Tukholma vai Peking?

Sopivasti sen kunniaksi, että maanpuolustuskurssimme numero 182 oli saapunut kotiin Kiinasta, oli lehdissä luettavissa seuraava uutinen. UM lakkauttaa kulttuurineuvoksen paikan Tukholmasta ja perustaa uuden Pekingiin. Motiivina oli Aasian kasvanut painoarvo maailmanpolitiikassa. Itse ilahduin päätöksestä. Juuri näin! Maailma muuttuu. Siihen pitää reagoida. Ruotsi hoituu, se on lähellä, linkit sinne monet, suhteet luontevat, liiketoiminnan ja kansalaisaktiivisuuden kautta. Ja monilla meillä on edelleen sukulaisia naapurissa, mikä pitää ruohonjuuritasonkin suhteet vilkkaina.

Peking, niin? Päälle jysähti jo lentokentällä suuruus, vauraus ja uudenaikaisuus, ainakin kaikessa siinä, minkä lentomatkailija kohtasi saapuessaan. Vaurautta seurasivat vastakohdat – ökyautojen meressä puikkelehtivat röyhkeät kerjäläiset ja (Kiinan muurilla) kauppiaat, harvinaisen päälle käyvästi.

Peking kakkoskehän molemmin puolin oleva arkkitehtuuri edustaa maailmankaupungin nykyaikaa: lasitaloja, kiiltävää pintaa, kalliita materiaaleja, korkeutta kohti kauhovaa arkkitehtuuria. Miljoonakaupungin ainoa laajentumissuunta on ylös, tavasta kohti, symbolisessa ja konkreettisessa mielessä. Näkymä ei ole paikkaan sidottu, vaan aikaan: valta ja kulttuurinen menestys ovat suoraan verrannollisia vertikaalisuuteen suuntana. Beijing Business District voisi olla Kaliforniassa, Dubaissa tai Moskovassa – samanlaisuus menestyksen eturintamassa luo ajattomuuden karmaa 2000-luvun historiattomassa kertomuksessa, jossa raha on elämän mitta.

Tässä kontekstissa China Business Districtissä sijainnut China World Hotel tuottaa kertomukseen vain yhden lisäulottuvuuden. Hotellin kuparinvärinen kaariseinä myötäili maailmaa ja katsoo etelään, kuten pääkaupungin tulee vanhan kiinalaisen näkemyksen mukaan tehdä. Pohjoisesta saapuu kaikki paha: vieraat heimot, ikävät Siperian tuulet tai muut epätoivottavat yin-vaikutteet. Kaupunki on, kuten myöhemmin iltapäivällä koemme kaupunkisuunnittelun suurnäyttelyssä, rakennettu kuution muotoon ja ruutukaavaan. Molemmat heijastavat perinteistä kiinalaista ajattelua. Maailma ei ole pyöreä kiekko, kuten länsimaisessa, ptolemaiokselaisessa ajattelussa vaan neliö, jossa on järjestyksensä.

Se kaupunki, joka hotellin ikkunasta avautui, olisi siis voinut olla Dubai, Montreal, Houston tai Sidney. Kiinan pääkaupunki on takuuvarma aikamme tuote, maailmankaupunki, jossa historiaa pyyhitään pois, modernin alta. liikenneväylät levenevät ja rouhivat altaan pois hutongeja, vanhoja kaupunkeja ja kujarakennelmia. Kaikkialla on kasvavan ja komistuvan autokannan aiheuttamaa liikenneruuhkaa, poukkoilevaa ajamista, jarruttelua, kaasuttelua, kiilaamista ja kaahaamista. Auto on täälläkin kuningas ja uuden vaurauden tärkein symboli, maskuliininen musta Audi on täällä päin maailmaa statuksen mitta. Alan ymmärtää Belgian satamien johtajien huokailua siitä, että eurooppalaiset autot ja muut luksustavarat täyttävät konttilaivat ääriään myöten. Yksi on varmaa: Kiinan on tullut jäädäkseen! Se on otettava vakavasti, haasteena ja huumana.

