leivottiin rooli, johon itse en katso mahtuvani. Ainoa virheeni oli kommentointiin ryhtyminen. Median moraalin perään on turha kysellä – ainoa moraali, joka sellaisessa tilanteessa joutuu luupin alle, on omani. Eri asia on, että täällä pelillä perinteinen tiedonvälitys on kyllä nopeasti kuollut ja kuopattu! En ole tässä vielä päättänyt, jäänkö moista lainkaan suremaan…