Tukholma vai Peking?

Sopivasti sen kunniaksi, että maanpuolustuskurssimme numero 182 oli saapunut kotiin Kiinasta, oli lehdissä luettavissa seuraava uutinen. UM lakkauttaa kulttuurineuvoksen paikan Tukholmasta ja perustaa uuden Pekingiin. Motiivina oli Aasian kasvanut painoarvo maailmanpolitiikassa. Itse ilahduin päätöksestä. Juuri näin! Maailma muuttuu. Siihen pitää reagoida. Ruotsi hoituu, se on lähellä, linkit sinne monet, suhteet luontevat, liiketoiminnan ja kansalaisaktiivisuuden kautta. Ja monilla meillä on edelleen sukulaisia naapurissa, mikä pitää ruohonjuuritasonkin suhteet vilkkaina.

Peking, niin? Päälle jysähti jo lentokentällä suuruus, vauraus ja uudenaikaisuus, ainakin kaikessa siinä, minkä lentomatkailija kohtasi saapuessaan. Vaurautta seurasivat vastakohdat – ökyautojen meressä puikkelehtivat röyhkeät kerjäläiset ja (Kiinan muurilla) kauppiaat, harvinaisen päälle käyvästi.

Peking kakkoskehän molemmin puolin oleva arkkitehtuuri edustaa maailmankaupungin nykyaikaa: lasitaloja, kiiltävää pintaa, kalliita materiaaleja, korkeutta kohti kauhovaa arkkitehtuuria. Miljoonakaupungin ainoa laajentumissuunta on ylös, tavasta kohti, symbolisessa ja konkreettisessa mielessä. Näkymä ei ole paikkaan sidottu, vaan aikaan: valta ja kulttuurinen menestys ovat suoraan verrannollisia vertikaalisuuteen suuntana. Beijing Business District voisi olla Kaliforniassa, Dubaissa tai Moskovassa – samanlaisuus menestyksen eturintamassa luo ajattomuuden karmaa 2000-luvun historiattomassa kertomuksessa, jossa raha on elämän mitta.

Tässä kontekstissa China Business Districtissä sijainnut China World Hotel tuottaa kertomukseen vain yhden lisäulottuvuuden. Hotellin kuparinvärinen kaariseinä myötäili maailmaa ja katsoo etelään, kuten pääkaupungin tulee vanhan kiinalaisen näkemyksen mukaan tehdä. Pohjoisesta saapuu kaikki paha: vieraat heimot, ikävät Siperian tuulet tai muut epätoivottavat yin-vaikutteet. Kaupunki on, kuten myöhemmin iltapäivällä koemme kaupunkisuunnittelun suurnäyttelyssä, rakennettu kuution muotoon ja ruutukaavaan. Molemmat heijastavat perinteistä kiinalaista ajattelua. Maailma ei ole pyöreä kiekko, kuten länsimaisessa, ptolemaiokselaisessa ajattelussa vaan neliö, jossa on järjestyksensä.

Se kaupunki, joka hotellin ikkunasta avautui, olisi siis voinut olla Dubai, Montreal, Houston tai Sidney. Kiinan pääkaupunki on takuuvarma aikamme tuote, maailmankaupunki, jossa historiaa pyyhitään pois, modernin alta. liikenneväylät levenevät ja rouhivat altaan pois hutongeja, vanhoja kaupunkeja ja kujarakennelmia. Kaikkialla on kasvavan ja komistuvan autokannan aiheuttamaa liikenneruuhkaa, poukkoilevaa ajamista, jarruttelua, kaasuttelua, kiilaamista ja kaahaamista. Auto on täälläkin kuningas ja uuden vaurauden tärkein symboli, maskuliininen musta Audi on täällä päin maailmaa statuksen mitta. Alan ymmärtää Belgian satamien johtajien huokailua siitä, että eurooppalaiset autot ja muut luksustavarat täyttävät konttilaivat ääriään myöten. Yksi on varmaa: Kiinan on tullut jäädäkseen! Se on otettava vakavasti, haasteena ja huumana.

