perjantaina, kesäkuuta 17, 2011

Suvorovin jalanjäljissä

Venäjän marsalkka A. V. Suvoroville omistetussa kunniamuseossa Pietarissa saan huippuoppaan. Mies tuodaan eteeni, kun kassalla pyydän erikseen ”audioguidea” käyttöön. Sellainen on innovoitu pietarilaisiin museoihin, pelastamaan paikalliset ikävältä vieraan kielen puhumiselta. Audioguide kaulassa roikkuen voi kuunnella huippubrittienglannilla puhuttua tarinaa suosituissa museoissa. Nyt ei ole konetta käytössäni, vaan saan elävän ja puhuvan oppaan, joka habitukseltaan on Atso Almilan ja Leif Segerstamin ristisiitos.

Ei mikään sotaveteraanien ideaalityppi, siis, mutta mikä asioiden hallinta ja innostus! Kävelemme kaksin Suvorovia lähes pari tuntia, ja tilaa on sentään vain noin suuren koulun juhlasalin verran. Kyseessä on Taurian puistoa vastapäätä oleva, Suvoroville erityisesti omistettu kansallishenkinen kunniarakennus, jonka vihki käyttöön keisari Nikola II vuonna 1904. Lähellä on muita kasarmirakennuksia, muun muassa Chevalier kaartin tilat ja Preobrasneskajan kirkko ja aukio. Suvarov-museo oli ensimmäinen laatuaan omana aikanaan, ja siksi kiinnostava museologian kannalta. Ja historiapolitiikaltaan. ”Imperiaalinen ja uskonnollinen” Suvarov ei aluksi ollut kommunistien suosiossa Neuvostoliitossa. Käänne tapahtui Leningradin piirtyksen aikana, jolloin tarvittiin sankariesikuvia ja Suvorov sopi siihen(-kin) roolin. Viime vuosinaan eli 1951 Stalin avatutti museon, tosin keiasri-ideologiasta puhdistettuna kertomuksena sotilasankaruudesta.

Linkki yhteiseen historiaamme löytyy museosta oitis: ns. Kaakkois-Suomen linnoitusjärjestelmä on venäläisten Suvarovin johdolla Suomeen 1790-luvulla rakentama linnoitusketju, jonka tehtävänä oli suojella Pietaria ruotsalaisten mahdolliselta hyökkäykseltä. Se tapahtui tietenkin sulkemalla Pietaria kohti kulkevat tiet, joiden risteyskohtiin sijoitettiin uusia linnoituksia. Myös vanhoja vahvistettiin myötäilemään uudempaa linnoitusarkkitehtuuria. Kaakkois-Suomeen nousi näin kolmesta linnoitusketjusta muodostuva vankka linnoitusjärjestelmä: sisimmän muodostivat Pähkinälinna, Kronstadtin linnoitus sekä Viipurin ja Käkisalmen linnat. Toisessa linnoitusketjussa olevivat Haminan, Taavetin ja Lappeenrannan linnoitukset ja uloimpana rajan pintaan rakennetut uudet linnoitukset sekä Olavinlinna. Venäjän laivaston liikkumiskykyä Saimaalla parannettiin rakentamalla Lappeenrannan ja Savonlinnan väliselle vesireitille Suvorovin sotakanavina tunnetut neljä avokanavaa. Venäjän Saimaan laivaston tykkiveneet tulivat alueelle.

Suvorovia harrastetaan siis Suomenkin matkailussa, mutta Suvorov-kultti on tärkeä osa Venäjän tämän ajan itseymmärrystä ja sillä on luja pohja. Jokainen moderni kansakunta tarvitsee sankarikertomuksensa, ja eurooppalaisessa historiassa kertomukset liittyvät usein sotiin, vapaustaisteluihin tai vallankumouksiin. Niin Suvorovinkin kohdalla, ja taustalla on lisäksi luokkaretkikertomusta, maaseudun kotijuuria (ja paluuta) sekä verkottumista muun muassa Pietari Suureen isän kummiaseman kautta. Suvorovin maine kasvoi Euroopan sotatantereilla, erityisesti Preussia vastaan, sitten Puolassa, Mustalla Merellä, Krimillä ja Kaukasuksella sekä kahdessa turkkilaissodassa, joissa Venäjä sai eteläis-merellisen sillanpääasemansa. Suvorov komensi Venäjän ja Itävallan armeijoita voitokkaan Italian ja Sveitsin Alpeille suuntautuneen sotaretken aikana vuonna 1799.

