Kasvatusta vai opetusta – kouluissa?

Jotain repesi muutama vuosi sitten. Itsehillintä katosi. Sosiaalinen media vapautti puhumaan suoraan ja röyhkeästi. Politiikan populismi sai ravinnetta herravihasta. Nettipalstat ja keskustelusivustot täyttyivät räyhääjistä. Maahanmuuttajat ja julkisuuden henkilöt saavat vihapostia ja kuulevat sadattelua.

On vahva tunne siitä, että koko Suomi on alkanut käyttäytyä huonosti, jotenkin villiintyneesti.

Tunneryöpsähdykset ovat saattaneet monet hämmennyksen valtaan. Maassa, jossa vaatimattomuus kaunistaa, annetaan arvo toisellekin ja tärkeintä ole voitto vaan jalo kilpa, ollaan rehvastelevan riitaisia ja päällekäyvän ilkeitä. Uusi tilanne haastaa omakuvaamme kuuluneen tietoisuuden siitä, että olemme maailman koulutetumpia kansakuntia. Eikö silloin pitäisi olla myös sivistyneitä?

Ristiriita on valmis ja haasteet suunnataan – tietenkin – kouluun. Jokainen aikakausi rakentaa suhteensa koulujärjestelmään: mitä lapsille tulisi opettaa? Mitä taitoja nuori tarvitsee pärjätykseen maailmalla? Kun nuorista puhutaan, meillä mennään opetussuunnitelmat edellä. Vähemmän esiin nousee kasvaminen ja kasvatus - koko ”kasvatus” tuntuu poistuneen kansallisesta keskustelusta! Alan asiantuntijat viittaavat oppimiseen, opiskeluun ja koulutukseen ilman viittausta kasvatuksen sivistystavoitteissiin.

Kasvatusihanteet Suomessa sitoivat meidät pitkään…no…siihen…eurooppalaisuuteen. Vuosisatojen ajan koulut välittivät antiikista ammentavaa sivistysperinnettä, ja sitä täydensivät klassiset kasvatusoppaat, kärjessä Erasmus Rotterdamilaisen suomeksikin käännetty Cullainen Kirja, Nuorucaisten tapain sijwollisuudest (1870). Kultaista kirjaa opiskeltiin tässäkin maassa hartaasti, ja viesti elää edelleen Euroopassa.

Mitä kultaista löytyy ”vanhasta” kasvatuksessa? Pitkään uskottiin, että ruumiin ja mielen välillä vallitsee yhteys ja sitä voi kontrolloida. Yksilö saattoi hallita ruumiin toimintojaan, eleitään, ilmeistään jne. tietoisesti. Kun eleet olivat sisäisen maailman ilmentymiä, seurasi johtopäätös: muokkaamalla ulkoisia merkkejä voidaan vaikuttaa sisäiseen maailmaan. Kasvatuksen tehtäväksi tuli opettaa hallitsemaan vahvoja tunteita, haluja ja himoja.

Kasvatus, jota kouluissa annettiin, ei ollut ulkokultaisten tapojen opiskelua. Siihen kuului sisäisen maailmaan kurissa pitämistä itsehillinnän avulla.  Säätelyyn nousivat seksuaalisuus ja ruumiin toiminnot; prosessiin kuului häpeän tunteen aikaansaaminen ”siveyden” takuuna. Hyvä käytös kuului kaikille, säädystä ja luokasta riippumatta. Taustalla lymyili moraaliakin; koulun tehtävänä oli opettaa kunniantuntoa, viisautta, hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta sekä kauneuden arvostamista.

Ajatukset askartelevat vihapuhekulttuurissa. Koulu-uskovassa maassa asiat liittyvä oppimiseen, eivät kasvatukseen. Meillä luotetaan lapsen kykyyn omaksua ”hyvä ja kaunis” itsestään. Näinhän ei ole, vaan tarvitaan kannustavia esikuva ja aikuisten ohjaamista hyvään. Suomessa on talouskriisi, mutta vajetta on myös empatiasta ja siitä, miten ollaan ihmisiksi. Hyvään elämään kuuluu tietoisuus soveliaisuudesta ja lähimmäisen kunnioittamisesta. Kuka tätä opettaisi? 

(Julkaistu: Lännen Median lehdet 27 X 2015)

Miksi yliopistoja vihataan?