Raha on kaiken mitta Kiinassa, ja maassa on kanallisvaurautta yli äyräitten. Muutama vuosikymmen ja Kiina voi ostaa koko maailman. Jos olisin nuorempi, opiskelisin maan kieltä. Se on avain kulttuuriin perinnevahvojen syvyyksien ymmärtämiseen. Suomen asemoitumista Tukholman ja Pekingin välimaastoon tuli pohdittua Hanasaaren Tulevaisuusfoorumissa, jossa joukko johtavia vaikuttajia analysoi maittemme makuun tilaa. Haasteet ovat monet, kuten entinen ministeri Pär Nuder totesi. Mutta meillä on vahvuutemme: avoin yhteiskunta, työn ja pääoman oikea suhde, vihreä ulottuvuus, korkea koulutuksen taso, tasa-arvo unelmana ja hyvin hoidettu julkinen sektori. Kaikki tämä kuninkaallisella kuorrutuksella, jonka prinsessa Victoria puolisoineen toi tilaisuuteen. Sen edessä tasavaltaisimmatkin poliitikot olivat yhtä hyytelöä. Tarvitsemme yhä Tukholmaankin!

Tukholma ja Helsinki – napit vastakkain?

Viime viikolla juhli Päivälehti, nykyinen Helsingin Sanomat 120-vuotistaivaltaan. Juhlinta näkyi ja kuului lehden palstoilla ja Sanomatalossa, sen lasiseinien ympäröimällä puolitorilla. Juhlaviikolla julkistettiin myös lehden kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle esikoiskirjalle. Tällä kertaa sen sai Leena Parkkinen, 30, romaanilla Sinun jälkeesi, Max. Kirja tiemmä kertoo siamilaisista kaksosista, veljeksistä joiden tarina avaa näkymiä maailmansotien välisen ajan henkiseen ilmastoon Manner-Euroopassa ja Suomessa. Kuulostaa kiinnostavalta, täytynee lukea. Vaikka jotenkin olen ajatellut, että palkinto on liian raskas risti nuorelle kirjailijalle – niin harvasta on ”suuren illan” jälkeen kuulunut mitään uutta kirjallista.

Juhlaviikkoon kuuluivat Sanomatalon klo 8.15 aamutilaisuudet, joissa keskusteltiin mitä kummallisimmista aiheista, politiikan päiväperhosista aina kirjallisuuskritiikkiin ja Suomi-brändiin. Itse pääsin viime perjaintaina huipentamaan keskusteluviikon yhdessä tv-toimittaja Maria Vietolan kanssa. Meidän toivottiin puhuvan Helsingin ”klubiskenestä” vuonna 1889 ja 2009. Puhetta johti Nyt- liitteen päätoimittaja, toisen polven journalisti Ville Blåfield, sympaattinen ja notkeakielinen nuorempi toimittaja. Tutustuin Vietolaan noin lähietäisyydeltä. Mimmi oli hoikka ja siro imatralaisneito, suurkaupungista innostunut ja sen ”vapaasta ilmasta” nauttiva. Tavallinen tv-persoonan tarina: työura alkoi 1994 baarista (Corona), sitten tiskijukaksi, spiikkihommia ja lopulta mediaan. Telkkumaailman on mielestäni yksi luokkaretken keskeisiä väyliä.

Itse otin vanhemman stadimaisen roolin ja opettajatädin asennon – jotain rakentelin historiaan perustuen, vähän kai luennoidenkin. Hyvin menivät kuulemma puheenvuorot yhteen, luonnonlapsen ja tutkijatyypin. Tila oli täynnä väkeä – osa kai ilmaisten aamukahvien houkuttelemana paikalle saapuneita. Seuraavan raportin saimme lukea nettilehdessä ja lauantain lehden paperiversiossa: ”Helsinki on ja on aina ollut kansainvälinen, kiinnostava metropoli. Tähän lopputulokseen päätyivät Helsingin Sanomien perjantaisessa aamukahvikeskustelussa professori, kaupunginvaltuutettu Laura Kolbe (kesk) ja toimittaja-juontaja Maria Veitola.” Toimittaja nosti helsingin Tukholman edelle - lehtijutussaan.

Yllätyksekseni palautetta alkoi tulla tuutin täydeltä, jopa samana päivänä. Korkea Virkamies, Tukholmansa kokenut, laittoi suorasanaista sähköpostia: ” Laura, olen kyllä eri mieltä. Helsinki on oikeasti aivan onneton Tukholman rinnalla. Omakohtainen kokemus antaa toiselle näistä aivan erilaisen syvyyden. Jok’ikinen kerta kun tekee päivänkin visiitin Tukholman puolelle, niin ero on itse asiassa järisyttävän suuri. Helsinki on pieni ja itäinen (pietarilainen), Tukholma ruotsalaisen kosmopoliittinen Skandinavian metropoli.”