Tämä kaikki näkyi Suvorovin titulatuurissa: hän oli Rümnickin (Romania) ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kreivi sekä Sardinian ja Italian prinssi. Hän saavutti korkean generalissimuksen arvon neljäntenä ja viimeisenä Venäjällä. Hänen kunniakseen on maalattu tauluja, pysytetty muistomerkkejä (Sovorov seisoo ja ratsastaa sotapäällikkönä, Herkuleena ja Mars-jumalana), nimetty kaupunkeja ja katuja sekä kirjoitettu näytelmiä ja kirjoja. Hän on sotataidon mallimies ja sotilaskasvatuksen esimerkkihahmo yhä tänään, oppinut ja kielitaitoinen eurooppalainen, aito patriootti ja johtajahahmo. Vaikka Suvorov kuoli vuonna 1800 keisari Paavalin marginalisoimana, aloitti kultinluomisen jo Aleksanteri I. Sittemmin jatkajia löytyi veteraanien, hallitsijoiden ja muiden mahtimiesten taholla.

Kaikki tämä ja paljon muuta avautui kietovalla museokierroksella Pietarissa olon viimeisenä kokopäivänä. Vitriineihin on asetettu taitavasti esille Suvorovin aseita, sotasaalita ja univormuja, kotiesineitä, kirjeitä, dokumentteja ja kunniamerkkejä sekä pilapiirustuksia, maalauksia ja pienoisveistoksia (pohdin: miten ihmeessä kaikki tämä esineistö on säilynyt järjestelmien muutoksissa...?). Näyttelyn kruununa ovat lasikaapit, joissa on taitavasti maalattuja tinasotilaita taistelukohtaukssissa. Erityisnäyttely on tehty Sovorovin Puolan-operaatioista. ”Halusimme näyttää puolalaisille oman version tapahtumahistoriasta”, kertoo oppaani, enkä tässä yhteydessä mene puolalaisten versioon…. Mieleen jäivät osmannien aseet, sotasaalista turkinsodista: "Kauniita aseita, kyllä", selittää oppaani, "mutta ampumaominaisuudet ovat huonommat..."

Museo on palautettu keisarilliseen asuunsa viimeistä piirtokirjoitusta myöten. Uusinta uutta on presidentti Medvedevin lahja, historiallinen miekka jonka on kotiintuliainen Sveitsin valtionvierailulta 2009. Muuta siitä ja muusta Venäjän uudemmasta historiapolitiikasta joskus toiste. Yksi on ja pysyy: sotamuistot ja -museot sekä taistelutantereet ovat nationalismin ytimessä kaikkialla Euroopassa ja muuallakin maailmassa!

Tunnisteet: , , ,

maanantaina, kesäkuuta 13, 2011

Uutta ja vanhaa nationalismia Venäjällä

Pietarissa oppii takuuvarmasti yhden asian. Valtionationalismilla on täällä pitkät juuret! Tässä kaupungissa on mahdollista seurata eurooppalaisen valtio- ja pääkaupunkirakentamisen historian moderneja aaltoja 1700-luvulta lähtien. Virtaukset ovat yleisiä ja meille kaikille tuttuja ja historiallisesti yhdistäviä. ”Venäläisyys”, mikäli sellaista käsitettä edes voi olla olemassa, on Pietarissa elävää ja jatkuvaa dialogia eurooppalaisen perinnön kanssa. Kaupungin isä tsaari Pietari osasi historian ja historiapolitiikan. Siitä itse kaupunki ja sen nimi on elävä todiste.

