keskiviikkona, maaliskuuta 30, 2011

"Vihaisia lintuja" ja muita lobbaajia

Kansanedustajaehdokkaan päivässä ei enää 24 tuntia riitä. Vaalipaneelit, keskustelut, politiikan tapahtumat, torilla ja turuilla seisonta, esitteiden jakaminen, kotisivujen päivittäminen, vaalikonepalautteen kuittaaminen ja muu hyörinä täyttää päivät ja usein nykyään illat ja yötkin! En valita – ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Viimeiset pari viikkoa edessä ja tahti sen kuin tihenee..Kiehtovaa, koska lopputulos on aivan auki.

Kiinnostavinta ehdokkaana olemisessa on se, että yhtäkkiä olet monille Tärkeä Ihminen. Postiluukusta pukkaa informaatiokirjettä, yritysesitettä ja tietopaketteja monilta tahoilta, sosiaalimaailmasta, terveydenhoidosta, perusteollisuudesta, rakennuttajilta, kansalaisjärjestöitä, yhdistyksiltä ja seuroilta. Sitten on niitä, jotka eivät luota painettuun sanaan, vaan lähestyvät vaalikoneiden avulla. me kaikki ehdokkaat olemme naputtaneet maailmankuvaamme kymmeniin erilaisiin vaalikoneisiin ja niistäkin saa tietoa. Viimeksi tulivat autoliiton ja lohenkalastajien pyynnöt sekä gluteenittomien kommenttipyyntö.

Parasta tässä ajassa on mahdollisuus päivittää tietojaan aloilta, joista ei tiedä juuri mitään. Itse olen paneutunut nyt seikkaperäisesti yrittäjyyteen ja kiertänyt alan seminaareja, tapahtumia ja treffaillut ihmisiä. Koetan haavittaa kaikkea sitä, mikä auttaa päivittämään kiinnostustani mikroyrittäjyyteen. Meillä kun edelleen ”yrittäjyys” linkittyy jonnekin urbaanin ja ruraalin välimaastoon, pieneen ja keskisuureen insinööriosaamiseen ja konepajatouhuihin. Siihen väliin jää koko uusimuotoinen palvelutuotanto, naisten, maahanmuuttajien ja nuorten kaupunkilaisten ruokaan, muotiin, designiin, hyvinvointiin ja kulttuuriin liittyvät yrittäjyys, tai pitäisikö puhua: uustoimeliaisuus.

Tänään oli kiva seminaari nimellä ”Mitä jää Suomeen?”, järjestäjinä Keskuskauppakamari ja pelialan pyöreä pöytä eli koordinaatiotaho Favex. Istuimme symbolisesti tärkeässä tilassa, Helsingin pörssin entisessä pörssisalissa. Komeaa 1910-luvun kaupallista arkkitehtuuria, vaurasta ja heleää samalla kertaa. Teemana oli kannustimien merkitys suomalaiselle peli- ja AV-tuotannolle. Paikalla oli koko lailla nuorta tai nuorekkaan keski-ikäistä väkeä (+minä, kukkahattutäti) ja puhujina viihde-alan menestyjät: Iron Sky –elokuvan tuottajaporukasta Tero Kaukomaa, Helsinki Filmistä Aleksi Bardy ja Angry Bird –konseptin luoneen Rovion edustaja.

Mitä opimme? Ensinnäkin: luova teollisuus käsittää noin 7 % työllisyydestä Euroopassa ja ala kasvaa koko ajan. Kyseessä on tulevaisuuden menestysmahdollisuus Suomessakin. Meillä veijarimainen (?) suomalais-saksalais-australialainen scifi-komedia Iron Sky –elokuva on tuoreesti globaali hanke. Se on tuottanut uutta konseptia verkottumalla yleisön kanssa, joka jakaa elokuvan tekemisen iloja ja taloudellista vastuusta. Pian ensi-iltaan tulevaa Hanna –elokuvaa tehtiin osin Suomessa; lumi, talvi ja kylmyys olivat myyntivaltteja, joilla Kuusamo saatiin kulissiksi. Ja kuten aina, kotimaiset tyypit hoitivat käytännön järjestelyt erinomaisen sujuvasti ja ongelmatta.

