Guggenheim New Yorkissa ja Helsingissä

Kevään Guggenheim-keskustelu on nostanut museot ja kulttuurin kunnallispolitiikan keskiöön. Hyvä niin. Kansallisten taidemuseoiden haasteena kaikkialla maailmassa on kyky uusiutua. Kulttuuri joutuu kilpailemaan nykyään kaupallisen huomiotalouden kanssa. Taiteen avulla on osattava kertoa tarina, haettava uusia ja yllättäviä näkökulmia, ”vieteltävä” katsomaan menneisyyden modernejakin teoksia uusin silmin ja oivalluksin.

Suuret ja merkittävät taidemuseot toimivat kaupungeissa, kuten Helsingissä ja New Yorkissa. Löytyykö kahden maantieteellisesti ja kooltaan erilaisen kaupungin väliltä muita yhtymäkohtia kuin Guggenheim?

Helsinki on pääkaupunki ja siksi keskus ja suomalaisuuden sulatusuuni. New York kasvoi, kuten yhdysvaltalainen tutkija Thomas Bender toteaa kirjassaan The Unfinised City(2007), vaatimattomasta alusta nykyiseen globaaliin mittaansa I maailmansodan jälkipelissä. New York nousi1930-luvulla taiteen ja kulttuurin metropoliksi, kun Pariisi, Lontoo, Berliini, Wien ja Pietari olivat sotien, vallankumousten ja poliittisten mullistusten paineessa. Eurooppalaisen taidekentän vetovoima laski samalla kun Yhdysvaltojen vaikutus kasvoi taloudessa ja kulttuurissa.

Viimeisen viiden vuosikymmenen aikana ”Iso Omena” on vetänyt puoleensa taiteilijoita, suunnittelijoita, muodin ammattilaisia ja luovaa luokkaa kaikkialta maailmasta. Guggenheim New Yorkissa on kiistatta maailman vetovoimaisimpiin kuuluva nykytaiteen museo. Silti suomalaisessa keskustelussa vertaillaan Helsinkiä ja Bilbaota toisiinsa. Lähtökohta on toki kiehtova: Bilbaon Gugegnheim-museo toi kiistatta rohkeutta eurooppalaiseen taidekenttään ja arkkitehtuuriin. Se uudisti museo-arkkitehtuuria sekä nosti nykytaiteen profiilia ja vetovoimaa alueella, jossa vastaava perinne oli ohut. Bilbaosta on tullut Guggenheim-magneetti, jonka vetovoimaa on vaikea vastustaa.

Helsinki ja New York jakavat – kokoerostaan huolimatta – muutamia samoja piirteitä, joilla on vaikutuksena kaupunkien kulttuuriprofiiliin. Molemmat kaupungit ovat maassaan todellisia innovaatiokeskuksia, joiden säteily ulottuu laajalti muualle maahan. Helsingillä on alustanaan pääkaupunkiasema, mikä tuo ”kansallisen” lisän. Molemmat ovat intellektuaalisen elämän ja median keskuspaikkoja. Helsingissä on vahva akateeminen ja valtiollis-kunnallisen kulttuurihallinnon perinne, New Yorkissa yksityinen yritteliäisyys on taiteen ja tieteen moottorina.

Molemmissa kaupungeissa tiheytyy tarve olla modernin rakentamisen, kaupunkisuunnittelun ja elämisen mallin esikuva. Osin Guggenheim-museon ansiosta New York on maailman nykytaiteen keskiössä ja museorakennus edustaa kaupungin lukuisten museoiden ja kulttuurilaitosten kärkeä. Taustalla oli yhden miehen visio ja toiminta. Salomon S. Guggenheim (k. 1949) oli amerikkalainen liikemies, joka loi omaisuutensa kaivosteollisuudessa. Hän keräsi aluksi vanhempaa klassista taidetta, mutta hankki 1920-luvulla yhdessä saksalaissyntyisen naistaitelijan Hilla von Rebayn kanssa systemaattisesti eurooppalaista aikalaistaidetta.