Yliopistot ovat Euroopan paras vientituote – ei löydy sellaista maanosaa, ei sellaista maata, jossa ei olisi jonkinlaista korkeakoulutusta yliopiston tapaan. Katolinen kirkko ja yliopistot kuuluvat kulttuurimme vanhimpiin kerrostumiin. Yliopistot muodostuivat, kun maallinen tieto alkoi tehdä pesäeroa kirkollisesta, ja syntyi tarve ymmärtää ympäristöä tutkimalla ja opettamalla. Sitkeytensä johdosta yliopistot ovat olleet monen himokkaan katseen kohteena: maalliset ja kirkolliset ruhtinaat ovat halunneet jättää jälkensä yliopistoihin tai perustaa niitä. Osa on siinä onnistunutkin.

Erityisinnokkaita korkeimman koulutuksen jalostamiseen ovat olleet valtiot ja politiikan eliitit. Suuri murros koettiin 1800-luvulla, kun Alma Matereita värkättiin kansallisvaltion osasiksi. Yliopistoille annettiin itseään suurempia tehtäviä. Niiden tuli antaa välineitä kansallisvaltion ja modernin yhteiskunnan tuottamiseen, sivistyksen, demokratian ja yleisen tiedontason lisäämiseen. 

Suomi, pohjoinen pikkuvaltio, on ollut erityisen hanakka valjastamaan yliopistot kansallisten rakennemuutosten tuottajaksi. Kultavuodet sijoittuvat 2. maailmasodan jälkeiseen aikaan, kun yliopistoille annettiin tehtäväksi synnyttää tutkimustietoa hyvinvointivaltiosta ja kasvattaa sosiaalista pääomaa. Uusinta aikaa edustavat elinkeinoelämältä tulevat markkinatalousvaatimukset: yliopistojen tulee tuottaa liukuhihnalta tehokkaita ammattilaisia, globaalin tietoyhteiskunnan käytännön työn osaajia. Nyt yliopistoja lyödään ammattikorkeakoulukortilla.

Me yliopistolaiset katsomme tätä touhua kummeksuen. Jatkuvat tahtomukset yliopistojen uudistamisesta ovat itse asiassa kätkettyä vihapuhetta. Yliopistot ovat laman aikana muuttuneet sylkykupeiksi, joihin voi purkaa yleistä turhautumista, ja samalla vaatia ” jatkuvaa reformia”.  Vastustajat leimataan vanhan koulukunnan edustajiksi ja muutosjarruiksi. Kun kaikki haluavat olla edistyksen, kehityksen ja muutoksen asialla, uudistusvaatimuksille löytyy politiikan kantovoimaa.

Myös yliopistojen johdossa on viime vuosina omaksuttu turhankin notkeasti muutoseetos.  Rehtoreiden puheissa viljellään liikaa viestiä ”huipuista” tai vaatimuksia opetuksen tehostamisesta. Pääosaa esittävät numerot, tilastot, ranking ja strategia. Väärin. Yliopistojen voima on tutkijoiden ja opiskelijoiden kyvyssä ajatella uudella tavalla, luovasti ja innovatiivisesti. Jos se menetetään, ei ”rakenne” tai strategiapuhe pidä yliopistoja hengissä.

Yliopistoja ei tule vihata, vaan kunnioittaa. Mikä on se voima, joka on pitänyt yliopistot hengissä jo yli 1000 vuotta? Yliopistoihin liittyy tiedonnälkää ja kasvatustehtävä. Siksi yliopistoon liittyvät kysymykset koskevat tietoa, tutkimusta ja opiskelua.  Perustoiminnot olivat olemassa Pariisin ja Bolognan yliopistoissa keskiajalla. Luennot, väittely, uuden tiedon tuottaminen ja testaaminen ovat edelleen korkeimman opetuksen ydintä.  Yliopistot kukoistavat ja lakastuvat tämän ytimensä varassa. Ilman sivistystä maailma olisi surkea paikka!