Ja sitten alkoi tapahtua itse artikkelin ympärillä. Tähän iltaa mennessä kommentteja on jo tullut 75, ja niissä meitä on haukuttu milloin maalaisiksi, milloin junteiksi, milloin tyhmiksi ja milloin sokeiksi. Otan ääripään viestiä tähän: ”Hyvä tavaton, miten pihalla kaupunginvaltuutettu Laura Kolbe ja toimittaja-juontaja Maria Veitola ovat elävästä elämästä. Helsinki on ylivoimaisesti tylsin ja juntein pääkaupunki Euroopassa. -- Hyvä Laura ja Maria, käykää viettämässä viikonloput Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Berliinissä, Pariisissa, Brysselissä, Wienissä, Prahassa, Budapestissa, Roomassa jne., niin sen jälkeen teitä hävettää puheenne Helsingin kansainvälisyydestä tai kiinnostavuudesta. Eihän täällä käy kuin tasa-arvoisempia kiinalaisia, jotka ovat täysin omissa oloissaan tai alempaan keskiluokkaan kuuluvia venäläisiä ostamassa Tarjoustalot ja Anttilat tyhjiksi tavaroista, joita he sitten trokaavat eteenpäin kotiseuduillaan.”

Ymmärtäjiäkin oli ja Helsingin arvon tunnustavia: ”Suomalaiset puukottaa aina omaan nilkkaan. Itseään vaan haukutaan, mutta ei löydetä niitä hyviä puolia joita Helsingissä on yllin kyllin. Turhaan täällä valitatte. Euroopassa on liikkumisenvapaus. Tukholmassa varmasti paljon kivoja asuntoja vapaana.”

Itse en keskusteluun ole osallistunut. Periaatteeni on, että puhuin vain ihmisten kanssa, jotka esiintyvät nimillään – nimellä minuunkin viitataan. Korkealle Virkamiehelle vastasin seuraavaa: ”Moni asia on Ruotsissa toisin - suurin ero lienee kansallisvarallisuudessa ja se näkyy katukuvassa, kulttuuri ymv. tarjonnassa. Olen kanssasi samaa mieltä, että Tukholmassa moni urbaaniin elämään liittyvä kuvio on tyylikkäästi joustavampaa ja...hm...trevligare på allt sätt.. Mutta rahalla ei saa persoonallisuutta. särmää ja rohkeutta, jota miestäni näkee H:gin katukuvassa - nykyään - yhä enemmän. Itse kyllä arvostan sitä, että meillä luokka-, sääty- tai muu sosiaalinen asema ei raamita elämää samalla tavalla "porvarilliseksi" kuin Tukholmassa. Niin mukavaa kuin mainitussa porvarillisuudessa eläminen onkin! Vanhan venäläisen suvun jälkeläisenä jaksan myös innostua tästä ns. itäisyydestä Helsingissä!”

Toistan siis: Tukholma on vanha kuninkaallinen pääkaupunki, jossa on vuosisatainen kerrostuneisuus, perinteistä kaupunkikulttuuria, porvarillisuutta, takana 200 vuotta rauhaa, varallisuutta ja vallan keskittämistä. Sillä konseptilla saa mahtavaa ruotsalaista kaupunkikulttuuria, mondeenia ja monikulttuurisuutta, laadukasta ja monipuolista palvelutuotantoa. Sitä en kiistä. Mutta haluan korostaa myös Helsingin henkeä, joka on perin omalaatuinen ja omalla tavallaan arvokas. Helsinki on nuori pääkaupunki, asemaansa korostettu, myöhään kaupungistunut. Se on leimallisesti idän ja lännen välissä, poimien molemmista piirteitä itseensä, persoonallisesti ja hauskasti. Irtonaisuus, siitä pidän Helsingissä. Ei valmista kaupungissa olemisen muottia, ei ummehtunutta poroporvarillisuutta vaan omaperäistä’ nuorekkuutta. Kritiikin edessä olen ymmällä: jos me helsinkiläiset emme kotikaupunkiamme arvosta, kuka sen tekee?

Ps. Keskustelua HS:ssa voi seurata http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Laura+Kolbe+ja+Maria+Veitola+Helsinki+on+Tukholmaa+edell%C3%A4/1135250898412