Perustan loivat von Rebayn laajat kontaktit Euroopassa. Guggenheimin nimeä kantava säätiö perustettiin 1937 ja pari vuotta myöhemmin avattiin Museum of Non-Objective Painting New Yorkissa. Uuden, vuonna 1959 vihityn museon suunnitteli arkkitehti Frank Lloyd Wright von Rebayn suosituksesta. Sittemmin museoon on lahjoitettu mun muassa Peggy Guggenheimin keräämää abstraktia ja surrealistista taidetta ja Justin K. Thannhauserin laaja impressionistisen ja post-impressionistisen taiteen kokoelma. Giuseppe Panza di Biumon kokoelmaan kuuluu merkittävää eurooppalaista ja amerikkalaista minimalistista taidetta sekä ympäristö- ja käsitetaideteoksia. Muitakin kokoelmia on saatu osin kumppanuuskuvioiden kautta, kuten yhteistyössä Deutsche Bankin kanssa Berliinissä.

Taide ja arkkitehtuuri ovat tänään kulttuuriviennin ja kulttuurisen diplomatian väline. New Yorkin Guggenheim-museo on oiva osoitus paikallisen ja kansainvälisen yhdistämisestä. New Yorkissa Guggenheim on kaupunkilaisten rakastama ja turistien arvostama maanmerkki. Rakennukseen ja sen kokoelmin kiteytyy olennainen modernista amerikkalaisuudesta: vahva luottamus moderniin luovuuteen, eteenpäin katsova taidekäsitys ja luottamus yksityiseen aloitteellisuuteen. New Yorkissa kasvaneen amerikkalaisen kaupunkitutkijan, professori Eugenie L. Birchin mukaan Guggenheim symboloi arkkitehtuuriin ja moderniin taiteeseen tihentyvää luovaa, urbaania voimaa parhaimmillaan.

Helsingin ja New Yorkin kaltaisissa kaupungeissa museot eivät ole yksin. Yhdessä ne muodostavat osan kulttuurilaitosten tihentymästä, agglomeraatiosta. Guggenheim New Yorkissa saa merkityksensä suhteessa mihin kaupungin taidemuseoihin, kuten Metropolitan Museum of Art:iin, MOMA:aan, Whitheyyn ja The New – näyttelykokonaisuuteen. Vaikka jokainen museo operoi omilla säännöillään, antavat ne yhdessä kaupungille tiiviin kulttuurisen identiteetin. Sama malli voisi toimia Helsingissä: parhaimmillaan Guggenheim voisi tukea ja antaa virtaa pääkaupungin muille kulttuuritoimijoille.

Julkisella rahalla tulee voida raamittaa uusia rohkeita avauksia. G-keskustelussa äänekkäimpiä ovat olleet suurten ikäluokkien edustajat, savupiipputehtaiden ja kylmän sodan varjossa kasvaneet sukupolvet. Kun mahdollinen Guggenheim-taidemuseo Helsingissä avaa ovensa, suurin käyttäjäryhmä muodostuu 2000-luvun lapsista ja nuorista. Kyseessä on sukupolvi, joka on kasvanut audiovisuaaliseen viestintään, globaaliin peli- ja populaarikulttuuriin. Kansallisen tai paikallisen taiteen peruskokoelmien roikuttaminen seinällä ei riitä tyydyttämään tämän sukupolven taidenälkää.

Monet nuorista haluavat opiskella luovia aloja, verkottaen kansallisen ja kansainvälinen osaamisen. Guggenheim voisi olla lupaus paremmasta tulevaisuudesta, kyvystä riskinottoon ja rohkeaan ajatteluun. Näitä ominaisuuksia edellytetään tänään koko Suomelta. Aikamme museoiden on heijastettava aikamme henkeä.

(Lyhennetty versio julkaistu HS/mielipide 4.2.2012)