Viikonlopulla vietettiin ”Venäjän päivää” (12.6. День независимости). Päivähän luotiin – tai perinne innovoitiin ylätasolla – vuonna 1992, muistuttamaan kahta vuotta aikaisemmin tapahtunutta poliittista aktia. Kesäkuussa 1990 neuvostotasavallan korkein neuvosto antoi julistuksen valtiollisesta suvereenisuudesta. Vuoden 1991 alussa luotiin Venäjän presidentin toimi, jolle siirrettiin korkeimman neuvoston toimeenpanovalta. Korkein neuvosto puolestaan hyväksyi Neuvostoliiton lakkauttaneen sopimuksen Itsenäisten valtioiden yhteisöstä joulukuussa 1991 ja myöhemmin viralliseksi nimeksi tuli Venäjän federaatio.

Vaikeaa vai? No niin tuntuu olevan venäläisillekin, sillä itse juhlapäivänä ei juuri näkynyt lippuja, lappuja tai juhlivaa kansakuntaa kaduilla. Vain leveät katumainokset (taustanaan lipun kolmiväripohja) osoittivat juhlan todeksi, ja taustalla tuntuivat maan pääpuolueen vetonarut. Illalla telkusta saatiin seurata popmusiikkikimaraa, lavoilta, joita oli sijoitettu suurten kaupunkien strategisiin paikkoihin, Pietarissa tietenkin Palatsiaukiolle ja Moskovassa Punaiselle torille. Intellektuellit ja poliitikot loistivat poissaolollaan kansanjuhlasta, jonka päätähdet olivat kiiltäväpintaiset viihdelaulajat ja urheilijat. Yleisön keski-ikä oli lähellä teinivuosihuippua.

Venäjän idea on viime vuosina kietoutunut lippuun, lauluun ja vaakunaan ja tähän hieman keinotekoiseen itsenäisyyspäivään. Viihteen pauhatessa unohtuvat muut ulottuvuudet, historian monikirjoisuus, jota Pietarissa on rutkasti tarjolla. Kuten aina uudessa kaupungissa, teen täällä museokierrosta, joka edelleen jatkuu. Nyt on luettu ja katsastettu polittiista, kirjallista ja taiteellista Pietaria, tuoksutettu sisään tuoreiden kukkien tuoksua Puskinin työhuoneessa, eläydytty koululaisten kanssa kuulemaan Dostojevskin viime vuosista tämän kotimuseossa ja katsastettu myös Sheremetjevin musiikkimuseopalatsi ja Lenskipomo Kirkovin leuhka kotimuseo. Muisnkerrostumissa on myös visiitti vallan mainio Isaak Brodskyn kotiateljeehen.

Neuvostoaikana I. Brodskista tuli yksi merkittävimmistä sosialistisen realismin edustajista. Hän maalasi suuria vallankumousaiheisia tauluja ja puoluejohtajien muotokuvia, joiden kopioita käytettiin laajasti propagandatarkoituksissa. Näistä ja muista ansiosta hänet dekoreerattiin ensimmäisenä taitelijana lenin-mitalilla. Kotiläksynä luettu NL-aikana kovemman kohtalon kokeneen, USA:an muuttaneen kirjalija Joseph Brodksyn tuotantoa, jossa keskeisenä teemana lapsuuden kelaaminen auki Leningradissa.

Kotimuseot ovat nyt siis vapaa-ajan ohjelmassa ja muu pienempi kulttuurihistoria. Vanhassa muistissa ovat suuret museot, Eremitaasi, Venäläisen taiteen museo, josta uutena kiersin hellepäivänä Insinöörilinnan eli Mihalin linnan, Paavali II varten rakennettu monumentaalinen rakennus, jossa pääsee hyvien keisarillisten muotokuvien, 1700-luvun allegoria-, maisema- ja kaupunkimaalausten avulla ymmärtää kaupungin länsimaista kulttuurivaikutuspohjaa. Sehän luotiin, kun Pietariin tuotiin osaajia, taiteilijoita, arkkitehteja ymv muualta Euroopasta.

