maanantaina, maaliskuuta 31, 2008

Yksityisyydestä ja julkisuudesta

Kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen voin sanoa: pikkuhiljaa pää ja sen sisältö alkavat kohdata toisensa, siis elämä voittaa! Sairaslomalla on ollut aikaa keskittyä olennaiseen eli juoruihin sekä naisten- ja iltäpäivälehtien lukemiseen. Ei mahda mitään, ulkoministerin kohtalo kiinnostaa. On pakko seurata kuinka tämä näytelmä päättyy, vaikka sen käsikirjoitus kävi tutuksi jo pääministeri Jäätteenmäen aikaan. Lopussa ei kellään seiso - ainaakaan kiitos.

Pääministeri ja ulkoministeri vetoavat parisuhdekiemuroissaan yksityiselämän yksityisyyteen. Se nähdään erillisenä, irrallisena, julkisesta roolista ja työtehtävästä. Esille nousee suomalaisen poliittisen kulttuurin erityispiirre: julkinen ihminen on joitan muuta kuin yksityinen ihminen. Ihminen nähdäänm ikäänkuin kahtena; vain julkinen on merkityksellistä, yksityinen jää itselle, varjoon, kätketyksi toiminnan kentäksi.

Mistä tässä on oikein kysymys? Mikä ihmeen "yksityisyys"? Yksityinen nousi eurooppalaiseen käsitetietoisuuteen 1600-luvulla, samaan aikaan kun moderni kotikulttuuri ja privaattia korostava perhe-elämä muodostuivat. Se tapahtui aluksi Alankomaissa, levisi sitten Iso-Britanniaan, Amerikkaan, Saksaan ja pohjoismaihin. Syntyi uusi yksilö- ja perhekeskeinen elämäntapa, joka kietoutui "yksityisyydeksi" ja teki irtioton yläluokan julkisen edustavuuden vaatimuksesta ja työväestön asumisperinteistä. Yksityisyys ja yksilöllisyys korostuivat heijastaen perhe-elämän privatisoitumista katu- ja kaupunkielämän vastakohdaksi.

Yksityisyys syntyi samaan aikaan kun moderni julkisuus kehittyi; edellisestä tuli naisten maailmaa, jälkimmäisetä miesten. Työ, koti ja perhe-elämä erottuivat erillisiksi maailmoiksi erityisesti protestanttisessa maailmassa. Välimeren maissa sama jako ei toimi yhtä kirkkaasti; julkinen ja yksityinen sekoittuvat edelleen esimerkiksi avoimessa katu- ja kaupunkitilassa.

Voivatko johtavat miesministerimme siis edelleenkin vedota yksityisyyteen, joka on julkisen vastakohta? Mielestäni eivät voi. Maailma on muuttunut, politiikka saanut uusia sävyjä. Ruotsalainen tuulahdus olisi nyt paikallaan; naapurimaassa politiikka on moraalin asia. Se edellyttää päättäjiltä hyveellisyyttä ja kirkasotsaisuutta, joskus jopa naiviuteen saakka. Suomalainen poliittinen pragmatismi on tullut tiensä päähän. Soisin, että valtioneuvostossa luettaisiin kymmenen käskyä ja katsottaisiin peiliin: jossain menee raja kunniallisen ja kunniattoman käytöksen välillä. Selkärankaa tässä kaivataa, ei muita ruumiinosia!





maanantaina, maaliskuuta 24, 2008

Toipilaan ajatuksia ja teollisuushistoriaa

Nuoruudessani lempimaalauksiin kuului Helene Schjerfbeckin herkkä Toipilas. Ostin siitä julisteversion Ateneumista, laitoin sen huoneeni seinälle ja samastuin lukuisia teinivuosia nuoren sairaan, kukkaa katsovan hauraan lapseen olemukseen. Siinä oli jotain surumielistä, tavoittamatonta ja siksi koskettavaa. Toipilaan katse on ollut mielessäni nyt pääsiäisviikolla. Itse jouduin mennä viikolla sairaslomalle. Tiistaina leikattiin pitkään vaivannut arpityrä. Toimenpide ennakoitiin pieneksi, ja ohjelmoitiin tapahtuvaksi selkäpuudutuksessa Helsingin Kirurgisen sairaalan päiväpoliklinikalla. Selvisin 1,5 tunnin operaatiosta reippaana kuin Tiina Terävä.

