keskiviikkona, helmikuuta 29, 2012

Karkauspäivä, media ja minä

Juuri päättyi ties kuinka mones karkauspäivän haastattelu tällä viikolla: juteltiin Radio Helsingin aamutoimittajien kanssa niitänäitä karkauspäivän vietosta. Karkauspäivän? Lupauduin jo viime syksyllä puhumaan Yliopiston alumnien tilaisuuteen aiheesta, joka oikeastaan ei ole osaamiseni ydinaluetta – mutta humanisti osaa jotain kaikesta. Yhtäkkiä tämän tilaisuuden äkkäsivät kaikki Suomen kirjoittavat ja puhuvat toimittajat. Roolini tällä viikolla on olla karkauspäivän Suuri Europpalainen Asiantuntija.

Karkauspäiväkuvio kertoo jotain tutkijan ja median suhteesta: se on arvaamaton. Olen kokenut toistuvasti, että tutkimuksesi – siis se todellinen ajatustyösi kohde - ei tunnu kiinnostavan mediaa. Otan malliksi nyt tapetille nousseen luokka –teeman. Syksyllä 2077, kun julkaisimme Katriina Järvisen kanssa kirjan suomalaisesta luokkaretkestä, tarjosin aihetta ja kirjaa useille medioille. Ei vastausta, ei narahdustakaan kuulunut, korkeintaan muutama tuhahdus, ”ei voisi vähempää kiinnosta..”. Vasta viisi vuotta myöhemmin maan suurin päälehti (vihdoin!) tarttui aiheeseen; itse olen jo aikaa sitten liukunut uusiin pohdintoihin. Media tulee aina tutkijan perässä, sano mun sanoneen.

Tämä kevät on taas kulunut toimittajien soittoihin ja meileihin vastatessa. Pyyntöjä on tullut laidasta laitaan; mutta kaksi aihepiiriä nousee ylitse muiden: suomalaisuus ja kuninkaalliset. Viime kevään Suomi-agendan räväkkä, persupohjainen avaus on nyt siirtynyt laimeampaan vaiheeseen. Asteen verran analyyttisempi suhtautuminen on siivittänyt syksyn ja kevään keskusteluja, teemoinaan presidentinvaalit, politiikan sisällöt, maaseudun ja kaupungin suhde, ”kahden Suomen” olemassaolo ja Helsingin historia. Toinen aihepiiri, kuninkaalliset häät, tasavirkavuosijuhlat ja vauvojen syntymiset on opettanut minulle, että yhteiskunnan monarkistisimmat piirit istuvat sanoma- ja aikakauslehtien toimituksissa.

Ensimmäistä kertaa sain kuvani sanoma- ja naistenlehtiin kuraattoriaikanani 1980-luvun alussa, kun Eteläsuomalainen osakunta junaili Mika Waltari –muistomerkkiä. Sitten juttuja tehtiin syksyllä 1988, kun väitöskirjani Kulosaaren huvilakaupungista valmistui. Päivystävän dosentin elämäni alkoi 1990-luvulla, muutettuani takaisin Alankomaista. Sieltä kirjoittelin kirja-arvostelija Helsingin Sanomiin, kolumneja Uuteen Suomeen (siihen vanhaan paperiversioon..) ja sitten Ilta-Sanomiin. Oli tilausta pohtia sitä, mitä Eurooppa on, ja Suomi sen osana. Kysyntää oli myös urbanismin ja kaupunkikulttuurin analyysille sekä monikulttuurisen Suomen pohtimiselle. Avasin suuni, kun toimittajat kysyivät.

Keväällä 1996 vedimme kollegani Jari Ehrnroothin kassa television ykköskanavan maanantai-illassa intellektuaalista rupatteluohjelmaa Tamminiemen pidot. Pyysimme vieraitamme aina tuomaan illan teemaan sopivan tunnusesineen. Kun Eurooppa-illassa kaivoin leivokset esiin liinan alta, alkoi ennen näkemätön, henkilöön menevä jahti. Leivokseni nousivat valtakunnan pilakuvien ja pakinoiden aiheiksi, oli vientiä lauantai-illan tv-ohjelmiin, Matti-Esko Hytösen, Jyri Lehtolan, ja Loka-Laitisisen juttujen aiheeksi jne. Mediassa oli valtava imu saada älykkö naurunalaiseksi – ja vielä leivoksia syömällä!