(Lännen Median lehdet, kolumni 1 III 2015) 

Juna ja kirjasto 150v

Viime viikkoina tehty taas saarnahommia eri puolilla Suomea. Perille kohteisiin on menty joko junalla tai autolla; VR:n komeat 150-vuotta valtionrautatietä muistuttaa siitä, miten merkittävä vuosikymmen 1860-luku olikaan! Pitäisi pohtia valtiopäivien 1863 muistamista jotenkin.. Keskiviikkona porhalsin vaihteeksi autolla Haminaan puhumaan sivistyksestä paikallisen ikäihmisten yliopiston 10-vuotisjuhlassa. Tapahtuma oli muistutus Helsingin yliopiston läsnäolon tärkeydestä keskuspaikan ulkopuolella. Helsingin ulkopuolella on usein kiitollinen yleisö – nytkin sain vanhemmalta väeltä suorastaan rakastettavia kommentteja.

Silti pakkoa sanoa, mahtava palaute innostaa yksinpuurtajaa!! Itärajan tuntumassa oli todella kiehtovaa: kyltitys ja autokanta muuttuivat venäjänkieliseksi. Maisema- ja katunäkymät muuttuvat koko ajan ja metropoli Pietarin imu tuntuu...keskellä peltoa jossain Kotkan tuntumassa sijaitsi kaupparykelmä "Itäkeskus". Nyt ruhjotaan moottoritietä Loviisan ja Kotkan väliin. Itse Hamina tavallaan vaikuttava aikansa kaupunkisuunnittelun näyte. Katukuvassa tuntui ”itä”, tunsin jotenkin assosiatiivisesti saapuvani Ankaraan…

Haminasta oli kiva palata laitokselle ja pohtia muutaman kollegan kanssa temaa, ”miten minusta tuli minä”. Tapaan korostaa sattuman osuutta asiassa.. suunnitella ei kannata tulevaisuuttaan liikaa, sellainen ei kuitenkaan toteudu. Muutoin keskustelu asiallista historian opiskelijoiden kanssa, ja ammatin ja tulevaisuuden ohella pohdittiin mm luokkaidentiteettiä. Minulla tulevaisuus jo takana, heillä edessä..!

Lauantaina ajoin läpi Sääksmäen hienoa kulttuurimaisemaa, kohti Voipaalan kartanoa. Pohdin: miten kulttuuri näkyy maisemassa, vaikka on lopputalvi, maassa runsaasti ruskeaa lunta, tiet savisia ja puuroisia, puut lehdettömiä jne. Olin valmistautunut puhumaan Voipaalassa Sääksmäen kirjastotoimen 150-vuotsisjuhlassa, ja valitsin teemakseni ”kuviteltu ja todellinen suomalaisuus paikallisyhteisössä”. Kotiläksynä olen palauttanut mieliini Voipaalan suurta historiaa Gripenbergien aikana, ja pohtinut Rapalanvuoren ympärille kietoutunutta muinaismuistoproblematiikka.

Ajan Voipaalaan Sysmästä, läpi Asikkalan ja Lammin syvällisesti agraarin ja hämäläisen maaseutumaiseman ja niitä halkovaa mutkaista tietä pitkin; matkalle osuvat monet edelleen elävät kylät, kuten palkittu Kurhila. Ajatus vie pakottomasti pohtimaan jälleen kerran agraarin ja urbaanin eroja ja yhtäläisyyksiä, niiden ikiaikaista kietoutumista toinen toisiinsa. Sekä jännitteisyyttä ja politiikkaa, jota kummatkin ”piirit” edustavat ja ovat edustaneet Suomen historiassa. Mitä vanhemmaksi käy elon polku, sitä vähemmän jaksan näitä polarisoiva kaksijakoja: ihmisessä elävät monet vaikutteet rintarinnan, ja niitä tuottavat identiteetit. Ajattelin akateemikko Jutikkalaa, jonka talon ohi kurvaan. Komea kartano saa nyt odottaa, mutta päätän, että tuon opiskelijat ensi keväänä katsomaan näitä maisemia.

Tätä kirjoittaessa katson Sysmän lumisia puita, jäätä järven päällä, talvilukemia mittarissa…ja KAIPAAN Amsterdamiin, Roomaan, Wieniin, johonkin, jossa on jo vihreä vuodenaika. Myytti Suomen ihanasta keväästä on valhetta - vielä on kestettävä tylsin, haisevin ja rumin kuukausi eli huhtikuu...! Huhtikuu on mielestäni masentavin vuosikierron ajankohta - kammottava valo paljastaa pölyt nurkissa j akalpeuden naamassa. Maa avautuu lumesta harmaana ja saastaisena, koiranjätteet könöttävät puistoissa yhdessä lian, roskien ja muun skeidan kanssa. Huhtikuu saa kysymään: Why did they come here in the first place?