Jos jollain alalla Pietari on valtion ja sen historian symboli, niin merellisyyteen liittyvässä kertomuksessa. Merihistoria ja veden historia, Nevan vaiheet ja laivasto liittyvät yhteen niin tsaari Pietarin, keisarillisen Venäjän, Neuvostoliiton kuin nykyisen venäjän historiassa. Marsalkat, sotamuseot ja merihistorian monumentit osuvat silmiin kaikkialla, niin kaupungin avainpaikoilla (Vasiljevskin saari, Amiraliteetti, Pietari-Paavalin linnoitus)kuin vehreiden puistojen varjoissa (itse ihastuin kiehtovaan Steregushchiyn monumenttiin, omistettu samannimisen sukelluslaivan traagiselle kohtalolle 1905 Venäjän-Japanin sodassa). Kuten kaikkialla Pietarissa, Suomi on lähellä ja yhteisen historian kietoutuminen tuntuu kaikkialla. Kotikatuni lähistöllä on Aleksander Nevskin patsas, ja siihen kuuluvat lähellä oleva mahtipontinen luostari ja Tihvinän jumalanäidin hautausmaan, jossa eilen kävin tervehtimässä sekä venäläisen taiteen suuria nimiä että katsastamassa Venäläisen taiteen museoon kuuluvan kaupunkipuiston vanhoja hautamonumentteja. Niiden klassismin hengen ja muodon äärellä (tekijänä mm. Ivan Martos) tunsin jälleen syvää yhteenkuuluvuutta tämän kaupungin kanssa.

Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, kesäkuuta 08, 2011

Suuria maita ja pieniä maita

Puškiniin puistossa – yhdessä niistä monista Pietarissa – oleva runoilijan seisova patsas on kukitettu kun kävelen sen ohi. Kukkia on jopa korissa yli kahden metrin korkeudessa olevalla patsaalla! Tapaan sanoa: maissa, joissa rakastetaan runoilijoita ja kukkia, eivät asiat voi olla aivan kehnosti. Venäjällä kehnous on suhteellista: myös kyky selvitä siitä on koko lailla hyvä.

Kahden viikon kielikurssilla täällä ja olen jo oppinut, että kaikki järjestyy. Saan oikean tasoisen ryhmän, opettaja osoittautuu muruksi ja Smolna poikkeuksellisen kauniiksi opetustilaksi. Ei vaadi kummoisikaan kykyjä kokea samastumista sekä aatelisneitojen hallittuun opinkäyntiin että Lenin johtaman vallankumouksen hajaannustunnelmiin. Olen siis palannut opintielle tai koulunpenkille. Lukuisat epäonnistuneet yritykset venäjän opiskeluun ovat päättyneet kuten kuvitella voi: aika loppuu kesken, kiire painaa päälle, kotiläksyt jäävät tekemättä, lopulta kurssit päättyvät kesken jne. Se pieni kielioppi, mikä sisään on mennyt, on sieltä valunut ulos käytön ja harjoituksen puutteessa. Opin, että kieltä on opiskeltava siellä, missä sitä puhutaan, so. asemamaassa. Venäjälle siis – on ollut ohjenuorani viime vuodet. Allegro ja Suomi-Venäjä seura mahdollistivat kieliopinnot nyt kesäkuussa 2011.