Raha on kaiken mitta Kiinassa, ja maassa on kanallisvaurautta yli äyräitten. Muutama vuosikymmen ja Kiina voi ostaa koko maailman. Jos olisin nuorempi, opiskelisin maan kieltä. Se on avain kulttuuriin perinnevahvojen syvyyksien ymmärtämiseen. Suomen asemoitumista Tukholman ja Pekingin välimaastoon tuli pohdittua Hanasaaren Tulevaisuusfoorumissa, jossa joukko johtavia vaikuttajia analysoi maittemme makuun tilaa. Haasteet ovat monet, kuten entinen ministeri Pär Nuder totesi. Mutta meillä on vahvuutemme: avoin yhteiskunta, työn ja pääoman oikea suhde, vihreä ulottuvuus, korkea koulutuksen taso, tasa-arvo unelmana ja hyvin hoidettu julkinen sektori. Kaikki tämä kuninkaallisella kuorrutuksella, jonka prinsessa Victoria puolisoineen toi tilaisuuteen. Sen edessä tasavaltaisimmatkin poliitikot olivat yhtä hyytelöä. Tarvitsemme yhä Tukholmaankin!

Vielä kerran – 1809!

Hanasaareen kokoontui alkuviikosta kelpo joukko suomalaisia ja ruotsalaisia kulttuuri- ym. vaikuttajia, -tuottajia ja virkamiehiä pohtimaan merkkivuoden 1809 jälkivaikutusta. Mennen talven lumet tuntuivat kiinnostavan monia suurlähettiläitä myöten; Ruotsin lähettiläs Johan Molander istui etupenkissä, kollegat Alec Aalto ja Marcus Lyra hieman taaempana, kuten myös emeritukset Heikki Talvitie ja Mats Bergquist. Yhteistä, Suomessa juuri haudattua läänien historiaa edustivat maaherrat Anders Björck ja Per Unkel. Sitten oli muita Ruotsi-Suomi –suhteiden napamiehiä ja naisia, Pär Stenbäck, Outi Ojala, Larserik Häggman, Anna-Greta Lejon jne. Muisteluvuoden muistelulle oli sosiaalinen ja tilaus.

Itsekin käytin pyydetyn puheenvuoron ensimmäisessä paneelissa, jossa haarukoitiin teemaa ”mitä tästä kaikesta jäi käteen?”. Taustoittaminen oli helppoa, kun kaikkine käteen oli jäänyt noin 89 toteutettua projektia, yli 50 ilmestynyttä kirjaa ja noin 700 tilaisuutta. Valtiosihteeri Risto Volanen kutsui merkkivuotta ”historian suureksi oppimisprosessiksi”, joka huipentui näyttäviin yhteisvaltiollisiin tilaisuuksiin Tukholmassa ja Hämeenlinnassa. Maaherra Unkelin mukaan kokonaisuus ”ylitti kaikki aikaisemmat odotukset”. Teemat ”kunskap – samhörighet – samarbete” kantoivat enemmän kuin painetut sanat antoivat olettaa. Molemmat korkeat herrat olivat vastuullisissa asemissa valtiollisissa järjestelykomiteoissa, joten tietänevät mistä puhuvat.

