sunnuntaina, joulukuuta 16, 2007

Miehiä, naisia, henkilöitä ja historiaa

Kansallisbiografian suuressa päätöstilaisuudessa Ritarihuoneessa keskiviikkona näkyi selvästi se, joka on ollut ilmassa jo pitkään: historia myy ja henkilöt kiehtovat. Ajassamme liikkuu nyt monia kysymyksiä, joihin vastaus tuntuu löytyvän menneisyydestä. Historia on Suomessa poliittista käyttötiedettä. Historiankirjoituksella on ollut yksi tehtävä: kansakunnan sisäinen rakentaminen ja ulkoinen vahvistaminen. Kaksi näkökulmaa on korostunut, sankaruus ja selviäminen.

Kansallisena tieteenä historiantutkimuksen kivijalka on sisä- ja ulkopolitiikan historiassa sekä sota-historiaan. Ne ovat leimallisesti olleet miestutkijoiden harrastamia aihepiirejä.
Miehet tutkivat kansakunnan tosihistoriaa, naiset puuhastelevat kulttuurihistorian ja arjen historian pikku kysymysten parissa.

Lähtötilanne on selvä. Se vaikuttaa muun muassa yliopistollisiin virantäyttöihin. Noin 35 historian professorin joukossa on vain muutama nainen; naiset saavat hyviä toki arvioita mutta sijoittuvat huonosti lopullissa valintatilanteessa.

Sama näkemys leimaa mediaa: yksi poliittisen historian tutkijan uusi turvallisuuspoliittinen arkistolöytö saa suurempaa yksittäistä huomiota kuin naistutkijoiden teokset yhteensä.

Kansallisbiografia heijastaa siten olemassaolevaa todellisuutta - miesten teot jättävät jälkiä historiaan, naisten teot eivät. Vinouma syntyy jo tästä.

keskiviikkona, joulukuuta 05, 2007

Suomi 90-vuotta itsenäisyyttä ja itsepäisyyttä?

Iloisen vartin - 5.12. - "sinisen ja valkoisen" innoittamana sopii pohtia kysymystö onko Suomi itsenäinen ja vapaa:
Suomi on valtiosääntöoikeudellisessa mielessä itsenäinen ja vapaa maa, "Suomi on täysivaltainen tasavalta" kuten vuoden 2000 perustuslaissa todetaan. Perustuslaissa näkyy kansanvaltaisuus (valtiovalta kuuluu kansalle), oikeusvaltioperiaate (oikeus osallistua), vallan käytön perustuminen lakiin sekä selkeä valtiolluisten tehtävien jako ja parlanteraismi.

Perustuslain kirjaimesta on pieni hyppäisy siihen, miten itsenäisyyttä ja vapautta toteutetaan Suomen sisällä. Suomesta tuli kansakunta ja itsenäinen valtio Ruotsin ja Venäjän rajamaastossa. Maa on saanut toimia sekä lännen etuvartiona että idän etupiirinä. Suomi on ainoa Itä- ja Keski-Euroopan maista, joka on 1900-luvulla saanut jatkaa keskeytyksittä valitsemallaan poliittisella linjalla, myös EU:n jäsenenä. Se ei olisi mahdollista ilman valtiollista itsenäisyyttä.
”Kansallista omakuvaa” on silti sopeutettu ulkoinen paineen muuttuessa. Sisäinen vapaus ja henkinen itsenäisyys ovat 90-vuoden aikana muovautuneet ulkoisen ikeen, uhan, alla. Suomesta on tapana puhua monin myyttisin ilmaisuin. Kuva rajamaasta idän ja lännen välisenä siltana on vahva. Silta -metafora on mainio: Suomessa ylipääseminen on tärkeämpää kuin pysähtely ja kohtaaminen sillalla, tilanteen pohtiminen ja avoin keskustelu, toiseuden sietokyvyn kasvattaminen.
Vapaussota-kansalaissota ja kylmä sota synnyttivtä maahamme henkisen kaksijakoisuuden. "Punainen" ja "valkoinen" säätelevät edelleen kanslaiskeskustelua ja politiikka: vain toisen tulkinta kelpaa kulloinkin totuudeksi. Ulkopolitiikassa tarpeellinen konsensus ja siihen kuulunut homogeenisuuden paine on samalla murentanut yhteiskuntaa sisältäpäin. Kun Suomen itsenäisyyden säilyttäminen on lunastettu (kolmasti) verellä, ei ole syntynyt sellaista länsimaista mentaalista ilmapiiriä, joka vahvistuisi debatista, erilaisista mielipiteistä ja dialogista. Uhrilla on hintansa. Yhteisöllisyys rakentuu ylhäältäpäin; se ei korosta todellista vuorovaikutusta ja yhteisöllisten muistojen monisointuisuutta.
Tässä kuten monessa muussakin asiassa, panen toivoni nuorisoon. Se on vapaa historian muistoista ja voi raketaa suhteensa itsenäisyyteen "tyhjältä pöydältä".