Päivystävä dosentti ja 102 % sivistyksestä

Tämä kesä oli taas tämmöinen kesä, että lomallakin sain olla historian ja kulttuurialan ”päivystävänä dosenttina” median mitä kummallisimpiin teemoihin. Maabrändiasiat kiinnostavat edelleen ja toimittajat halusivat vastauksia niin suomalaiseen kahvikulttuuriin, sauna- ja löylynheittokilpailuun kuin kaupunkielämän erityispiirteisiin, tällä kertaa ”pantterinaisiin” ja virtsaamiseen sekä ravintolayrittäjyyteen. Prinsessa Victorian häiden jälkeen monarkia kiinnosti edelleen. Ja moni muukin asia, paikallistasolla ja valtakunnallisesti.

Olen vanhanajan kasvatti, ja katson velvollisuudeksi vastata, kun kiinnostuneet kysyvät. Samalla opettajahormonit hurahtavat käyntiin: olen kyllä ennen muuta opettajatäti ja tykkään kertoa ja analysoida. Silläkin uhalla, että löysin heinäkuussa itsestäni osuvan (?) maininnan suomi24 – keskustelupalstalta, jossa vaatimattomuuttani verrattiin edesmenneeseen äitiini, jotenkin näin: ”..tarkoittanet varmaan edesmenneen toimittaja Pirkko Kolben tytärtä Laura Kolbea. Pirkko tosiaan oli toimittaja ja kaikin puolin kiva ihminen. Laura -tytär sen sijaan tuppaa olemaan opettajamainen besserwisser, joka "luennoi" meille tyhmille kansalaiselle kuivakkaalla tyylillään milloin missäkin tv-ohjelmassa. Vaihdan kanavaa yleensä, jos hän on televisiossa.”

Niinpä. Kommentista huolimatta puhelinlinjat ovat kuumina ja Suomen kansaa (=toimittajia) kiinnostaa teema Newsweek ja Suomi maailman parhaana maana, erityisesti koulutuksen suhteen, ylitse muiden maiden eli 102% parempana. Sanon aina: avainkäsite on sivistys. Sana edustaa suomalaisille maagista hyvää, se on käsitteellisen muistimme ytimessä. Viime vuosina sivistys on kokenut todellisen renessanssin. Koulunkäynti on meillä ollut laajemmin ymmärrettynä sivistystä, tiedon omaksumista ja oppineisuuden arvostusta. Taustalla on kirjojen, lukemisen, kirjastojen, koulun ja opiskelun nauttima arvonanto kaikissa yhteiskuntaryhmissä.

Suomessa sivistyksen voimalla on tuotettu kansalaisuutta, yhteisöllisyyttä ja oppia sekä tietoa. Näin oli jo 1800-luvulla, kun sivistysaatteen vimmalla tuotettiin kansanliikkeitä, puolueita ja yhdistyksiä, sekä organisoitiin kouluja, oppilaitoksia ja kansansivistystä. Sivistykseen meillä liittyy assosiaatioita kasvatuksen tietä omaksutuista tiedoista, taidoista ja tavoista. Sivistys ei ole pintaa, vaan syvällisesti elämäntapaan vaikuttava asia. ”Sivistys on sitä, mitä jää jäljelle kun kaikki muu on riisuttu pois”, päätti Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto luontevasti ensimmäisen yliopistollisen avajaispuheensa.

Sivistyksen tärkein tavoite on ollut kansalaisuuteen kasvattaminen.. Se on koulun suuri tehtävä. Toinen piirre on liittynyt yhteiskunnallisten erojen säätelemiseen. Koulujärjestelmän perusta luotiin 1800-luvulla. Varhaiset kansa- ja oppikoulut olivat kansanvalistuslaitoksia. Oppilaasta, joka eneni luokalta toiselle, tuli normaalin lapsen mitta – itsenäisyyden aikana myös sosiaalisessa mielessä.

