sunnuntaina, marraskuuta 23, 2014

Helsinki vuonna 1914


Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen piti syyskuussa Eino Leino –seurassa mainion puheen, jossa hän pohti tasan sata vuotta sitten ilmestyneen Pankkiherroja –kirjan kytköksiä nykyaikaan. Liikasen mukaan ensimmäistä maailmansotaa edeltävät vuoden toivat todellisen globalisaation Eurooppaan. Kansainvälinen kauppa kasvoi ja pääomat liikkuivat. Sota, joka oli syttynyt eurooppalaisten suurvaltojen keskinäisistä ja sisäisistä jännitteistä aiemmin kesällä 1914, katkaisi tämän kehityksen. 
  Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa, mutta suomalaiset eivät osallistuneet sotimiseen. Maan joukko-osastot oli lakkautettu, ja asevelvollisuuden sijaan maksettiin ”sotilasmiljoonia”. Suomi säästyi näin suursodalta ja eli talouden nousukautta.  Sota ei tullut fyysisesti lähelle eikä sitä koettu täysin omaksi. Kehittymätön maa pääsi sodan vetämänä 1910-luvulla osaksi maailmantalouden imua. Kansantalous ja kauppa kasvoivat ja koettiin pankki- ja taloushistorian todellinen ”take-off”.
Myös Helsinki kasvoi ja kehittyi sodan ensimmäisenä vuonna. Pankkiherrojen aikaan kaupungin väkiluku oli noussut reilusti yli sadantuhannen. Nopea talouden ekspansiovaihe ”oli saanut ihmisten päät pyörälle”. Yhteiskunnalliset erot alkoivat näkyä, sillä työväenliike eli voimansa tunnossa.  
Samu Nyström osoittaa kirjassaan Helsinki 1914–1918, Toivon, pelon ja sekasorron vuodet (2013), että maailmanpoliittisista tapahtumista luettiin ahkerasti sanomalehdistä ja mahdollisen sodan vaikutukset olivat laajojen spekulaatioiden kohteena – vähän samalla tavalla kuin Ukrainan-uutisia seurataan nyt. 
Helsinkiläisillä oli vuonna 1914 omat arvionsa: pelättiin saksalaisten maihinnousua ja pommituksia. Moni poistui pääkaupungista ja juniin oli Kansallisteatterille asti ulottuvia jonoja. Ilmassa oli pelkoa ja kaupunkilaiset alkoivat nostaa säästöjään ja hamstraamaan elintarvikkeita. Sota toi tiukat sotalait ja öiset ulkonaliikkumiskiellot, pimennysmääräykset, kieltolakimääräykset ja sensuurin. Venäläinen hallinto kiristi otettaan. Venäläisten joukko-osastojen määrää kasvatettiin ja Helsingistä tuli Venäjän Itämeren laivaston päätukikohtia. Tiukat sotalait ja sotilaiden voimakas läsnäolo kaupungissa loivat pohjaa epävarmuudelle ja turvattomuudelle.
Todellisuudessa Suomi joutui sotaan vasta 1917 emämaan eli Venäjän vallankumouksen voimasta. Saksalaisia ei Helsingin rajoilla näkynyt ennen huhtikuuta 1918. Sota arkipäiväistyi ja sotaa käyvät valtiot joutuivat mobilisoimaan voimavaransa sodankäyntiä varten. Suomelle ja Helsingille tämä tarkoitti sitä, että teollisuudelle alkoi tulvia sotatarviketilauksia ja laajat linnoitustyöt aloitettiin Venäjän valtion kustannuksella. 
Taloudellinen lamaannus päättyi jo syksyn 1914 aikana. Kun Helsingin työnvälitystoimisto oli vielä keväällä tuskaillut lamaa ja työttömyyttä, tilattiin toimistolta syksyllä tuhansia uusia työntekijöitä, joita epätoivoisesti etsittiin kaikkialta maasta. Helsingin teollisuuden rattaat pyörivät täydellä teholla ympäri vuorokauden ja kaupunkiin tulvi uutta työväkeä.Talouden nousukautta jatkui aina alkutalvelle 1917 - sitten Venäjän kehitys tempaisi Helsinginkin mukaansa, ja loppu on kakkien tuntemaa yleishistoriaa: itsenäistyminen sekasortoisissa oloissa ja sisällissota. Helsinki tarjoaa tapahtumiin oman paikallisen perspektiivin. Siksi kannattaa lukea sotahistoriaa ja aikalaisteoksia, tässä tapauksessa kaupunkihistoriallisen tutkimuksen näkökulmasta. 
(Kolumni Töölöläinen 20 XI 2014)