Kuten asiaan kuului, viihde-alan hype-nuoret ottivat asiakseen kritisoida seminaarissa Suomen ”rautakourateollisuutta” menneisyyshakuiseksi. Syyte voi olla oikeakin, mutta en silti saanut vastausta kysymykseeni siitä, miten av-ala synnyttää uusia ja korvaavia työpaikkoja näille leveysasteille. Kaukomaa urahti, että ”50 % rahavirrasta menee palkkoihin” mutta epäselväksi jäi: kuinka monen palkkoihin ja missä päin Suomea? Bardy jäi hetkeksi pohtimaan kysymystäni siitä, missä voisi olla se systemaattinen pakentointitaho, joka tuottaisi Suomea kansainvälisen elokuvan tilaksi. Nyt ratkaisevat liikaa sattuma ja henkilökohtaiset suhteet.

Viimeisenä puhui mainion Angry Birds -lintupelin kehittäjätahon edustaja Ville Heijari. Itse paukutin puhelinpeliä stressileluna Sysmässä tammikuussa, kun kirjoitin pitkiä päiviä kirjaa. Taukojumppana olivat maanmainiot vihaiset linnut, joita nyt on maailmalla ladattu jo 130 miljoonaan telefooniin. Linnut olivat opettaneet tekijöilleen (joiden 51. kehittelemä peli on kyseessä), että vaatimattomuus ei kaunista asenteena ja ambitiotasoa on vedettävä korkeammalle kuin se nyt on Suomessa. Kun itse tehdään hyvää ja siihen uskotaan, voi edessä olla hyvä miljardiluokan bisnes.

Kyllä virkisti tämmöinen seminaari! Tekes ja Sitra, haloo..! Missä te olitte tänään?

Tunnisteet: , , ,

tiistaina, maaliskuuta 22, 2011

Mihin tarvitaan identiteettiä?

Viime aikojen monenlaisista vaalitapahtumista mieleen jäi Radio Helsingin haastattelu tiistaina. Kyseessä oli sarjan viimeinen niin sanottu poliitikkohaastattelu, jossa tentattiin helsinkiläisiltä eduskuntavaaliehdokkailta valinnan ja ehdokkuuden motiiveja. Vakinainen toimittaja oli sairaana ja inkvisiittoreikseni lupautuivat Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Marko Junkkari ja kokenut toimittaja Jaakko Hautamäki. Saatiin aikaan kelpo keskustelu suomalaisuudesta ja eurooppalaisuudesta, kaupunkikulttuurista, agraarista ja urbaanista jne.

Muutama yleisökysymys tuli suoraan lähetykseen ja yksi nousi yli muiden. Kuulija kysyi nokkelasti ”mihin identiteettiä tarvitaan?” Siinä sitä ”sivistyneistön” jäsen pääsi jälleen höpöttämään omiaan, kertomaan sosiologian, sosiaalipsykologian ja kulttuurintutkimuksen näkökulmia. Vasta studiosta lähdettyäni jäi aikaa pohtia kysymyksen ydintä: niin, mihin me tarvitsemme tätä runsasta puhetta identiteeteistä.

Identiteetti määrittää suhdettamme ryhmään – se on yhteiskuntatieteissä kattokäsite yksilön tai ryhmän käsitykselle itsestään erillisenä, muista erottuvana kokonaisuutena. Myöhemmin viikolla pääsin testaamaan tätä teesiä Vantaalla, jossa joukko kaupungin korkeita virkamiehiä oli pohtimassa kaupunkinsa identiteettiä. Työ oli innostunutta ja hyvässä vauhdissa ja oma kontribuutioni saattoikin olla vain kannustava.

Kerroin kaikkea kivaa hyvin tuntemastani helsinkiläisyydestä, ja siitä, miten stadilaisuuttta tuotetaan ”kuviteltuna yhteisönä”. Siihen – ikävä kyllä – kuuluu myös paljon ylemmyyttä ja snobbailtua kaupunkielitismiä. Hallinnossa pesivästä virkamies- ja byrokratiahenkisyydestä puhumattakaan. Naapurikylän kollegat toivottavasti vakuuttuivat siitä, että Helsingin tie ei ole Vantaan tie – ainakaan mitä identiteetteihin tulee.

