Lähemmäs Putinia ei pääse!

Pietarin Suomi-instituutissa tunnelma tiheni sunnuntai-iltana, kun avajaiset lähestyivät. Meille kutsuvieraille oli osoitettu selvä rooli: olimme rekvisiittakansaa, kun suuret valtiopäämiehet, pääministerit Putin ja Vanhanen saapuivat avaaman komean, Ulitsa Bolshaja Konjushennassa (4-6-8) sijaitsevan kulttuurirakennuksen. Me maan matoset saimme tulla paikalle 1,5 tuntia ennen tilaisuuden alkua. Sen kunniaksi oli kyllä pantu pöytää koreaksi. Siinä kuninkaallisia odotellessa nautimme kaali- ja muita piirakoita, leipiä, hedelmiä ja runsaasti kuohuviiniä.

Sitten me tytöt lähdimme kohti puuterointihuonetta ja siinä vaiheessa tuli stop. Pääkäytävää ei enää ylitetty – neljä turvagorillaa peitti oviaukon. Sisään ja ulos juoksi tunnin ajan pienempää ja suurempaa viskaalia, lehtimiehiä, tiedottajia, turvan poikia ja oman talon väkeä. Pietari-säätiön puheenjohtaja, professori Arto Mustajoki jaksoi seisoa vetoisassa käytävässä ja odottaa kunniavieraita. Minä jämähdin sivuoven aukkoon, josta turvamiehen selän takaa oli oiva sihti käytävään, jota pitkin päämiehet siis saapuivat. Muutamia havaintoja: rotevat venäläiset gorillat näyttivät nuorilta ja ei niin pelottavilta, vitsiä eivät kyllä laskeneet, kun sitä toisen vieraan, Kimmo Sarjeen kanssa yritimme muotoilla….siinä nöyränä odottaessamme.

Sitten lopulta, 17.00, rivit tihentyivät, päävieraat saapuivat, käytävät täyttyivät etujoukoista ja perässä juoksijoista, välissään pitkä Vanhanen ja pätkempi Putin, joka loi meihin ovityttöihin ja –poikiin pitkän ja viipyilevän katseen. Saimme silmäkontaktin Putiniin, Keisariin! Siihen se sitten jäi, mutta riemua riitti pitkään. Juhlavieraat oli jaettu kolmeen ryhmään: ylimpään eli pääsaliin nousivat arvokkaimmat. Toisessa kerroksessa olivat lähes-yhtä-tärkeät-tyypit eli perässähiihtäjät ja kakkoskentän isännistöä. Sitten katutasojen sivuhuoneissa olimme me, pohjasakkia, kulttuurin ja tieteen edustajat, yläkerrosten puolisot jne. Kuohuviini voiteli meidät notkeiksi ja alamaisiksi. Mitä siitä, että oli matkustettu koko päivä Pietariin osallistumaan näihin juhliin. Me olimme komeaa kulissikauraa valtionpäämiesten ympärillä pyörivässä jokapäiväisessä valta-näytelmässä!

Putin näytti pieneltä, trimmatulta, kireältä ja kalpealta – never mind, tyypin ympärillä kiehui mahtimiehen suurvaltashow. Vain keisarillinen kulta ja univormut puuttuivat, puitteet olivat muuten samat. Kaupunkia myöten. Pietari oli entisellään, kiehtova, eurooppalainen ja venäläinen, suurikokoinen ja kotoisa. Lyhyen matkamme aikana ehdimme katsastaa Filharmonian suuren salin, jossa Radion sinfoniaorkesteri soitti (Sakari Oramon johdolla) todella hyvin – akustiikkako sen teki? Kiersimme Talvipalatsin, kävimme Smolenskin hautausmaalla kunnioittamassa Sprengportenin rujoa hautapaikkaa, katsoimme tärkeimmät kirkot ja uusimmat Nevskin kaupat. Kiehtovaa kiehtovaa kuten aika. Pian Pietariin pääsee junalla, alle neljän tunnin. Sitten sinne uudestaan.

Eremitaasin takaovella käsiin osui museon uutiset ja löysin itselleni uuden viiteryhmän, The Worldwide Club of Peterburgers on verkosto, johon voivat liittyä kaikki Pietarissa asuvat, siellä asuneet tai kaupungille sydämensä menettäneet. Tai sitten kuten kohdallani, kaikki ne, jotka tuntevat kantavansa sielussaan ”palaa Pietarista”. Näin on kohdallani, se on isovanhempieni kotikaupunki. Siksi Pietari on yksi tärkeimmistä ”sydämeni kaupungeista”, jossa ensi kertaa vierailin 1970-luvun alussa, ja sitten säännöllisesti, Leningradin aikaan 1980-luvulla. Sen jälkeen oli paussia kunnes taas 2000-luvulla uudestaan, nyt kolmatta kertaa. Koko ajan on jotain uutta kaduilla, kaupoissa, kahviloissa ja kirjakaupoissa. Kaupungin monet kasvot, sen värinä, ei lakkaa kiehtomasta!