Samaan ajankohtaan osui kutsumiseni Tasavallan presidentin puolison Eeva Ahtisaaren avustajaksi. Julkisuutta oli taas tarjolla, ja julkisuuteen oli suhtauduttava uudella tavalla. Nyt sitä tarjoiltiin korkeimman valtiollisen tahon suodattamana, eikä jälki ollut kaunista. Suhtautuminen presidenttipariin oli muuttunut ja sen pohjalta minutkin haluttiin läpivalaista. ”Joko kerrot kuka olet, tai itket ja kerrot”, huusi skandaalilehden toimittaja, kun yritti nuuskia taustojani. Ainoan kerran löin luurin hänen korvaansa.

Vuoden 2000 jälkeen suhteeni mediaan on ollut vaihtelevaa. Olen käytettävissä, kun toimittajat soittavat ja haluavat vastauksia mitä erilaisimpiin kysymyksiin. En ole aina paras mahdollinen asiantuntija, mutta koen velvollisuudekseni selvittää asiaa ja vastata. Jos minä en sitä tee, vastauksia kaivetaan muualta. Asiantuntijavalta siirtyy tiedeyhteisön ulkopuolelle. Suurin riesa onkin toimittajista, jotka käyttävät tutkijoita vain oman mielipiteensä äänitorvena. Joulukuussa taistelin yhtä toimittajaa vastaan, joka lisäili omia tulkintojaan 6.12. päivän vietosta. Punakynäni posti niistä useimmat, mutta yksi luiskahti mukaan: minä sain kantaa vastuun toimittajan vääristä mielipiteistä.

Rakastamme mediaa, kunhan siellä joskus saisi piipahdella omienkin tutkimustensa siivittämänä. Muutem Yliopiston hieno tiedekulma tarjoaa suorille kohtaamisille paikan & tilan. tervetuloa piipahtamaan!

Tunnisteet: , , , ,

torstaina, helmikuuta 16, 2012

Ilon ja toivon kaupunki?

Eilen 15.2. pohditiin Helsingin valtuustossa vuoden 2013 budjetin raameja. Pidin oheisen ryhmäpuheenvuoron:

Laman ja sen taittumisen parhaat mittarit löytyvät Helsingin omista virastoista ja yhtiöistä, Esimerkiksi Vuosaaren sataman luvut osoittivat viime vuonna pienenpientä ja lohduttavaa kasvukäyrää. Toinen vertailuaineisto muodostuu Helsingin väestökasvusta – väkeä tulee lisää viime vuosien aikana n 5000–7000 hengellä/vuosi, perustuen muuttoliikkeeseen ja luonnolliseen väestönkasvuun.

Meille annetun assiivisen kokousaineiston rivien välitä oli luettavissa selkeä viesti: julkisen talouden alijäämä syvenee edelleen. Kuluvan vuoden BKT:n kasvuksi ennustetaan 2,6 %, ja vuodelle 2013 ennuste on 1,7 % kasvu. Ensi vuonna kasvu hidastunee, mikä pitää sisällään taantuman mahdollisuuden. Kansantalouden investointiaste kääntynee ensi vuonna uudelleen laskuun. Työllisyysaste ei heikkene, joskin kotitalouksien epävarmuus heijastunee myös kulutuksen rakenteeseen.

Eurooppalainen taloudellinen tilanne, Kreikan kohtalo ja suuri kuntauudistusreformi tuo runsaasti epävarmuutta Suomeen ja pääkaupunkiseudulle. Sopii kysyä, miten suomalaisen kunnan poliittinen, taloudellinen ja konkreettinen vastuu muodostuu tilanteessa, jossa nykyisen kaltainen hyvinvointiyhteiskunta on tulossa tiensä päähän.

Metropolialue on vahvistunut – sivuvaikutuksineen. Niitä ovat tuloerojen kasvu, ikäpyramidin epätasapaino ja epävarmuuden lisääntyminen. Tilanne tuo suuria haasteita työmarkkinoille; on paineita siihen, että palkkauksen ja muiden työehtojen on oltava joustavampia, jotta tilannekohtaisesti pystytään rakentamaan työllisyyden ja tuottavuuden kannalta parhaat ratkaisut. Etusijalla on nuorison työllistäminen esimerkiksi oppisopimuskoulutusjärjestelmää kehittämällä.