Ja täällä sitä nyt ollaan. Yhdessä matkattiin 16 muun suomalaisen kanssa, joista merkittävä osa jo pidemmälle ehtineitä ja oppineita, myyntimiehiä ja -naisia, metsäkauppiaita, kotirouvia ja sairaanhoitajia. Ja Smolna on täynnä pohjoisamerikkalaisia nuoria opiskelemassa kieltä, kulttuuria ja maan tapoja, vapautta Euroopassa ja Venäjällä. Opetusta on 20 tuntia viikossa, ja olen ottanut nyt aikaa läksyjen tekemiseen, sanaston oppimiseen ja kaduilla kävelemiseen: vain siten silmä harjaantuu kieleen, jonka erikoislaatuisuus on kyky omaksua sanoja muualta (jo tankkaan kadulla: shusi-bar, business-lunch, week-end show, internet-kafe, design-center jne).

Perhemajoituksessa tällä kertaa Perekupnoi pereluk No 8:ssa. Lähellä on Pietarin entistä teollista historiaa, Nevski Prospekt, Hotelli Moskova ja A. Nevskin patsas, Prismamarket ja Stockmannin uusi tavaratalo. suomi on hyvä brändi = täällä on laajentumissuunta ja vietävästi kulutushalukasta väkeä.. Emäntäni Ljudmija lähti maalle ja hallinnoin asuntoa yksin; ensin avataan kahdet metalliovet ja testataaan sähköt. Sitten avataan Leningradin paikallisradio ovenpielessä (!) Parvekkeelle ei voi mennä, mutta keittiössä on tilaa. Kokonaisuus muistuttaa Anni-mummini kotia: kalusteet ovat hyvää 1950-lukua, astioita on vain tarpeellinen määrä ja pitsisiä sisustusyksityiskohtia on runsaasti. Silmä lepää väreissä ja koristeissa – kerrankin koti, jossa modernismin valkoinen ei ole tuhonnut kodin emotionaalisia sävyjä eikä turhaa tavaraa ole joka nurkissa.

Pietari tuntuu tänään turvallisemmalta. Muistan vielä Leningradin ajat, harmaan, mutta monikulttuurisen katukuvan, leipäkaupat ja ruokajonot, Inturistin liikkeet, mustat kauppiaat ja valuutan vaihtajat, huonon palvelun ja olemattoman viihdetarjonnan. Tänään kaikki on toisin. Kadulla kukoistaa yksityisyrittäjyys – turha puhua kauppiaista ja kansanluonteesta, sillä tässä maassa kaikki muuttui kuin taikaiskusta järjestelmän vaihtumisen yhteydessä 1990-luvun alussa. Hätä ja pula synnyttää nokkeluutta ja ”kaikki on kaupan” –mentaliteettia. Politiikan kanssa voi olla niin tai näin, arjen touhukkuutta se ei kahlitse… eikö yrittäjyys lue ikää: aamubussipyäskillä toinen mummo myy kevätsipuleita ja raparperia, toinen villasukkia ja pitsiliinoja, kolmas harjoja.

Pietari on jatkumoa sillä matkalla, jolle toukokuun alussa lähdin. Aluksi mentiin oppilaiden kanssa Serbiaan ja Makedoniaan, sitten osakuntalaisten kanssa reissattiin Turkissa, Istanbulissa ja Ankarassa. Kaksi teemaa on noussut yli muiden: suurten imperiumien jälkivaikutus ja jälkihoito sen jälkeen kun valta meni sekä nationalismin paluu oli tosiasia. Ja tällä linjalla uskonnolla on roolinsa, ja uskonnon kietoutumisessa etnisyyteen ja ”puhdasoppisuuteen”. Historia on läsnä, koko ajan läsnä, niin Serbian liian ison egon ymmärtämisessä, Turkin toiveessa unohtaa monikulttuurinen ja –etninen menneisyytensä, Venäjän tahdossa olla suuren historiansa uudelleen elvyttäjä.

Siksi pienestä maasta tulevan kannattaa matkustaa suuressa maassa. Se auttaa asettamaan mittakaavan paikalleen…ja mittakaava Pietarissa se vasta vetää pienen maan asukasta puoleensa. Monumentaalisuus on mahdollisuus suureen: ajatteluun, tekoihin, toimintaan, kulttuuriin.

Tunnisteet: , ,