maanantaina, joulukuuta 03, 2007

Linna ja Lenin - myrskyä vesilasissa?

Suomen itsenäisyyden 90-vuotisjuhlat lähestyvät: suomalaisuutta on viime viikoina pohdittu sodan, vallankumouksen ja ampumisen teemoilla. Itselleni toipuminen Jokelan tapauksesta vei viikkoja - siksi tämäkin blogi on pysynyt hiljaa. Mitä voi kirjoittaa, kun sisälläni ollut ihanteellinen PISA-maa hajosi tuhanteen osaan...?

Lenin ja Linna - ei liene sattumaa, että mainitut herrat puhututtavat. Edellisen käsistä Suomen itsenäisyyshanke lähti lehtoon, jälkimmäinen tulkitsi puhuttelevasti Jatkosotaa. Molempien nimiin palataan, kun pohditaan Suomen itsenäisyyden muodostumista ja itsenäisyystahtoisuuden jatkuvuutta. Näin Smedsin Tuntemattoman sotilaan ennakkoesityksen Kansallisteatterissa jo pari viikkoa sitten ja kommentoin sitä HS-raadissa perjantaina 30 XI seuraavasti. Kysymys kuului: Ansaitsevatko vaikuttajat tulla ammutuiksi näytelmässä?

"Vaikuttajat eivät ansaitse tulla ammutuksi – eivät symbolisesti eivätkä "oikeasti"! Tuntemattoman loppu osoitti huonoa makua ohjaajalta se latisti koko esityksen. Apokalyptisen ampumisen, ja näytelmän, päätyttyä yleisön oli todella vaikeata aloittaa kiitosten antaminen.

Kiitoksiin on silti myös aihetta. Puolustan taitelijoiden ja tutkijoiden oikeutta tulkita historiaa ja kansallisia merkkiteoksia itsenäisesti ja omaperäisesti, eri aikakausien kerrostumista vapautuneena. Linnan perusviesti – pasifismi – on vaikea kiteyttää nykykielelle. Taakkana on menneisyyden rauhanliikkeen koko kuvasto ja tapa toimia; tänään ne tuntuvat ummehtuneilta.

Nyt näytelmän loppu koetti tavoitella kaiken haavoittuvaisuutta ja muuttuvaisuutta: vallan, valtioiden, kansakuntien, kollektiivisten symbolien kohtalona voi olla totaalinen tuho ja tuhoutuminen. Kukaan ei ole suojassa. Suomessa asiat kuitenkin otetaan siten kuin näyttävät olevan: konkreettisina, "sitä se on miltä se näyttää" -periaatteelle. Siksi ohjaajan viesti ei tule tavoittamaan kirjan kovaa ydintä, todellista työtä rauhan puolesta!"

Entä Lenin ja patsashanke Helsinkiin? Vain Leninin muiston kautta käy ymmärrettäväksi, kuinka monitahoinen ja kipeä prosessi Suomessa ja Euroopassa koettiin vuosina 1917-18. Suomi joutui mukaan vallankumoukseen, kapinaan ja maailmansodan suurvaltapolitiikkaan; tästä maaperästä se sai itsenäisyyden. Lenin-keskustelu osoittaa, missä mennään: historiassa ei koskaan voi olla yhtä "voittajan" kertomusta. Voittajat vaihtuvat - ja samalla muuttuvat tulkinnat. Siksi historia ei voi tuottaa kaiken kattavaa totuutta. Historia on dialogia, jatkuvaa menneen arviointia tämän päivän valossa.