Perinteitä tekemään – käskystä?

Viime viikon hupaisin uutinen tuli Aalto-yliopistosta. Keskiviikko oli annettu uuden ”huippuyliopiston” opiskelijoille luentovapaaksi päiväksi. Ei vapautta ilman vaatimuksia. Rehtori Tuula Teerin mukaan puuhapäivää tarvittiin, jotta uuden yliopiston opiskelijat ”keksisivät” sopivia perinteitä, keskenään ja korkeakoululle. Sellainen nähtiinkin jonkinlaisen ihmisketjun muodossa. Toiveena oli saada ketju Otaniemestä Arabiaan.

Uutinen ei kertonut (HBL 1.10.09) miten ketjulle ja muiden uusien perinteiden kehittämiselle tapahtui. Hanke kertoo kiinnostavuudessaan jotain hieman könkkelöisestä suhtautumisesta akateemisiin traditioihin ja niiden tuottamiseen. Teeri tarkoitti epäilemättä hyvää kehottaessaan nyky-ylioppilaita yhteistoimintaan. Ongelma onkin siinä, että perinteitä ei noin vain komentamalla synnytetä. Kömpelömmätkin diktaattorit ovat vastaavaa yrittäneet. Viisas nuoriso ei pelkästään ylempiensä mahtikäskystä laula, marssi, juhli ja perinnetehtaile…paitsi tietysti, jos kiväärinsuu kutittaa selkärankaa…

No, nyt ei ollut käytössä järeitä aseita vaan ylioppilas- ja tupsulakkeja, teekkari-ilmapalloja ja opiskelijahaalareita. Teeri joukkoineen oli oikeilla jäljillä – akateemiset traditiot Suomessa ovat merkittäviä paikallisesti ja myös kansallisesti. Ne ovat ainutlaatuisia myös Euroopan mittakaavassa. Olennaista Suomen kohdalla onkin ymmärtää, miten ”kansallinen” itseymmärryksemme on osin muodostunut akateemiselle perustalle. Nationalismille tuli tilaa Ranskan vallankumouksen jälkeen 1800-luvulla. Idea erillisestä kansallisesta jatkuvuudesta luotiin meillä ja muualla Euroopassa pääasiassa lukeneiston tai sivistyneistön, intellektuellien tai älymystön piirissä.

Suomalaisen kansakunnan ja kansallisen kulttuurin ohjelma luotiin aikana, jolloin Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa. Kuva Suomesta kasvoi esiin vuoden 1808–1809 tapahtumien jälkeen; Suomen pääkaupungin yliopistonpiireissä luotiin…tai innovoitiin… kansallisen kulttuurin tunnukset, piirteet ja omakuva. Yliopiston opettajilla (Runeberg, Snellman, Topelius, Cygnaeus) ja ylioppilailla oli keskeinen rooli.

Miksi näin oli? Syy oli maamme pienuudessa. Suomessa koulutettu sivistyneistö oli tuolloin ainoa riittävän laaja ja edustava ryhmä tuottamaan kulttuuriin sisältöjä. Aloitetaan Maamme-laulusta. Se laulettiin ensimmäistä kertaan ylioppilaiden Kukan päivän juhlassa vuonna 1848. Vaikka Maamme-laulu on edelleen ylioppilaiden laulu, on siitä 160 vuodessa muodostunut – ilman lakeja ja asetuksia – koko kansan tunteita ilmaiseva kansallislaulu. Suomalaiset laulavat sitä usein, urheilujuhlissa, monissa yhteistapaamisissa, juhlapäivinä.

Maamme-laulu on antanut suomalaisille kuvan Suomesta. Sen ytimeksi tuli suhde luontoon, maisemaan ja kansaan, kieleen ja kulttuuriin. Maamme-laulun suomalaisuus kiteytyy evoluutioon: se ei ole sulkenut pois mitään ryhmää sisäisestä rakennustyöstä. Suomi on yhteistyöllä ja konsensuksen voimalla vapautunut köyhyydestä. Maa on sivistetty, maakuntia kehitetty ja kansanvaltaista kehitystä on edistetty.

Kenelle siis kuuluvat akateemiset juhlat ja perinteet sekä niihin kuuluvat tunnukset? Vastaan suoraan: ne kuuluvat kaikille suomalaisille, sukupuolesta, koulutuksesta, sosiaalisesta tai alueellisesta taustasta riippumatta. Voiko uusia perinteitä luoda, noin vain? Siihen en usko, mutta uskon viestin päivittämiseen. Ylioppilaat vaalivat niitä juhlia, kulttuurisia tunnuskuvia ja symboleita, joiden luomiseen he osaltaan ovat osallistuneet. Siksi opiskelevalla nuorisolla on oikeus, jopa velvollisuus, pysähtyä tämän haasteen edessä. Parasta on, jos perinne uusiutuu luovasti, ei pakosta tai tilauksesta.