Sattumaa tai ei, viime päivien esiintymiset ovat kietoutuneet kansallisten muistiorganisaatioiden kohtaloihin. Postimuseossa pohdittiin viime viikolla museoiden tulevaisuutta, ja siitä alustin. Museoiden kulttuurinen tehtävä liittyy identiteettiin; ihmisen haluun etsiä ja paikantaa tilansa ja roolinsa tässä ajassa. Museoiden tulee antaa välineitä, jopa vastaus, kysymykseen paikallisesta, kansallisesta, eurooppalaisesta. Eurooppalaista on pohtia kuka minä olen, kun kaikki tuntuu olevan liikkeessä.

Museot ovat kompassi menneisyyden ja tulevaisuuden saranakohdassa. Jatkuvuuden tunne antaa välineitä elämänhallintaan – ja identiteettiin! Museot aktivoivat muistia, osoittavat elämän kerroksisuuden ja parhaimmillaan ehkä kannustavat sosiaaliseen vastuuseen. Siksi museo ei ole vain seiniä vaan se on suhtautumistapa. Siteeraan jyväskyläläistä museologiaan perehtynyttä Janne Vilkunaan joka siteeraa Vuoden eurooppalainen museo -palkintojärjestelmän puheenjohtajaa Kenneth Hudsonia: "Eurooppa on yksi suuri museo, jossa jokainen rakennus, jokainen pelto ja joki ja rautatie sisältää vihjeitä kyseisen maan menneisyydestä, kunhan katsojalla on tarvittava tieto siitä, mitä hän katsoo. Siellä täällä suuressa museossa on laitoksia, joita kutsumme museoiksi. Niiden päätehtävä on auttaa ihmistä ymmärtämään suurta museota. Ne saavat oikeutuksensa siitä, että ne katsovat ulospäin, eivät sisäänpäin.”

Hetki sitten pohdittiin Suomen kirjastoseuran paneelissa Helsingissä kirjastojen tulevaisuutta. Samat eväät olivat kädessä: ihmisten tarve yhteisöllisyyteen, elämyksiin ja autenttisuuteen. Sivistyksestä ja lukemisen ihanuudesta puhumattakaan! Me panelistit olimme hyvin samanhenkisiä ja suopeita sivistyskansalaisia – joskus kaipaan kulttuurikentän vaalipaneeleihin teollisuusjohtajia, punaniskoja tai sosiaalitanttoja….

Identiteetti siis. Tänään oli myös Sitran "Maamerkit" -tilaisuus, jossa todettiin monen asiantuntijan suulla, että maaseutu ja kaupunki eivät enää ole toistensa vastakohtia, ja että suomalaisilla on huoli maaseudun hyvinvoinnista, suomalaisesta ruokatuotannosta ja luonnosta. Voisiko tämmöinen rakentava lähtökohta näkyä joku päivä identiteetissämme – että ei ole joko-tai vaan sekä-että.

Tunnisteet: , , , ,

tiistaina, maaliskuuta 15, 2011

Japania, kulttuuria ja kauneutta

Uskon, että kaikkien viikonalku on sujunut tunnemyllerryksessä. Kotimaan politiikan nippelinappelit tuntuvat pieniltä se rinnalla, mitä japanilaiset kokevat ja käyvät läpi. Kuin sumeana verhona on meillä seurattu Aasian tehomaan kärsimystä luonnonvoimien edessä. Mann jyrinä ja tsunamin pyyhkäisy avasivat kuuden vuoden takaiset muistikerrostumat ja pakottavat miettimään metaforin: Äiti Maan edessä olemme voimattomia!

Itse saan päivittäin raportteja japanilaisilta kollegoiltani, professoreilta Shun-ichi Watanabelta ja Fukuo Akimotolta. Molemmat kuvaavat arjen nopeaa muuttumista Tokiossa; junat eivät kulje, ruoka loppuu, kirjahyllyt kaatuivat täristyksen voimasta jne., mutta vakuuttavat, että elämä jatkuu ja keskinäinen solidaarisuus on kasvanut. Kauhua ja voimattomuutta molemmissa aiheutti eilen ydinvoimalatilanteen kehittyminen ja sen jälkeinen uudisrakentamisen laajuus…

Voimattomuus on päällimmäinen tunne täälläkin. Energiatuotannon teknologiakoneisto on meistä liian etäällä, se on vaikea ja käsittämätön maailma, johon kansalainen voi suhtautua vain tunteenomaisesti. Mielikuvat ovat vahvoja, 100 prosenttista turvallisuutta ei koskaan voida taata. Monet meistä joutuvat syväpohtimaan: korkea ydinvoimaosaaminen = korkea elintaso ja nykyinen kulttuuri. Ydinvoiman alasajo = mitä tapahtuu elintasolle, meille, kaupungeille?