Tunnisteet: , ,

sunnuntaina, marraskuuta 16, 2014

Me, muut ja sota

Ensimmäisen maailmansodan kauhut ja kohtalot ovat olleet laajasti esillä Lontoossa, Brysselissä, Pariisissa, Wienissä tai Berliinissä. Venäjällä on hiljaisempaa. Sota sijoittui vallankumouksen kainaloon, ja on siksi jätetty kahden suuren isänmaallisen sodan (1812, 1939–1945) katveeseen.  Myös Suomessa sotahistoriallinen vyörytys on ollut vähäistä. Vauhtiin päästään vasta 2017. Valtiollisen itsenäistymisen 100-vuotisjuhlavuonna on maailmasodan muistelulle enemmän tilaa.

Suomi ei ollut kansakuntana sodassa vuonna 1914. Kansanarmeija puuttuessa yksittäisiä miehiä osallistui sotaan keisarillisen Venäjän joukoissa tai operoiden jääkäreinä Saksassa. Vaikka sotauutiset vaikuttivat ilmapiiriin vähän samalla tavalla kuin Ukrainan-tapahtumat tänään, eli Suomi talouden nousukautta. Aikaisemmin syrjäinen ja kehittymätön maa pääsi sodan vetämänä 1910-luvulla osaksi maailmantalouden imua. Kansantalous ja kauppa kasvoivat ja koettiin pankki-ja taloushistorian ”jytky”.

Maailmansodat, historian suurimat ja vaikutukseltaan tuhoisimmat aseelliset konfliktit, ovat sotahistorian kuninkuuslaji. Tärkeää modernia nationalismia muodostui sotakokemuksesta. Ensimmäisellä maailmansodalla oli keskeinen tunneulottuvuus. Sodan eri puolia kuvaavia kirjoja, elokuvia, dokumentteja ja tv-sarjoja on tehty tuhansittain. On pystytetty muistomerkkejä ja perustettu museoita ja järjestetty muistojuhlia vuoden 1914–1918 suuren sodan muiston säilyttämiseksi ja siirtämiseksi uusille sukupolville.

Armeijoiden massiivinen mobilisointi vei Euroopan kohtamaan sotien, imperiumien voimapolitiikan ja rajasiirtojen seurauksia. Poliittinen ja kansallinen tunneilmapiiri syntyi joko voiton ja ylpeyden tai tappion, tuhon ja menetyksen tunteista. Näitä tunnemaailmoja on valettu kansallisen historian saranakohtiin. Ranskalle ja Iso-Britannialle sota merkitsi ”demokratian voittoa”. Kiistaa on siitä, kumman uhraukset olivat suuremmat: Ranskan maaperällä taisteltiin, Englannin sotilaat kaatuivat.

Saksassa, Venäjällä ja Itävalta-Unkarissa vuosien 1914–1918 tapahtumat kietoutuivat tappioon ja nöyryytykseen. Koettiin imperiumien purkuja, kun maat eivät kestäneet sotapaineita. Sosiaalinen tyytymättömyys purkautui vallankumouksiin. Yhdysvallat tuli vuonna 1918 Eurooppaan voimalla. Sen tuki vähemmistökansoille näiden itsenäistymispyrkimyksissä oli ratkaisevaa. Venäjän imperiumista eronneiden maiden (mm. Suomi, Puola, Ukraina, Viro, Liettua, Latvia) valtiollisessa perustamishistoriassa sota, kansallinen liikehdintä sekä sisällis- ja vapaussodat liittyvät yhteen.