Luokkanäkökulma nousikin vahvana esiin, kun uutta peruskoulua ryhdyttiin luomaan jälleenrakennusajan hengessä. 1960-luvulla keskusteltiin yhteiskunnallisten ristiriitojen säätelystä, kansallisesta eheytyksestä ja demokratian mahdollisuuksista tasa-arvon edistäjinä. Meillä koulutusuudistukset olivat kulttuuri- ja luokkavallankumousta – kansalainen vapautettiin sosiaalisesta taustastaan.

Suuret ikäluokat kasvoivat kouluoptimismin henkeen. Suomalaiset ovat ryhmänä ja yksilöinä hyötyneet koulutusväylien avautumisesta ja yhteiskunnan keskiluokkaistumisesta. Opintiehen ei meillä ole raha vaikuttanut; yksityiskoulut ja sisäoppilaitokset eivät ole (vielä) juurtuneet maahamme. Uusi haaste on se, että suomalaisten nuorten unelmat eivät enää tihenny koulutielle, sivistyksen ääreen. Ammatit periytyvät jälleen – riittääkö siinä edes 102 % koulutusosaaminen?

Sivistyksen jäljillä – Joensuu, Leipzig ja Bryssel

Viime viikolla vaihdoin maata kuin talonmies Viljami lapiota – lunta tuli Suomessa aina lentokoneen saapuessa ja lähtiessä. Eniten valkoista maamannaa oli Joensuussa, jossa juhlistettiin kollegan, dosentti Arto Nevalan kirjoittamaa Joensuun yliopiston 40-vuotishistoriaa. Tilaisuus oli aika ainutlaatuinen: samalla kun yliopisto sai historiansa, se muuttui itse historiaksi. Tunnelmat eivät kuitenkaan olleet ylitsevuotavan haikeat. Uusi Itä-Suomen yliopisto aloittaa 1. tammikuuta 2010 ja vahvasti Joensuu-vetoisesti. Vanhaa Alma Materiaan olivat muistelemassa uudet ja vanhat vaikuttajat, ylioppilaita, alumneja, professorikuntaa ja emerituksia, eturivissä aina reipas Heikki Kirkinen, Joensuuhun nimitetty ensimmäinen professori. Ja voisin sanoa: Joensuun yliopistohengen kävelevä ilmentymä!

Minulta oli pyydetty alustusta yliopistojen pitkästä historiasta. Täytin tehtävän kaiketi jotenkin laajasanaisen laveasti, sillä entiseltä yliopiston korkealta virkamieheltä tuli kiitos: ” Esitelmänne ja yliopiston historian julkistaminen oli hieno (virallinen) päätös 40-vuotiaalle Joensuun yliopistolle. Bologna, Pariisi, Keisarillinen Aleksanterin yliopisto ja Joensuun yliopisto - pääsimme todella arvovaltaiseen seuraan. Kiitos!” Vaikka itse en olekaan hajasijoituksen suuri ystävä, on pakko myöntää se, minkä Nevalakin kirjassaan toteaa: Joensuun yliopisto on kouluttanut alueelleen paikallista sivistyneistöä, opettajia, virkamiehiä, vaikuttajia. Akateemista traditiomaailmaa on vaihtelevalla menestyksellä juurrutettu maakuntiin. Itsenäni kyllä liikuttivat yliopiston varhaiset promootiokuvat kulkueineen ja tohtorihattuineen.

Akateemista ihmemaailmaa pohdittiin sitten parin päivän ajan Leipzigissä, jossa kokoontui kansainvälinen yliopistohistoriallinen komissio. Sen jäsen olen ja lähdin Leipzigiin suuren innostuksen vallassa. Niiltä nurkilta Itä-Saksasta sukuni on lähtöisin joskus 1600-luvulla. Tosin silloin palataan aikaan ennen Ranskan vallankumousta ja tiedot ovat puutteelliset…joskus täytyy selvittää lisää. Joka tapauksessa Leipzig on kuin mikä tahansa transitiovaiheessa oleva kaupunki. Sen vanhaa keskustaa elvytetään kovaa vauhtia. Messukaupungin maine on vanhaa perua ja jatkuu elävänä. Komeat raatihuoneet – vanhempi 1500-luvulta ja uudempi 1800-luvun lopulta – muistuttavat saksalaisesta porvarisperinteestä. Edellisen rakennuksen kohtalo on tosin sama kuin muuallakin Saksan suuremmissa kaupungeissa. Pommit ja palot söivät sen sisustan vuosina 1944–45. Well done, boys! on kohdallaan tässäkin kaupungissa. Ja sitten koko ihanuus joutui Neuvostoliiton vyöhykkeeksi.