Moni pohti laillani viikonlopulla, että voiko kulttuurista, elämästä, luonnosta, kauneudesta nauttia pyyteettömästi nyt, kun Japanin koettelemuksen syövät ajattelua. Itsen päädyin siihen, että kun hätä on suurin, tarvitaan taiteen tuomaa iloa ja harmoniaa, virikkeitä. Ne auttavat jäsentämään surun, ahdistuksen ja hämmennyksen myllerrystä, antamaan myös toivon elementtiä. Kulttuuria ei ole koskaan liikaa, luovuus ottaa aina tilansa. Karmeimmatkin kokemukset ovat synnyttäneet taiteellisia tulkintoja.

Maanantai-iltana pohdittiin näitkin asioita Teatterikorkeakoulun alumnien vaalipaneelissa. Kyseessä oli poikkeuksellisen hauska keskustelu, johon sisältöä toivat kiinnostavat kanssakeskustelijat (muun muassa Tuomioja, Brax, Sirniö, Vahasalo, Paavolainen) ja paikalle tuotetut kommentaattorit. Istuimme kohotetulla lavalla kuin teatterissa. Kommentaattorit oli pantu rokokoosohville, panelistit epämukaville putkituoleille. Alussa ja lopussa oli teatteriesityksiä, keskellä väliaika. Yleisö muodosti puheenjohtaja Kirsikka Moringin johdolla aktiivisen ja aidosti kulttuurielämän 70-lukulaiselta vaikuttavan kokonaisuuden osan.

Meidät panelistien puheenvuorot rajattiin 58 sekuntiin. Se riitti hyvin ja hölösuisimmat, kuten minä, opimme keskittämään viestimme. Paljon saatiin silti sanottua ja paljon kuultiin asiantuntijoilta; Susanna Kuparisen (Valtuusto- ja Eduskunta –näytelmien ohjaaja) peesissä me surimme julkisen keskustelun pinnallistumista – teatteri tuo sisällöt esille, eivät politiikan toimittajat. Tarja Cronbergin taiteilijoiden ansaintatilannetta pohtivassa selvityksessä kävi ilmi, että Suomessa taiteilija on kaikkein köyhin Pohjoismaissa. HS:n toimittaja Teemu Luukka pohti kulttuurin kipupisteitä, joista heitto ”yli 45-vuotiaiden naisten ylisuureen määrään kulttuurin kuluttajina” sai ansaittua vastarintaa paneelissa.

Itse kannoin huolta muun muassa suunnitelmista yksityistää valtion taidemuseot. Suomessa kulttuuri ei elä ilman vahvaa julkista tukea: valtio ja kunnat ovat tärkeitä. Kulttuurin suurlaitokset on avattava taideryhmille. Painotin jälleen kerran tarvetta saada luovan teollisuuden innovaatiorahoitus liikkeelle. Meillä kulttuuritoimijoilla olisi paljon opittavaa urheilijoista.

PS. Lämmitti, kun ohjaaja Kuparinen kehui Valtuusto –näytelmän hahmoani ”legendaariseksi” ja analysoi Helsingin kaupuinginvaltuuston keskusteluja persoonallisiksi ja peräti kiinnostavaksi. Eduskunnassa pelataan kovempaa vallan peliä, mikä Kuparisen mukaan näkyy julmempina äänensävyinä.

lauantaina, maaliskuuta 05, 2011

Sivistys ja politiikka

Panokset kovenevat, vaalitunnelma tihentyy, ilmassa on muutoksen kaipuuta ja vaatimuksia. Kaikki merkit viittaavat siihen, että edessä olevat viikot tulevat olemaan politiikassa intensiivisiä ja intohimoisia. Parhaimmillaan aletaan nähdä sävyeroja puolueiden ja poliittisen ajattelun kartalla. Konsensus-Suomi rakoilee, jyvät ja akanat hyppivät nyt eri tahdissa, vakka on irronnut kannestaa. Kansalaiset ovat liikkeessä.