Sota on elämän äärimmilleen viety muoto.  Historiakulttuurin olennainen ainesosa on sodan kokemusten välittäminen, tulkinta ja myös poliittinen käyttö. Sotahistorian aikakytkentä on tässä päivässä – ehkä konkreettisimmin kaikista historian alalajeista. Menneen konflikteista ja kriiseistä haetaan opastusta sekä ennusteita aikamme strategiseen ja sotilaalliseen suunnitteluun.

(Julkaistu Sunnuntaisuomalainen 16 XI 2014)

Tunnisteet: , , ,

maanantaina, marraskuuta 03, 2014

Porvari ja kaupunki

Kenelle kaupungit kuuluvat? 2000-luvulla metropolialueista on tullut aikamme tunnus – kasvukeskukset vetävät väkeä ja kaupunki kuuluu kaikille. Siitä on tullut mahdollisuuksien maaperää ja monenlaisten toiveiden alusta, unelma paremmasta tulevaisuudesta. Kaupunkien nousu on hävittänyt taustalle maaseutu-kaupunki -jaon, joka aikaisemmin voimakkaasti dominoi eurooppalaisia yhteiskuntia ja niiden aatteita. Nyt kaupungit ovat voimakeskuksia, jotka poliittisessa vaikuttavuudessaan ovat kiilamassa valtioiden ja kansakuntien rinnalle ja joskus ohikin.

Historiallisesti kaupungit kuuluvat porvaristolle ja porvarisvallalla on pitkät historialliset juuret, jotka osin ulottuvat tähän päivään saakka. Kuten tunnettu saksalainen sosiologi Jürgen Habermas teoksessaan Strukturvandel der Öffentligkeit (1962) osoittaa, kaupan, kaupunkien ja rahatalouden kehitys alkoi Euroopassa 1100- ja 1200-luvulla tavalla, joka synnytti modernin kaupankäynnin, tavaranvaihdon ja rahatalouden. Syntyi eurooppalainen kaupunkikulttuuri ja sen ytimeen sosiaalinen ryhmä, jonka vaikutus tuli olemaan keskeinen kansallisvaltioiden rakentumisessa. Itsehallinnolliset kaupungit Alankomaissa, Englannissa, Pohjois-Italiassa ja Saksassa tuottivat hallintokulttuuria ja elämänmuotoa, jota sittemmin on kutsuttu ”porvarilliseksi”.

Kirkollinen reformaatio mahdollisti osaltaan porvariston vallankumouksen. Kun Preussin jälleenrakennus alkoi Napoleonin sotien jälkeen, haluttiin kaupungit erottaa sentralistisesta, valtiollisesta keskusjärjestelmästä. Uusi kunnallinen elitismi perustui samanarvoisten valtaan ja se sääteli nousevan ylä- ja keskiluokan omakuvaa. Kunnat olivat saksalais-skandinaavisessa ajattelussa laajennettuja kotitalouksia, ja niiden toimintaa leimasi taloudellinen ja tekninen edistysajattelu. Tästä paketista tuli nousevan porvariston omankuvan ydinainetta.

Porvariston omakuva perustui kotoiseen harmoniaan, hillintään, sovinnaisuuteen ja säästäväisyyteen. Porvariston valtakuntaa olivat (ovat edelleen) kaupungit ja kunnallispolitiikka. Kaupunkien hallintoon ilmentyi uudenlaista hyveellisyyttä ja jopa saituutta, tätä ”pikku- tai poroporvarillisuutta”. Tuhlata ei sovi, eikä varsinkaan julkisesti. Raha oli pantava poikimaan, kasvamaan korkoa, niin kuin jo Raamatun vertauksessa leivisköistä opetetaan. Rahan vastapainona korostettiin yksityisyyttä, arkea ja kodin maailmaa. Pohjoismaissa porvarilliset arvot ja ankara työmoraali yhtyivät säästäväisyyteen ja asketismiin. Esiin jalostui ajattelumalli, jolle yhä on käyttöä verovaroin toimivan julkisen sektorin kovassa ytimessä.