Heikot suhdanneodotukset tuntuvat rakentamisessa, mutta näkymät ovat heikentyneet nopeasti myös teollisuudessa ja palvelualoilla. Kuntien verotulojen kasvu on hidastunut samalla kun palkkamenojen kasvu on nopeutunut. Vuonna 2012 kuntien verotulot ja valtionosuudet kasvavat selvästi kuluvaa vuotta hitaammin, vaikka kunnat nostavat keskimääräistä kunnallisveroprosenttiaan 0,09 prosenttiyksiköllä. Myös kuntien lainakannan kasvu uhkaa jatkua, ja vaikka verotulojen kasvu nopeutuu, pysyy kuntatalous edelleen alijäämäisenä.

Kuten ajankohtaisesta kuntauudistuskeskustelusta ilmenee, sosiaalitoimen ja terveydenhuollon tuottavuus on kaupunkimme kohtalonkysymys. Yli puolet budjetista menee näille sektoreille. Sosiaalinen kahtiajakautuminen tuntuu jatkuvan, ja se sotii yhteiskunnassamme syvällä olevaa tasa-arvon periaatetta vastaan. Alimman tuloryhmän perheet ovat edelleen varsin ahtaalla yhdessä työttömien, yksinhuoltajien, eläkeläisten ja opiskelijoiden kanssa.

Silti eurooppalaisessa vertailussa Helsinki on pärjännyt hyvin, joskin kaupungin kiinnostavuus eurooppalaisten kiinteistösijoittajien keskuudessa on laskenut. Laskuun vaikuttavat muun muassa epävakaa taloudellinen tilanne. Helsingin kiinnostavimpina kiinteistöinä asiantuntijat pitävät toimistokiinteistöjä sekä vähittäiskaupan kiinteistöjä.

Uudet tietointensiiviset työmarkkinat, savupiipputeollisuuden alasajo ja työn ja vapaa uudenlainen rytmitys sekä perinteisestä poikkeava työpaikkaliikkuvuus asettavat vakavia haasteita elinkeinopolitiikalle, kaupunkisuunnittelulle ja innovaatioiden kehittämiselle. On osattava yhdistää työpaikkaliikkuvuus tilanteessa, jossa työpaikkojen vaihtuvuus on nopeaa, mutta asumiselta haetaan pysyvyyttä, rauhaa ja luonnonläheisyyttä. Kaupungin elinkeinopolitiikan on oltava edelleen rohkeaa. Pienyrittämisen toimintaedellytyksiä on johdonmukaisesti parannettava; se luo Helsingille verotulopohjaa. Kaivataan uudenlaista visiota; esimerkiksi matkailuala kaipaisi kehittämistä, samoin muotiin ja elämäntapaan liittyvä yrittäjyys.

Asuminen on edelleen olevan seudullisen kilpailukyvyn kipupiste ja suurin huolenaihe liittyy tarjolla olevan asumisen laatuun ja hintatasoon. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on tulevina vuosina suurien haasteiden edessä: uutta jaettavaa ei ole. Terveyserojen kaventaminen on edelleen keskeistä erityisesti alueilla, joissa ihmisillä on paljon ongelmia ja suuri työttömyys. Päihdepolitiikan vahvistamista tarvitaan. Seuraamme tarkoin sosiaali- ja terveystoimen yhdistämisen aikaansaamia seurauksia, hallintokoneiston vakio-ongelman eli siilo-organisaation purkua. Yhteistyötä kansalaistoimijoiden kanssa pitää vahvistaa ja kehittää yhteiset pelisäännöt koko Helsinkiin.

Talouden epävakaisuus ei saa haitata työtä lasten, nuorten ja lapsiperheiden hyväksi. Nuorisotyöttömyys on valtava ongelma kaikkialla Euroopassa. Meillä luotetaan yhä koulutuksen voimaan, ja siksi koulutusjärjestelmäämme pitää jatkuvasti uudistaa. Viime laman seurauksista dramaattisin on työttömäksi koulutetun nuoren ikäluokan heitteillejättö. Sukupolven jälkeläiset kokevat ylisukupolvisen syrjäytymisen riskit.

Nyt on jo olemassa erilaisia malleja pitkäaikaistyöttömien yksilöllisen työnhaun tukemiseksi, mutta niiden vaikuttavuudessa on kovin paljon toivomisen varaa. Jokaiselle peruskoulun päättävälle pitäisi löytää työ ja mielekäs toimeentulo. Painopistettä on saatava opintojen keskeytymisen ehkäisyyn; erityisesti on painettava alas ammatillisessa koulutuksessa keskeytysten määrää. Lastensuojelun menokasvun hillintä täytyy tehdä ennaltaehkäisyä vahvistamalla. Tärkeää on edelleen kouluterveydenhuolto. Lapsiperheiden kotipalvelujen vahvistamista olemme vaatineet jo vuosia. Pieniä muutoksia on tapahtunut, joskin paljon tehtävää on yhä jäljellä.