Karu totuus reippauden todellisesta laadusta selvisi siinä vaiheessa, kun piti lähteä jalkeille.

Pyörryin siihen paikkaan, ensimmäistä kertaa elämässäni. Heräämisen hetki oli kuin suoraa otosta ripeätahtisesta sairaalasarja Teho-osastosta. Kaksi sairaanhoitajaa yläpäässä pani piuhoja kroppaani ja yksi alapäässä piti jalkoja kohti kattoa. Sain komean kuhmun päähäni, ja lievän aivotärähdyksen, käskyn jäädä sairaalaan yöksi ”tarkkailuun” ja sitten kotiin kolmeksi viikoksi sairaslomalle. Moista lepoilua en ole kokenut aikoihin, en ainakaan tällä vuosisadalla.

Toipilaan elämän aloitin Sysmässä, mökillä. Maalla on täysi talvi, ihanan valkoinen maisema, ja Päijänne vihdoinkin jäässä. On ollut aikaa levätä, lukea naistenlehtiä, katsella televisiota. Erityistä iloa on tuottanut Michael Franck Productionin tuottamat teollisuushistorialliset dokumentit, joita MTV on nyt näyttänyt. Monessa filmiliemessä kiehunut Franck on löytänyt oman dokumenttifilmialansa suomalaisesta yrityshistoriasta. Tähän asti on ilmestynyt hieno kokoelma perheyritysten vaiheita kuvaavia noin tunnin pituisia dokumentteja. Kuvakansiin on saatu näin hartwallit, ahlströmit, fazerit, primulat, nansot ja monet, monet muut. Itsekin olen ollut muutamassa mukana, kommentoimassa maailman menoa ja Suomen muutoksia. Nyt pääsiäisenä nähtiin uutta sarjaa Jättiläiset syntyvät; kyseessä on suomalaisten suuryritysten historian kuvittaminen. Tarina on usein sama. Liikkeellelähtö tapahtui 1800-luvun lopussa, Venäjän vallan aikana. Yrityksen elinvoimaisuutta testattiin kahdessa maailmasodassa. Nousukausi sijoittui Kekkosen aikaan. Kylmä sota päättyi, tulivat lama ja kriisit – ja usein uusi alku eli voitto kotiin. Hyvin tehty kuvallinen teollisuushistoria toimi kuin paras lääke: sen parissa toipuminen on edistynyt mukavasti!

maanantaina, maaliskuuta 17, 2008

Suomen Turku - ja Suomen Helsinki

Viimeisen viikon aikana on tullut käytyä kaksi kertaa Suomen Turussa. Viikko sitten perjantaina Turun kauppakorkeakoulun luokkatutkijat ja -sosiologit järjestivät minikonferenssin Center for Welfare Research -yksikössä. Seminaarilla oli näppärä nimikin: "Nousiko luokka kuolleista? Yhteiskuntaluokan muuttuva merkitys Suomessa". Katriina Järvinen ja minä puhuimme kukin tavallamme, Katriina omakohtaisen kokemuksen äänellä, minä pohdin Suomen kaupunkien keskiluokkaistumista ja kansan historiallista muistia ja luokkakertomusta siitä. Illalla esiinnyimme vielä Turun uudessa ja TODELLA sympaattisen komeassa pääkirjastossa. Matkalla poikkesimme mainioon Proffa -ravintolaan ottamaan yhdet neuvoa-antavat puheiden välille.

Toinen vierailu viime perjantaina liittyi Benelux-instituutin säätiön hallituksen kokoukseen. Hallitus nautti Turun Belgian pääkonsuli Jukka Vihannon vieraanvaraisuudesta komeassa konsulaattirakennuksessa Aurajoen varrella. Juuri joki ja sen varrelle sijoittunut Tuomiokirkko on se kaupunkikulttuurinen tekijä, joka saa helsinkiläisen kadehtimaan Turkua. Onhan Suomenlahti ja Helsingin edustalla avautuva ulkosaaristo komeaa....mutta kaupunki + joki on sentää urbaania eurooppalaista perustavaraa.