Istuimme Leipzigin uudelleen rakennetussa yliopistonkirjastossa Bibliothek Albertinassa. Marmoria ei ollut säästetty eikä maalia pihdattu, kun sodan aikana tuhoutunut kaupungin henkisen elämän tärkein rakennus nostettiin jaloilleen käänteen (die Wende) eli vuoden 1989 jälkeen. Pakko muistella myös yliopiston varhaisaikoja. Vuonna 1409 perustettiin Leipzigin yliopisto nimellä Alma Mater Lipsiensis, ja se kuuluu siten Saksan vanhimpiin yliopistoihin. Vuonna 1519 Martti Luther, Andreas Karlstadt ja Philipp Melanchton kohtasivat katolisen teologin Johannes Eckin yliopiston kutsusta pidetyssä väittelytilaisuudessa, joka on jäänyt historiaan Leipzigin väittelyn nimellä. Sitten levisi reformaatio meidänkin nurkillemme. Lisäksi, nyt viikonlopulla lehdet ja tv täyttyvät muistelusta. Kaksikymmentä vuotta sitten lokakuussa Leipzigin Nikolainkirkolta alkaneet ns. maanantaimielenosoitukset johtivat DDR:n valtion lakkauttamiseen.

Muutoin katukuva kapitalisoituu ja kulutusjuhla tuntui kaikkialla. Erityisesti nautin hyvästä ja edullisesta ruoasta sekä katukuvasta. Normaaleja ihmisiä, hyvin pukeutuneita nuoria ja opiskelijoita – ei hullua nuorisomuotia, ei ylierotisoitunutta pimuilua, ei humalaisia poikia nurkissa. Sitä paitsi, ylioppilaat näyttivät vakavilta ja historiallisilta, kuin suoran 1840-luvun tai 1960-luvun kuvastosta revityiltä. Yliopistolaisuus tuntui ylpeyttä tuottavalta.

Kaikki tämä oli toisin eilen Brysselissä, jonne tein päivän vierailun ja puhuin kahdessa tilaisuudessa, Suomen maabrändistä (Suomen EU-edustusto) ja vuoden 1809 merkityksestä (Flaamilainen tiedeakatemia). Bryssel on lemmikkikaupunkieni listalla pohjanoteerauksen tuntumassa. Kammottavaa EU-arkkitehtuuria, sotkuisia katutiloja, tunkkaisia metroasemia ja liikenneruuhkia. Siellä täällä kolkkoja muistuma menneestä (epäilemättä hurmaavasta) vanhasta pääkaupungista. Monikulttuurisuuden läsnäolo satakertaista Suomeen nähden – Belgiassa voi jo puhua ”ongelmasta” jos samaan pakettiin pannaan siirtomaamenneisyys Kongossa ja maan nykyinen vetovoima. Rahaa virtaa kaupunkiin, mutta samalla jotain menetetään: missä olivat paikalliset, paikallinen kulttuuri? No my piece of cake, jos ymmärrätte?

"Vanhan yliopiston" viimeinen avajaisjuhla

Kuka kaipaa kylmää sotaa ja sen ideologista latinkia? Pakko sanoa, minä ainakin, välillä. Tänään yliopiston avajaisissa, kuunneltuani rehtori Wilhelmssonin, dosentti Fantin ja filosofian ylioppilas Harion teknokraattisia ja puisevia puheita, jouduin toteamaan: tuokaa nyt ihmeessä, henkiset johtajamme, aatteet ja ihanteet edes ensi tammikuussa alkavaan ”uuteen yliopistoon”!

Mikä ihmeen kylmä sota ja ideologiat? Helsingin yliopiston rehtori Ravila kunnostautui 1950-luvulla mahtavien poliittisten puheiden pitäjänä. Ravila pohti syyskuussa 1956 jykevässä avajaispuheessaan vapauden ja vastuun paikkaa yliopistokasvatuksessa. Ylioppilaille osoitettiin poliittisia ja kulttuurisia tehtäviä, joihin kuului muun muassa maanpuolustustahdon kohottaminen, sivistyksellisiä ja isänmaallisia tavoitteita sekä yksilöllisen vastuun ymmärtämistä Mahtipontisia sanoja tilanteessa, jossa suomalainen sivistyneistö asemoi itsensä länsimaisen kulttuurin etuvartioksi, Neuvostoliiton ja kommunismin vaikutusvallan etenemistä vastaan.

