Linna ja Lenin - myrskyä vesilasissa?

Suomen itsenäisyyden 90-vuotisjuhlat lähestyvät: suomalaisuutta on viime viikoina pohdittu sodan, vallankumouksen ja ampumisen teemoilla. Itselleni toipuminen Jokelan tapauksesta vei viikkoja - siksi tämäkin blogi on pysynyt hiljaa. Mitä voi kirjoittaa, kun sisälläni ollut ihanteellinen PISA-maa hajosi tuhanteen osaan...?

Lenin ja Linna - ei liene sattumaa, että mainitut herrat puhututtavat. Edellisen käsistä Suomen itsenäisyyshanke lähti lehtoon, jälkimmäinen tulkitsi puhuttelevasti Jatkosotaa. Molempien nimiin palataan, kun pohditaan Suomen itsenäisyyden muodostumista ja itsenäisyystahtoisuuden jatkuvuutta. Näin Smedsin Tuntemattoman sotilaan ennakkoesityksen Kansallisteatterissa jo pari viikkoa sitten ja kommentoin sitä HS-raadissa perjantaina 30 XI seuraavasti. Kysymys kuului: Ansaitsevatko vaikuttajat tulla ammutuiksi näytelmässä?

"Vaikuttajat eivät ansaitse tulla ammutuksi – eivät symbolisesti eivätkä "oikeasti"! Tuntemattoman loppu osoitti huonoa makua ohjaajalta se latisti koko esityksen. Apokalyptisen ampumisen, ja näytelmän, päätyttyä yleisön oli todella vaikeata aloittaa kiitosten antaminen.

Kiitoksiin on silti myös aihetta. Puolustan taitelijoiden ja tutkijoiden oikeutta tulkita historiaa ja kansallisia merkkiteoksia itsenäisesti ja omaperäisesti, eri aikakausien kerrostumista vapautuneena. Linnan perusviesti – pasifismi – on vaikea kiteyttää nykykielelle. Taakkana on menneisyyden rauhanliikkeen koko kuvasto ja tapa toimia; tänään ne tuntuvat ummehtuneilta.

Nyt näytelmän loppu koetti tavoitella kaiken haavoittuvaisuutta ja muuttuvaisuutta: vallan, valtioiden, kansakuntien, kollektiivisten symbolien kohtalona voi olla totaalinen tuho ja tuhoutuminen. Kukaan ei ole suojassa. Suomessa asiat kuitenkin otetaan siten kuin näyttävät olevan: konkreettisina, "sitä se on miltä se näyttää" -periaatteelle. Siksi ohjaajan viesti ei tule tavoittamaan kirjan kovaa ydintä, todellista työtä rauhan puolesta!"

Entä Lenin ja patsashanke Helsinkiin? Vain Leninin muiston kautta käy ymmärrettäväksi, kuinka monitahoinen ja kipeä prosessi Suomessa ja Euroopassa koettiin vuosina 1917-18. Suomi joutui mukaan vallankumoukseen, kapinaan ja maailmansodan suurvaltapolitiikkaan; tästä maaperästä se sai itsenäisyyden. Lenin-keskustelu osoittaa, missä mennään: historiassa ei koskaan voi olla yhtä "voittajan" kertomusta. Voittajat vaihtuvat - ja samalla muuttuvat tulkinnat. Siksi historia ei voi tuottaa kaiken kattavaa totuutta. Historia on dialogia, jatkuvaa menneen arviointia tämän päivän valossa.