Nuoruudessani alkoi syvä Turku-kauna, joka liittyi Turun tautiin ja 1970-luvun purkuvimmaan. Sain monivuotisen aversion Turkua kohtaan. Kaupunki näyttäytyi ökymäisenä ja nousukkaana, ikävän kulttuurivihamielisenä ja ahneena. Kesti vuosia ennekuin saatoin palata avoimin silmin Turkuun ja...pakko sanoa...pikku hiljaa olen oppinut pitämään kaupungista ja turkulaisista tavallani. Kun ikää on tullut lisää ja viisautta samoin, näen Turun aidosti eurooppalaisena kaupunkina, jota "hyvät porvarit" (!!) ovat hallineet ja huolehtineet. Jotain porvarillista perusmeininikiä löytyy turkulaisista, jollaista ei löydy Helsingistä.

Benelux-kokouksen aikana kuulimme, että Turun kulttuurikaupunkihanketta ryhtyy vetämään kokenut virkamies Cay Sévon. Turkulaiset oppivat pitämään Sévonista, kun hän toimi kaupungin kontaktivirkamiehenä 1990-luvulla. Nyt paluuta tervehdittiin riemulla. Riemuun onkin aihetta, kun toisen turkulaisen, ministeri Kanervan maine on alamaissa. Turku kaipaa nyt yhteistä puristusta. Toivoin vilpittömästi, että kulttuurkaupunkihanke saa parhaat voimat liikkelle ja urbaania dynamiikkaa lähtee peliin. Niin tapahtui Helsingissä vuonna 2000. Turku voi panna paremmaksi - silla on historian oikeutus siihen!

maanantaina, maaliskuuta 10, 2008

Ruokaa, ruokaa....enemmän pohjoismaista ruokaa

Tällä viikolla puhutaan ruoasta, suomalaisesta ja pohjoismaalaisesta. Helsingin yliopistoon perusteilla oleva ruokakulttuurin professuuri on saanut väen liikkeelle. Helsingin kaupungin kulttuuritoimen alaisuudessa suunnitellaan suomalaista Ruokakulttuurikeskusta. Vedän tiistaina Hanasaaressa kohtalaisen vaativaa asiantuntjoiden paneelia, joka pohtii kelpaako 'pohjoismaisuus' ruoan vientivaltiksi. Yhteinen hanke on Ny Nordisk Mat. Oma näkemykseni on, että ei kelpaa...me pienemmät maat jäämme suurten & kauniiden, Tanskan ja Ruotsin alle. Lisäksi: on kovin vaikeata hahmottaa, mikä olisi yhteistä pohjoismaista ruokaa ja sen ympärille rakentuvaa kulttuuria. Hapansilakat ja kalakukko? Kuivattu lammas ja mämmi? Tanskalaiset voileivät vai ruotsalainen voileipäpöytä? Kuka päättää marssijärjestyksen?

Mainiota silti on, että ruoasta puhutaan, eikä vain siitä, vaan aterioinnista, ruoan tuotannosta, laadusta, sen valmistamisesta ja niin...nauttimisesta. Siinä pohjoismaat eivät ole kovin vahvoilla. Meillä ruokaan ja syömiseen on liittynyt niukkuutta ja sen myötä paljon kieltoja, ankaraa kiitollisuutta, nöyryyttä ja moralismia. Eteläeurooppalaiset ihmettelevät, kun luterilaiset kiittävät ruoasta. Välimeren maissa ei turhia kiitellä, vaan ruoasta puhutaan, sillä herkutellaan, sitä analysoidaan, nautitaan ja iloitaan, yhdessä syömisestä.

Suomi on muuttunut viime vuosikymmenten aikana, samoin ovat muuttuneet ruokatottumukset. Varsin nopeasti on siirrytty maatalousvaltaisesta moderniin urbaaniin syömiseen. Muutto kasvukeskuksiin on sekoittanut alueellisen ruokaperinteen. Kulutuserot ovat tasaantuneet; samaa ruokaa syödään maan eri osissa, maalla ja kaupungissa. Kiinnostavaa silti on, että uutuuksien jatkuvassa tulvassa perusraaka-aineet, maitotuotteet, peruna ja leipä, ovat säilyttäneet asemansa. Elintason noustessa uudet ongelmat ovat ajankohtaisia: niukkuuden aiheuttamat sairaudet ovat vaihtuneet yliravitsemuksen aiheuttamiin elintasosairauksiin.