Toivottavasti Design-vuosi 2012 ja pääkaupunkiaseman 200-vuotisjuhla luovat kaupunkilaisissa ja yrittäjissä vahvaa uskoa ja tulevaisuudentoivoa. Tarvitaan yhdessä tekemistä ja iloa. Designvuonna 2012 on syytä päästä uusien asuinalueiden rakentamisessa eteenpäin. Keskustan ryhmä korostaa edelleen sitä, että edelleen mietitään keinoja asumiskustannusten nousun hillitsemiseksi. Kaupungin oman asuntotuotannon lisääminen on keskeistä. Positiivisia signaaleja on jo saatu.

Vuoden 2013 toiminnan suunnittelun tulee pohjautua toistaiseksi nykyiseen kunnallisveroprosenttiin. Helsingissä on edelleen tavoiteltava kustannustehokasta palvelurakennetta. Se on meille kohtalonkysymys!

lauantaina, helmikuuta 04, 2012

Guggenheim New Yorkissa ja Helsingissä

Kevään Guggenheim-keskustelu on nostanut museot ja kulttuurin kunnallispolitiikan keskiöön. Hyvä niin. Kansallisten taidemuseoiden haasteena kaikkialla maailmassa on kyky uusiutua. Kulttuuri joutuu kilpailemaan nykyään kaupallisen huomiotalouden kanssa. Taiteen avulla on osattava kertoa tarina, haettava uusia ja yllättäviä näkökulmia, ”vieteltävä” katsomaan menneisyyden modernejakin teoksia uusin silmin ja oivalluksin.

Suuret ja merkittävät taidemuseot toimivat kaupungeissa, kuten Helsingissä ja New Yorkissa. Löytyykö kahden maantieteellisesti ja kooltaan erilaisen kaupungin väliltä muita yhtymäkohtia kuin Guggenheim?

Helsinki on pääkaupunki ja siksi keskus ja suomalaisuuden sulatusuuni. New York kasvoi, kuten yhdysvaltalainen tutkija Thomas Bender toteaa kirjassaan The Unfinised City(2007), vaatimattomasta alusta nykyiseen globaaliin mittaansa I maailmansodan jälkipelissä. New York nousi1930-luvulla taiteen ja kulttuurin metropoliksi, kun Pariisi, Lontoo, Berliini, Wien ja Pietari olivat sotien, vallankumousten ja poliittisten mullistusten paineessa. Eurooppalaisen taidekentän vetovoima laski samalla kun Yhdysvaltojen vaikutus kasvoi taloudessa ja kulttuurissa.

Viimeisen viiden vuosikymmenen aikana ”Iso Omena” on vetänyt puoleensa taiteilijoita, suunnittelijoita, muodin ammattilaisia ja luovaa luokkaa kaikkialta maailmasta. Guggenheim New Yorkissa on kiistatta maailman vetovoimaisimpiin kuuluva nykytaiteen museo. Silti suomalaisessa keskustelussa vertaillaan Helsinkiä ja Bilbaota toisiinsa. Lähtökohta on toki kiehtova: Bilbaon Gugegnheim-museo toi kiistatta rohkeutta eurooppalaiseen taidekenttään ja arkkitehtuuriin. Se uudisti museo-arkkitehtuuria sekä nosti nykytaiteen profiilia ja vetovoimaa alueella, jossa vastaava perinne oli ohut. Bilbaosta on tullut Guggenheim-magneetti, jonka vetovoimaa on vaikea vastustaa.

Helsinki ja New York jakavat – kokoerostaan huolimatta – muutamia samoja piirteitä, joilla on vaikutuksena kaupunkien kulttuuriprofiiliin. Molemmat kaupungit ovat maassaan todellisia innovaatiokeskuksia, joiden säteily ulottuu laajalti muualle maahan. Helsingillä on alustanaan pääkaupunkiasema, mikä tuo ”kansallisen” lisän. Molemmat ovat intellektuaalisen elämän ja median keskuspaikkoja. Helsingissä on vahva akateeminen ja valtiollis-kunnallisen kulttuurihallinnon perinne, New Yorkissa yksityinen yritteliäisyys on taiteen ja tieteen moottorina.