Porvaristo on lempisäätyni eurooppalaisessa historiassa. Sen merkitys, moraali ja elämäntapa säteilevät edelleen arkeen, arvoihin ja ihanteisiin. Eurooppalainen porvaristo oli valtansa tunnossa 1800-luvulla. Se oli noussut yhteiskunnan uudistavaksi voimaksi Ranskan vallankumouksen myötä ja ottanut paikkansa kaupunkien julkisessa tilassa. Porvaristo jätti pysyvän jälkensä eurooppalaisiin metropoleihin modernin kaupunkisuunnittelun ja urbaanin arkkitehtuurin luojana, teollisuuden, pankki-, vakuutus- ja palvelutoimintojen uudistajana.

Raha, talous ja perhe ovat olennaisia sosiaalisia tunnuksia siellä, missä porvaristo toimii eli kaupungeissa. Ryhmä rakensi komeita asuinpalatseja, teattereita, tavarataloja, oopperoita, museoita ja muistomerkkejä. Se suunnitteli bulevardeja ja puistoja ja viihtyi uusissa julkisissa tiloissa, kahviloissa, ravintoloissa ja mannermaan suurhotelleissa. Porvaristoon kuului aikansa luovaa luokkaa, arkkitehtejä, taiteilijoita, liikemiehiä, juristeja, professoreita, tehtailijoita ja kiinteistönomistaja. Porvaristo pukeutui hyvin, juhli ja nautti.

Vaikka joukko ei ollut yhtenäinen, porvaristo oli nousevana ja kaikkialle Euroopassa levittäytyvänä säätynä helppo karikatyyrin ja pilailun kohde. Astetta pidemmälle meni Karl Marx 1800-luvulla. Marx istutti meihin porvarikammon. Kommunistinen manifesti (1848) pursuaa yksinkertaistettua sosiaalista analyysiä ja luokkavihaa, jossa vastakkain asetettiin porvaristo ja proletariaatti. Marxin mukaan ”Tuhoutuneen feodaalisen yhteiskunnan uumenista noussut nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta ei poistanut luokkavastakohtia. Se asetti vain vanhojen tilalle uusia luokkia, uusia sorron edellytyksiä, uusia taistelumuotoja. - - - Meidän aikakautemme, porvariston aikakausi, on kuitenkin erikoinen siinä suhteessa, että se on yksinkertaistanut luokkavastakohdat. Koko yhteiskunta jakautuu yhä enemmän kahteen suureen vihollisleiriin, kahteen suureen, vastakkaiseen luokkaan: porvaristoon ja proletariaattiin.”

Avaan arvokirjastosta lainaamani Porvarissäädyn historia Suomen valtiopäivillä 1809–1906 I -teoksen (1920) ja paperiveitsi on otettava esiin. Kukaan ei ole lukenut teossarjaa lähes sataan vuoteen, mikä ilmentää kiinnostuksen puutetta porvariston poliittista roolia kohtaan. Avaamattomat sivut ovat myös hyllyssäni pitkään olleessa Aimo Halilan Me raatiherrat ja porvarit -kirjassa (1944). En oikein tiedä, mitä teokselta haluan eikä sen pikkuhupaisa nimi edes houkuttele lukemaan. Jo käsitteenä porvari palauttaa mieleen jotain konservatiivista ja tunkkaista ja epäkiinnostavaa, ja kun vihdoin saan kirjan luettua, Halila vahvistaa asian: ”Suomen porvareiden varallisuus ja sivistystaso kohosivat hitaasti, ja porvariston poliittinen merkitys oli jatkuvasti suhteellisen vähäpätöinen.” Itse uskon, että porvaristo vielä tekee komean paluun historian näyttämöille. Aika on nyt kypsä - odottakaa vain!
(Julkaistu myös: Suomen Kaupunkitutkimusen Seuran blogi)

Tunnisteet: , , ,