Vielä kerran – 1809!

Hanasaareen kokoontui alkuviikosta kelpo joukko suomalaisia ja ruotsalaisia kulttuuri- ym. vaikuttajia, -tuottajia ja virkamiehiä pohtimaan merkkivuoden 1809 jälkivaikutusta. Mennen talven lumet tuntuivat kiinnostavan monia suurlähettiläitä myöten; Ruotsin lähettiläs Johan Molander istui etupenkissä, kollegat Alec Aalto ja Marcus Lyra hieman taaempana, kuten myös emeritukset Heikki Talvitie ja Mats Bergquist. Yhteistä, Suomessa juuri haudattua läänien historiaa edustivat maaherrat Anders Björck ja Per Unkel. Sitten oli muita Ruotsi-Suomi –suhteiden napamiehiä ja naisia, Pär Stenbäck, Outi Ojala, Larserik Häggman, Anna-Greta Lejon jne. Muisteluvuoden muistelulle oli sosiaalinen ja tilaus.

Itsekin käytin pyydetyn puheenvuoron ensimmäisessä paneelissa, jossa haarukoitiin teemaa ”mitä tästä kaikesta jäi käteen?”. Taustoittaminen oli helppoa, kun kaikkine käteen oli jäänyt noin 89 toteutettua projektia, yli 50 ilmestynyttä kirjaa ja noin 700 tilaisuutta. Valtiosihteeri Risto Volanen kutsui merkkivuotta ”historian suureksi oppimisprosessiksi”, joka huipentui näyttäviin yhteisvaltiollisiin tilaisuuksiin Tukholmassa ja Hämeenlinnassa. Maaherra Unkelin mukaan kokonaisuus ”ylitti kaikki aikaisemmat odotukset”. Teemat ”kunskap – samhörighet – samarbete” kantoivat enemmän kuin painetut sanat antoivat olettaa. Molemmat korkeat herrat olivat vastuullisissa asemissa valtiollisissa järjestelykomiteoissa, joten tietänevät mistä puhuvat.

Kaiken kiitostelun ja ylistelyn ohella joku puhujista osasi katsoa ympärilleen ja todeta: Hanasaaren kokoussalin yleisön keski-ikä nousi lähemmäs 60 vuotta. Ns. nuoriso loisti poissa olollaan, jonka läsnäolijat saattoivat todeta. Ajat muuttuvat ja nuorempien kiinnostus ei ole lähialueissa. Saatoin omassa puheenvuorossani siteerata jälleen itseäni ja Uppsala 2007 – kokemuksiani. ”Finland – det är lite åt fel håll, vet du!” sain kuulla, kun kerroin kotimaani. Tästä lähdin liikkeelle. Totesin tulevaisuutta ajatellen, että on vain kaksi tietä: hyödyntää olemassa olevia tieteellisiä, taiteellisia, kunnallisia ja kansalaisjärjestöverkostoja tai tehdä nämä kuviot niin kiinnostaviksi, että niissä on kaikenikäisten mukava olla. Tarjoilinkin reseptiksi lisää hauskoja illallisia ja yhteisiä sitsejä, paljon hyvää ruokaa, juomia ja laulua. ”Kyllä se siitä sitten lähteen rakkaus toista maata kohtaan”, totesin, ja vetosin parhaisiin osakuntaperinteisiin. Niistä olen tässäkin blogissa kirjoittanut. Hyvä yhdessä nautittu illallinen korvaa sata löysästi kirjoitteua mietintöä yhteistyön lisäämisestä Pohjanlahden kummallakin puolella.

Maittemme samanaikainen erilaisuus ja samankaltaisuus kiehtoivat momia puhujia. Kouluihin haluttiin panostaa, nyt 1809-teemapäivä toimi vaihtelevasti. Median roolin monet puhujat näkivät tärkeänä, ja nyt se oli ollut pettymys. Raportoitiin mitä sattui, ja siitäkin ohuesti. Tosin paikallismedia toimi hyvin. ”Kansan” ja ”eliitin” suhdetta pohdittiin – nämä merkki- ja juhlavuodet kun edelleen ovat hieman herrojen hiekkalaatikkoa ja hupia. Meillä jakolinja meni liikaa Suomen ruotsinkielisten ja suomenkielisten välillä; edelliset olivat innoissaan ja täysillä mukana, jälkimmäiset syttyivät hitaammin.

Summa summarum, todettiin, että ruotsalaiset syttyivät historialleen (ja Suomen historialle) ja suomalaiset halusivat puhua ruotsalaisten lempiteemasta, tulevaisuuden visioista. Venäläiset olivat paikalla, kun tarvittiin, työstämättä liikaa asiaan kuulunutta historiaa politiikkaan. Ainakin tällä tasolla juttu hoitui hyvin. Eikä tämä juhlinta tähän pääty. Ensi vuonna Turku on kulttuurikaupunki, sitten 2012 juhlitaan Helsingin pääkaupunkiasemaa jne. kunnes päästään vuoden 1815 eurooppalaisiin muistojuttuihin, Wienin kongressiin ja muihin suurriekkujaisiin.

Ilta päättyi, kuten olin ennustanut: paljon ruokaa ja hyviä juomia! Pakko oli viihtyä myöhään juttelemassa kollegojen kanssa historiasta, naapuruudesta, vuodenajoista, harrastuksista, Eurooppa-politiikasta, muistoista ja muistamisesta. Hauskaa oli, kuten aina välillä elämässä tulee olla! Skål!