Ravilan teksti herättää 2000-luvulla kaksijakoisia ajatuksia. Mieshän oli aito oikeistolainen puhekone, aikansa sinivalkoisten sävyjen akateeminen tulkki. Ravila oli huolissaan puolue- ja ay-intressien kasvamisesta aidon isänmaallisen ihanteellisuuden ja velvollisuudentunteen murentajana. Ravila viittaisi usein historiaan ja perinteeseen viittauksena tulevaan. Yliopistoja tarvittiin jatkamaan henkistä itsenäisyystaitelua aikana, jolloin kaikki Euroopassa oli vaakalaudalla.

Tänään avajaisissa Yliopiston juhlasali oli poikkeuksellisen täynnä – pitkästä aikaan. Yliopiston johto ja me opettajat järjestäydyimme kulkueeseen, joka astui saliin tasan klo 12.15 Sibeliuksen hienon Andante festivon tahdittamana. Komeaa ja emotionaalista, kuten aina! Tunne kuulumisesta Alma Materiin oli tiheimmillään! Odotukset olivat korkealla kun ohjelma alkoi. Itse vaivuin horrokseen kun rehtori jo muutaman lauseen jälkeen käytti minun yliopistostani sanaa ”tilivirasto”. Hän juuttui yliopiston hallinnon uudistukseen – sen keskeisin tavoite on ollut kehittää akateemisen työn johtajuutta. Strategia ja uusi hallitus ovat vieneet vahvasti rehtorin ajatukset ja tulleet kaiketi uniinkin. Puheen punainen lanka, ”yliopisto tarvitsee johtavan päätöksentekoelimen, jossa kokonaisuuden strateginen kehittämistehtävä koetaan selkeästi ensisijaiseksi”, toistui läpikäyvästi.

Keskiryhmistä puhui väliaikaisessa yliopistokollegiossa oleva dosentti Björn Fant, nyt sovittelevasti uudistuksista, muttei järin mieleenpainuvasti. Fant sentään käytti sanaa ”kasvatus” pohtiessaan yliopiston roolia ja tehtävää; muille puhujille se tuntuu olevan pelkkää tutkimusta ja opetusta. Avajaisten pohjanoteeraus tuli HYY:n hallituksen puheenjohtajalta Pasi Hariolta, joka käytti mahtavan puhemahdollisuutensa kritisoidakseen yliopistolasia vähäisestä kiinnostusksesta kolmikantaan ja demokratiaan. Lahjakas Hario jätti tilaisuuden käyttämättä pohtiakseen humanistin ja historian opiskelijan viisaudella uuden ja vanhan yliopiston eroja, haasteita ja mahdollisuuksia, aikamme ilmapiiriä, omakuvaa ja visioita. HYY:n hallitus in corpore nousi seisomaan puheen jälkeen osoittaakseen hallintodemokratialle tukea – kaiken yllä lepäsi ikävä 1970-lukulainen politiikan ummehtunut ilma.

Saa sitä kai tämmöinen tuleva akateeminen ruohonjuuritason perustyöläinen pikkuisen valittaa, että ei löydy johtajista imua ja innostusta analysoida sisältöjä, historiaa ja aikaamme, pohtia yliopiston kasvatus- ja sivistystehtävää, miksei sen yhteiskunnallista paikkaa 2000-luvulla. Tänään, vanhan yliopiston viimeisissä avajaisissa, olisimme kaivanneet helliä jäähyväisiä menneelle. Itselleni yliopiston sisältö ei tule muuttumaan, jos kohta hallinto vaihtuu ja pomojen määrä kasvaa. Perinne se on ja omanarvontunto, jolla tämä laitos tulevaisuudessa pärjää. Kunpa johtajammekin ymmärtäisivät sen!