Monikulttuurisuus näkyy siinä, miten hyvin vieraan ruokavaikutteet on omaksuttu osaksi arkipäivän syömistä. Ristiriita syntyy siitä, että arkiruoka näyttää toiselta kuin Suomi-kuvan ruokasuomalaisuus. Pizza on korvannut lihakeiton, kebab ruisleivän, oliiviöljy voin ja riisi perunan. Mikä tässä nyt sitten on pohjoismaista...huokaus!?


sunnuntaina, maaliskuuta 02, 2008

1918, sananvapaus ja valtuustodemokratia

Pakko sanoa, kun olen viettänyt vuodenvaihtessa n. 8 viikkoa tonkien kevään 1918 tapahtumia ja tunnelmia, että olen odottanut jotain, joka laukaisisi tässä ajassa esiin tuon ajan haavat & linjat. Ikävää ja kiehtovaa, että Katariina Lillqvistin Uralin perhoset -animaatio tuntuu olevan se, joka osoittaa kuinka ummehtunutta ja tunkkaista asian ympärillä edelleen on. Mannerheim -aiheinen faabeli on folklorea, enkä jaksa kiihkeytyä sen ympärillä.

Olin perjantaina MTV:n aamutv:ssä puolustamassa (vanhana Mannerheim-museon intendenttinä) taitelijan oikeutta sanoa ja tehdä vapaasti. Ja kääntäen: on välttämätöntä todeta,
että kyllä Mannerheim kestää kaiken tämän ja paljon muutakin kääntyilemättä haudassaan. Loppujen lopuksi, kun kohu on jälleen laantuu, seisoo Mannerheim yhä jalustallaan...josta hänet jo kertaalleen, 1960-luvulla, kaadettiin alas. Silti suomalainen sananvapaus tuntuu olevan vaikea asia. Kännykkäni täyttyi pian ohjelman jälkeen nimettömistä viesteistä tyyliin "Tässä sananvapautta: olet vanhat huora!"

Vanha humanisti jaksaa silti iloita siitä, että kaikki ei ole vielä peittynyt poliittisen korrektiuden alle ja vaan pinnan alla kupruilee kummallisesti...

Kupruili muuten kivasti Ylioppilasteatterin Valtuusto -näytelmän esityksessä launtaina. Oli pakko mennä katsoamaan tämä mainio ja vauhdikas farssi, vaikka henkilöni saa siinä lunta tupaan niin että kolisee. Näytelmä perustuu keskustelupöytäkirjoihin 12.9.2007 kokouksesta. Käytiin läpi Helsingin arkkitehtuuripoliittista ohjelmaa ja sanottiin näkemiin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpiselle. Luin mainitussa pitkässä kokouksessa käsikirjoitustani Unelmien Helsinki -kirjaani, ja päätin kokousväelle arkkitehtuurikeskustelun lomassa lukaista siinä julkaistavan Maila Talvion söötin Helsinki Itäreren tytär -runon. Sen avulla pohdin nuoren kaupungin dilemmaa. Helsingillä on ollut kohtalaisen vähän kirjailijoita ja runoilijoita - vasta viime vuosiana määrä on kasvanut. Osoitin Korpisen eräänlaisesti Helsingin runoilijaksi, eli henkilöksi, jolla on intohimoinen, esteettinen ja aikaansaaca suhde kaupunkiinsa.

No...selvähän se oli, että tästä piisasi pidennettyä vitsiä kerrakseen, ja muistakin Helsinki, Suomen pääkaupunki -ajatuksistani. Ilahduin silti siitä, miten kauniisti Kerkko Koskinen oli säveltänyt Talvion runoon teemamelodian. YT:n esitys oli loppuunmyyty. Nyt paikalla oli kaupungin virkamiesjohtoa ja lukuisia valtuutettuja. Korpinenkin oli siellä, median kutsumana. En oikein saanut selvää, miten sananvapaus teatterilaisittain tulkittuna kolahti häneen...