Sivistyksen jäljillä – Joensuu, Leipzig ja Bryssel

Viime viikolla vaihdoin maata kuin talonmies Viljami lapiota – lunta tuli Suomessa aina lentokoneen saapuessa ja lähtiessä. Eniten valkoista maamannaa oli Joensuussa, jossa juhlistettiin kollegan, dosentti Arto Nevalan kirjoittamaa Joensuun yliopiston 40-vuotishistoriaa. Tilaisuus oli aika ainutlaatuinen: samalla kun yliopisto sai historiansa, se muuttui itse historiaksi. Tunnelmat eivät kuitenkaan olleet ylitsevuotavan haikeat. Uusi Itä-Suomen yliopisto aloittaa 1. tammikuuta 2010 ja vahvasti Joensuu-vetoisesti. Vanhaa Alma Materiaan olivat muistelemassa uudet ja vanhat vaikuttajat, ylioppilaita, alumneja, professorikuntaa ja emerituksia, eturivissä aina reipas Heikki Kirkinen, Joensuuhun nimitetty ensimmäinen professori. Ja voisin sanoa: Joensuun yliopistohengen kävelevä ilmentymä!

Minulta oli pyydetty alustusta yliopistojen pitkästä historiasta. Täytin tehtävän kaiketi jotenkin laajasanaisen laveasti, sillä entiseltä yliopiston korkealta virkamieheltä tuli kiitos: ” Esitelmänne ja yliopiston historian julkistaminen oli hieno (virallinen) päätös 40-vuotiaalle Joensuun yliopistolle. Bologna, Pariisi, Keisarillinen Aleksanterin yliopisto ja Joensuun yliopisto - pääsimme todella arvovaltaiseen seuraan. Kiitos!” Vaikka itse en olekaan hajasijoituksen suuri ystävä, on pakko myöntää se, minkä Nevalakin kirjassaan toteaa: Joensuun yliopisto on kouluttanut alueelleen paikallista sivistyneistöä, opettajia, virkamiehiä, vaikuttajia. Akateemista traditiomaailmaa on vaihtelevalla menestyksellä juurrutettu maakuntiin. Itsenäni kyllä liikuttivat yliopiston varhaiset promootiokuvat kulkueineen ja tohtorihattuineen.

Akateemista ihmemaailmaa pohdittiin sitten parin päivän ajan Leipzigissä, jossa kokoontui kansainvälinen yliopistohistoriallinen komissio. Sen jäsen olen ja lähdin Leipzigiin suuren innostuksen vallassa. Niiltä nurkilta Itä-Saksasta sukuni on lähtöisin joskus 1600-luvulla. Tosin silloin palataan aikaan ennen Ranskan vallankumousta ja tiedot ovat puutteelliset…joskus täytyy selvittää lisää. Joka tapauksessa Leipzig on kuin mikä tahansa transitiovaiheessa oleva kaupunki. Sen vanhaa keskustaa elvytetään kovaa vauhtia. Messukaupungin maine on vanhaa perua ja jatkuu elävänä. Komeat raatihuoneet – vanhempi 1500-luvulta ja uudempi 1800-luvun lopulta – muistuttavat saksalaisesta porvarisperinteestä. Edellisen rakennuksen kohtalo on tosin sama kuin muuallakin Saksan suuremmissa kaupungeissa. Pommit ja palot söivät sen sisustan vuosina 1944–45. Well done, boys! on kohdallaan tässäkin kaupungissa. Ja sitten koko ihanuus joutui Neuvostoliiton vyöhykkeeksi.

Istuimme Leipzigin uudelleen rakennetussa yliopistonkirjastossa Bibliothek Albertinassa. Marmoria ei ollut säästetty eikä maalia pihdattu, kun sodan aikana tuhoutunut kaupungin henkisen elämän tärkein rakennus nostettiin jaloilleen käänteen (die Wende) eli vuoden 1989 jälkeen. Pakko muistella myös yliopiston varhaisaikoja. Vuonna 1409 perustettiin Leipzigin yliopisto nimellä Alma Mater Lipsiensis, ja se kuuluu siten Saksan vanhimpiin yliopistoihin. Vuonna 1519 Martti Luther, Andreas Karlstadt ja Philipp Melanchton kohtasivat katolisen teologin Johannes Eckin yliopiston kutsusta pidetyssä väittelytilaisuudessa, joka on jäänyt historiaan Leipzigin väittelyn nimellä. Sitten levisi reformaatio meidänkin nurkillemme. Lisäksi, nyt viikonlopulla lehdet ja tv täyttyvät muistelusta. Kaksikymmentä vuotta sitten lokakuussa Leipzigin Nikolainkirkolta alkaneet ns. maanantaimielenosoitukset johtivat DDR:n valtion lakkauttamiseen.

Muutoin katukuva kapitalisoituu ja kulutusjuhla tuntui kaikkialla. Erityisesti nautin hyvästä ja edullisesta ruoasta sekä katukuvasta. Normaaleja ihmisiä, hyvin pukeutuneita nuoria ja opiskelijoita – ei hullua nuorisomuotia, ei ylierotisoitunutta pimuilua, ei humalaisia poikia nurkissa. Sitä paitsi, ylioppilaat näyttivät vakavilta ja historiallisilta, kuin suoran 1840-luvun tai 1960-luvun kuvastosta revityiltä. Yliopistolaisuus tuntui ylpeyttä tuottavalta.

Kaikki tämä oli toisin eilen Brysselissä, jonne tein päivän vierailun ja puhuin kahdessa tilaisuudessa, Suomen maabrändistä (Suomen EU-edustusto) ja vuoden 1809 merkityksestä (Flaamilainen tiedeakatemia). Bryssel on lemmikkikaupunkieni listalla pohjanoteerauksen tuntumassa. Kammottavaa EU-arkkitehtuuria, sotkuisia katutiloja, tunkkaisia metroasemia ja liikenneruuhkia. Siellä täällä kolkkoja muistuma menneestä (epäilemättä hurmaavasta) vanhasta pääkaupungista. Monikulttuurisuuden läsnäolo satakertaista Suomeen nähden – Belgiassa voi jo puhua ”ongelmasta” jos samaan pakettiin pannaan siirtomaamenneisyys Kongossa ja maan nykyinen vetovoima. Rahaa virtaa kaupunkiin, mutta samalla jotain menetetään: missä olivat paikalliset, paikallinen kulttuuri? No my piece of cake, jos ymmärrätte?