Varallisuutta ja sivistystä vuonna 2008

Tänään lehdet hekumoivat viime vuoden verotiedoilla. Pakko myöntää: jokaisessa meissä asuu pieni tirkistelijä, joka saa tyydytystä toisten asioiden nuuskimisesta. Oli minunkin ihan pakko katsoa, miten viime vuonna pärjäsivät ollilat, liliukset ja erkot. Kakkuaan kasvattivat myös eräät uustulokkaat, kestojulkkiset ja kansan viihdesuosikit. Hyvin tuntuivat monet selvinneen menneenä vuotenakin. Onnitelen heitä siitä! Me tarvitsemme rikkaita ja rakkaita ihmisiä, esikuviksi ja kadehdinnan kohteeksi.

Rikkaus, niin! Tässä maassa ei ole tullut tapana porskutella korskeasti rahalla ja materialla. Kotopohjaiset vanhat vauraat osaavat samastua kansaan ja elää ulkoisesti vaatimattomalla tavalla, ajaa vitosen ratikalla ja pukeutua ikäloppuun popliinitakiin. Vasta 1980-luku räjäytti pankin. Jupit tulivat ja menivät, mutta sallivat rahalla ja materialla pröystäilyn. Sitten saatiin superurheilijat ja it-miljönäärit, Rytsölän veljekset ja formulakuskit, päästiin huippuautojen ja turboveneiden makuun. Ahneudella oli ikävä loppu, niin kuin nyt Islannissa. Meillä 1980-luvun nousu ja 1990-luvun lama kasvattivat tulo- ja samalla luokkaeroja.

Akateeminen elämäni on antanut mahdollisuuden muutamiin kohtaamisiin suomalaisten rikkaiden kanssa. Vaatimattoman kokemukseni mukaan he ovat ahkeria ja työteliäitä kansalaisia, niin sanottuja kunnon ihmisiä, joita on vain lykästänyt päästä elämässä korkealle. Sattuma on korjannut satoaan. Muutama omakin opiskeluajan tuttu pääsi Nokiaan, ja samalla optio-ohjelmiin. Monet superinsinööreistä, vuorineuvoksista ja suuryrittäjistä ovat taustaltaan luokkaretkeläisiä, ts. vaatimattomista oloista nousseita ahkeria poikia (!). Vanhaa rahaa on edelleen paljon liikkellä, ja se periytyy entiseen malliin; samalla periytyy tapa pitää matalaa profiilia ja pysyä poissa julkisuudesta. vonrettigit, ehrnroothit, björnbergit, fazerit ja muut 20 perheen jäsenet eivät juuri hurvittele iltapäivä- tai naistenlehtien palstoilla.

USA:ssa toissa viikolla opin, että perityn ja itseansaitun rahan tulee näkyä ja kuulua. Raha on kaiken mitta. Rikkaus ilmenee asumisessa, ajankäytössä ja sosiaalisissa verkostoissa. Se näkyy hyväntekeväisyydessä ja vaikkapa poliittisessa aktiivisuudessa (=rahaa lempiehdokkaalle). En kaipaa Suomeen lisää "money makes me happy" -tyyppejä henkseleitä paukuttamaan, mutta kaipaan rikkailta rikkaiden vastuusta ja moraalia.

Nyt useimmat uusrikkaat, ja vanhatkin rahakaat, ikäänkuin häpeilevät omaisuuttaan tai muuttuvat pöyhkeiksi ja koppaviksi. Meillä ei osata olla vauraita, ja elää sen mukaisesti. Monet hautautuvat turvallisiin taloihin ja tiloihin, mieluiten aitojen ja puutarhojen keskelle. Tässä suhteessa olen vanhan brittiläisen "ne joilla on, niiden tulee antaa" -periaatteen ystävä. Suomessakin vauraammat voisivat tukea taiteita, tiedettä ja kulttuuria, siis toimia sivistyksen ja yhteisen hyvän puolesta.

Asia on ollut juuri nyt ajankohtainen. Vaalien jälkeisellä viikolla olen käynyt Lahdessa ja Oulussa puhumassa sivistyksestä; sanalle on jälleen kova kysyntä! Minulle sivistys on yhteisöllisyyttä, sitä että ihminen toteuttaa itseään parhaiten yhteisönsä kautta, osallistuu, keskustelee, vaikuttaa ja on läsnä. Tavoitteena on yhteisen hyvinvoinnin lisääminen. Sivistys ei ole kenenkään etuoikeus vaan kaikkien valvollisuus. Rikkaimmilla on vain parempi mahdollisuus sen tukemiseen. Mesenaattius kunniaan, siis!