Molemmissa kaupungeissa tiheytyy tarve olla modernin rakentamisen, kaupunkisuunnittelun ja elämisen mallin esikuva. Osin Guggenheim-museon ansiosta New York on maailman nykytaiteen keskiössä ja museorakennus edustaa kaupungin lukuisten museoiden ja kulttuurilaitosten kärkeä. Taustalla oli yhden miehen visio ja toiminta. Salomon S. Guggenheim (k. 1949) oli amerikkalainen liikemies, joka loi omaisuutensa kaivosteollisuudessa. Hän keräsi aluksi vanhempaa klassista taidetta, mutta hankki 1920-luvulla yhdessä saksalaissyntyisen naistaitelijan Hilla von Rebayn kanssa systemaattisesti eurooppalaista aikalaistaidetta.

Perustan loivat von Rebayn laajat kontaktit Euroopassa. Guggenheimin nimeä kantava säätiö perustettiin 1937 ja pari vuotta myöhemmin avattiin Museum of Non-Objective Painting New Yorkissa. Uuden, vuonna 1959 vihityn museon suunnitteli arkkitehti Frank Lloyd Wright von Rebayn suosituksesta. Sittemmin museoon on lahjoitettu mun muassa Peggy Guggenheimin keräämää abstraktia ja surrealistista taidetta ja Justin K. Thannhauserin laaja impressionistisen ja post-impressionistisen taiteen kokoelma. Giuseppe Panza di Biumon kokoelmaan kuuluu merkittävää eurooppalaista ja amerikkalaista minimalistista taidetta sekä ympäristö- ja käsitetaideteoksia. Muitakin kokoelmia on saatu osin kumppanuuskuvioiden kautta, kuten yhteistyössä Deutsche Bankin kanssa Berliinissä.

Taide ja arkkitehtuuri ovat tänään kulttuuriviennin ja kulttuurisen diplomatian väline. New Yorkin Guggenheim-museo on oiva osoitus paikallisen ja kansainvälisen yhdistämisestä. New Yorkissa Guggenheim on kaupunkilaisten rakastama ja turistien arvostama maanmerkki. Rakennukseen ja sen kokoelmin kiteytyy olennainen modernista amerikkalaisuudesta: vahva luottamus moderniin luovuuteen, eteenpäin katsova taidekäsitys ja luottamus yksityiseen aloitteellisuuteen. New Yorkissa kasvaneen amerikkalaisen kaupunkitutkijan, professori Eugenie L. Birchin mukaan Guggenheim symboloi arkkitehtuuriin ja moderniin taiteeseen tihentyvää luovaa, urbaania voimaa parhaimmillaan.

Helsingin ja New Yorkin kaltaisissa kaupungeissa museot eivät ole yksin. Yhdessä ne muodostavat osan kulttuurilaitosten tihentymästä, agglomeraatiosta. Guggenheim New Yorkissa saa merkityksensä suhteessa mihin kaupungin taidemuseoihin, kuten Metropolitan Museum of Art:iin, MOMA:aan, Whitheyyn ja The New – näyttelykokonaisuuteen. Vaikka jokainen museo operoi omilla säännöillään, antavat ne yhdessä kaupungille tiiviin kulttuurisen identiteetin. Sama malli voisi toimia Helsingissä: parhaimmillaan Guggenheim voisi tukea ja antaa virtaa pääkaupungin muille kulttuuritoimijoille.

Julkisella rahalla tulee voida raamittaa uusia rohkeita avauksia. G-keskustelussa äänekkäimpiä ovat olleet suurten ikäluokkien edustajat, savupiipputehtaiden ja kylmän sodan varjossa kasvaneet sukupolvet. Kun mahdollinen Guggenheim-taidemuseo Helsingissä avaa ovensa, suurin käyttäjäryhmä muodostuu 2000-luvun lapsista ja nuorista. Kyseessä on sukupolvi, joka on kasvanut audiovisuaaliseen viestintään, globaaliin peli- ja populaarikulttuuriin. Kansallisen tai paikallisen taiteen peruskokoelmien roikuttaminen seinällä ei riitä tyydyttämään tämän sukupolven taidenälkää.

Monet nuorista haluavat opiskella luovia aloja, verkottaen kansallisen ja kansainvälinen osaamisen. Guggenheim voisi olla lupaus paremmasta tulevaisuudesta, kyvystä riskinottoon ja rohkeaan ajatteluun. Näitä ominaisuuksia edellytetään tänään koko Suomelta. Aikamme museoiden on heijastettava aikamme henkeä.

(Lyhennetty versio julkaistu HS/mielipide 4.2.2012)

Tunnisteet: , ,