Kaiken kiitostelun ja ylistelyn ohella joku puhujista osasi katsoa ympärilleen ja todeta: Hanasaaren kokoussalin yleisön keski-ikä nousi lähemmäs 60 vuotta. Ns. nuoriso loisti poissa olollaan, jonka läsnäolijat saattoivat todeta. Ajat muuttuvat ja nuorempien kiinnostus ei ole lähialueissa. Saatoin omassa puheenvuorossani siteerata jälleen itseäni ja Uppsala 2007 – kokemuksiani. ”Finland – det är lite åt fel håll, vet du!” sain kuulla, kun kerroin kotimaani. Tästä lähdin liikkeelle. Totesin tulevaisuutta ajatellen, että on vain kaksi tietä: hyödyntää olemassa olevia tieteellisiä, taiteellisia, kunnallisia ja kansalaisjärjestöverkostoja tai tehdä nämä kuviot niin kiinnostaviksi, että niissä on kaikenikäisten mukava olla. Tarjoilinkin reseptiksi lisää hauskoja illallisia ja yhteisiä sitsejä, paljon hyvää ruokaa, juomia ja laulua. ”Kyllä se siitä sitten lähteen rakkaus toista maata kohtaan”, totesin, ja vetosin parhaisiin osakuntaperinteisiin. Niistä olen tässäkin blogissa kirjoittanut. Hyvä yhdessä nautittu illallinen korvaa sata löysästi kirjoitteua mietintöä yhteistyön lisäämisestä Pohjanlahden kummallakin puolella.

Maittemme samanaikainen erilaisuus ja samankaltaisuus kiehtoivat momia puhujia. Kouluihin haluttiin panostaa, nyt 1809-teemapäivä toimi vaihtelevasti. Median roolin monet puhujat näkivät tärkeänä, ja nyt se oli ollut pettymys. Raportoitiin mitä sattui, ja siitäkin ohuesti. Tosin paikallismedia toimi hyvin. ”Kansan” ja ”eliitin” suhdetta pohdittiin – nämä merkki- ja juhlavuodet kun edelleen ovat hieman herrojen hiekkalaatikkoa ja hupia. Meillä jakolinja meni liikaa Suomen ruotsinkielisten ja suomenkielisten välillä; edelliset olivat innoissaan ja täysillä mukana, jälkimmäiset syttyivät hitaammin.

Summa summarum, todettiin, että ruotsalaiset syttyivät historialleen (ja Suomen historialle) ja suomalaiset halusivat puhua ruotsalaisten lempiteemasta, tulevaisuuden visioista. Venäläiset olivat paikalla, kun tarvittiin, työstämättä liikaa asiaan kuulunutta historiaa politiikkaan. Ainakin tällä tasolla juttu hoitui hyvin. Eikä tämä juhlinta tähän pääty. Ensi vuonna Turku on kulttuurikaupunki, sitten 2012 juhlitaan Helsingin pääkaupunkiasemaa jne. kunnes päästään vuoden 1815 eurooppalaisiin muistojuttuihin, Wienin kongressiin ja muihin suurriekkujaisiin.

Ilta päättyi, kuten olin ennustanut: paljon ruokaa ja hyviä juomia! Pakko oli viihtyä myöhään juttelemassa kollegojen kanssa historiasta, naapuruudesta, vuodenajoista, harrastuksista, Eurooppa-politiikasta, muistoista ja muistamisesta. Hauskaa oli, kuten aina välillä elämässä tulee olla! Skål!

"Vanhan yliopiston" viimeinen avajaisjuhla

Kuka kaipaa kylmää sotaa ja sen ideologista latinkia? Pakko sanoa, minä ainakin, välillä. Tänään yliopiston avajaisissa, kuunneltuani rehtori Wilhelmssonin, dosentti Fantin ja filosofian ylioppilas Harion teknokraattisia ja puisevia puheita, jouduin toteamaan: tuokaa nyt ihmeessä, henkiset johtajamme, aatteet ja ihanteet edes ensi tammikuussa alkavaan ”uuteen yliopistoon”!

Mikä ihmeen kylmä sota ja ideologiat? Helsingin yliopiston rehtori Ravila kunnostautui 1950-luvulla mahtavien poliittisten puheiden pitäjänä. Ravila pohti syyskuussa 1956 jykevässä avajaispuheessaan vapauden ja vastuun paikkaa yliopistokasvatuksessa. Ylioppilaille osoitettiin poliittisia ja kulttuurisia tehtäviä, joihin kuului muun muassa maanpuolustustahdon kohottaminen, sivistyksellisiä ja isänmaallisia tavoitteita sekä yksilöllisen vastuun ymmärtämistä Mahtipontisia sanoja tilanteessa, jossa suomalainen sivistyneistö asemoi itsensä länsimaisen kulttuurin etuvartioksi, Neuvostoliiton ja kommunismin vaikutusvallan etenemistä vastaan.