Me muut olemme liian laimeasti seuranneet perussuomalaisten hidasta hivuttautumista kohti politiikan huippua. On odettu - Vennamot/SMP mielessä - ilmiön hiipumista ja kuihtumista. Ollaan oltu harso silmillä, eikä osattu lukea ajan viestejä muualta. Jo 20 vuoden ajan on näkynyt, kuinka nationalismi on noussut kaikkialla Euroopassa, tässä likelläkin Ruotsissa ja "veljeskansojen" parissa, Virossa, Puolassa, Unkarissa, Ukrainassa. Merkit ovat olleet ilmassa jo kauan: epävarmuus lisääntyy, talous on miinuksella. Me kaikki kaipaamme turvaa, rauhaa ja harmoniaa.

Kaiken muun ohella me tutkijat jätimme politiikan liian pitkäksi aikaa vain ammattipoliitikoille ja järjestelmäjyrille. Akateeminen väki vetäytyi kammioihinsa, potemaan ylipolitisoituneen 1970-luvun jälkeistä krapulaa. "Sivistyneistön rooli" unohtui, ja siihen kuulunut suomalaista yhteiskuntaa ylläpitänyt vastuun eetos. Snellmanilainen perusvire vieritettiin tunkiolle. Snellman takaksin! Nyt, jos koskaan, tarvitaan laaja-alaista ajattelua, patrioitismia, halua yhteiseen hyvään ja yhteisön eteen toimimiseen. Tarvitaan siis sivistyneitä ehdokkaita.

HS-raati vastasi perjantaina kysymykseen siitä, onko vahva kansallinen kulttuuri peruista monikulttuurisuudelle? Me tutkijat ja taitelijat, luovan ajattelutyön asiantuntijat tulimme yllätetyiksi vähän niinkuin pöksyt nilkoissa, vaikka moni meistä on vuosia työssään pohtinut Suomea ja suomalaisuutta, juuria ja kasvua, kuviteltua ja todellista kansallista identitettiä.

Miksi äänemme ei kuulu keskustelussa? Totean kerrankin samoin kuin toinen raatilainen, yliopistokollega ja suomen kielen tutkija Janne Saarikivi: Kun tänään seuraa sitä, kuka "kansallisesta kulttuurista" kantaa huolta julkisuudessa ja missä sävyssä se tapahtuu, on vaikea tunnistaa mitään oppimastaan. Kulttuurista puhuvat airuet ovat tänään uskoon hurahtaneita maallikoita. Julkisuudessa ei näy suomen kielen ja Suomen historian professoreita, kansanrunoudentutkijoita, kansatieteilijöitä tai uskontoperinteen tuntijoita. Keskusteluun ei välity tutkimuksen tulkintaa, vertalua, suhteellistamista, uutta tietoa kaikesta siitä kiehtovasta suomalaisuuskeskustelusta, jotka tutkijat ovat käyneet jo vuosia.

"Kansallisen kulttuurin" puolustajat haluavat palauttaa valkoisen Suomen, siirtyä aikaan, jolloin mielikuva yhdestä maasta, mielestä, kielestä ja ihmisestä oli vahva. Tai kuten itse määrittelin, "kansallinen identiteetti" on alati muuttuva käsitepari, jota todellisuudessa ei ole olemassa. Se on mielen kuviteltu konstruktio. Flirttailu nationalistisen kulttuuri-idean kanssa on toistaiseksi tuottanut sekä kiehtovaa luovuutta että tuhoisaa etnosentrismiä. Jäljet 1930-luvun Saksassa tai kuusi vuosikymmentä myöhemmin Balkanilla pelottavat... rotuopin opitko lymyävät kohta takahuoneessa?

Myös monikulttuurisuus on käsitteenä kapea kuvaamaan yhteiskunnallista todellisuutta. Kuka asettuu kulttuurin (moni/kansallinen) määrittelyssä eturintamaan? Rikkaat vai köyhät? Maalaiset vai kaupunkilaiset? Vaaleatukkaiset ja vinosilmäiset? Kulttuurisen vastakkainasettelun sijaan korostaisin yhteisiä eurooppalaisia arvoja: pyrkimystä viisauteen, oikeudenmukaisuuteen, hyvyyteen ja kohtuullisuuteen. Kauneutta, toivoa ja rakkautta unohtamatta.

Tunnisteet: , ,