Ravilan teksti herättää 2000-luvulla kaksijakoisia ajatuksia. Mieshän oli aito oikeistolainen puhekone, aikansa sinivalkoisten sävyjen akateeminen tulkki. Ravila oli huolissaan puolue- ja ay-intressien kasvamisesta aidon isänmaallisen ihanteellisuuden ja velvollisuudentunteen murentajana. Ravila viittaisi usein historiaan ja perinteeseen viittauksena tulevaan. Yliopistoja tarvittiin jatkamaan henkistä itsenäisyystaitelua aikana, jolloin kaikki Euroopassa oli vaakalaudalla.

Tänään avajaisissa Yliopiston juhlasali oli poikkeuksellisen täynnä – pitkästä aikaan. Yliopiston johto ja me opettajat järjestäydyimme kulkueeseen, joka astui saliin tasan klo 12.15 Sibeliuksen hienon Andante festivon tahdittamana. Komeaa ja emotionaalista, kuten aina! Tunne kuulumisesta Alma Materiin oli tiheimmillään! Odotukset olivat korkealla kun ohjelma alkoi. Itse vaivuin horrokseen kun rehtori jo muutaman lauseen jälkeen käytti minun yliopistostani sanaa ”tilivirasto”. Hän juuttui yliopiston hallinnon uudistukseen – sen keskeisin tavoite on ollut kehittää akateemisen työn johtajuutta. Strategia ja uusi hallitus ovat vieneet vahvasti rehtorin ajatukset ja tulleet kaiketi uniinkin. Puheen punainen lanka, ”yliopisto tarvitsee johtavan päätöksentekoelimen, jossa kokonaisuuden strateginen kehittämistehtävä koetaan selkeästi ensisijaiseksi”, toistui läpikäyvästi.

Keskiryhmistä puhui väliaikaisessa yliopistokollegiossa oleva dosentti Björn Fant, nyt sovittelevasti uudistuksista, muttei järin mieleenpainuvasti. Fant sentään käytti sanaa ”kasvatus” pohtiessaan yliopiston roolia ja tehtävää; muille puhujille se tuntuu olevan pelkkää tutkimusta ja opetusta. Avajaisten pohjanoteeraus tuli HYY:n hallituksen puheenjohtajalta Pasi Hariolta, joka käytti mahtavan puhemahdollisuutensa kritisoidakseen yliopistolasia vähäisestä kiinnostusksesta kolmikantaan ja demokratiaan. Lahjakas Hario jätti tilaisuuden käyttämättä pohtiakseen humanistin ja historian opiskelijan viisaudella uuden ja vanhan yliopiston eroja, haasteita ja mahdollisuuksia, aikamme ilmapiiriä, omakuvaa ja visioita. HYY:n hallitus in corpore nousi seisomaan puheen jälkeen osoittaakseen hallintodemokratialle tukea – kaiken yllä lepäsi ikävä 1970-lukulainen politiikan ummehtunut ilma.

Saa sitä kai tämmöinen tuleva akateeminen ruohonjuuritason perustyöläinen pikkuisen valittaa, että ei löydy johtajista imua ja innostusta analysoida sisältöjä, historiaa ja aikaamme, pohtia yliopiston kasvatus- ja sivistystehtävää, miksei sen yhteiskunnallista paikkaa 2000-luvulla. Tänään, vanhan yliopiston viimeisissä avajaisissa, olisimme kaivanneet helliä jäähyväisiä menneelle. Itselleni yliopiston sisältö ei tule muuttumaan, jos kohta hallinto vaihtuu ja pomojen määrä kasvaa. Perinne se on ja omanarvontunto, jolla tämä laitos tulevaisuudessa pärjää. Kunpa johtajammekin ymmärtäisivät sen!