maanantaina, kesäkuuta 21, 2010

Arkea ja juhlaa!

Viikonloppu kului tällä kertaa Helsingissä toipuessa Ruotsin kruununprinsessan häistä. Sanon suoraan – nenäliina oli kotisohvalla märkänä lähes koko lauantaipäivän. Aina melkein iltaan asti, kun itse pääsin kommentoimaan häitä, häähumua ja monarkiaa YLE TV1:n myöhäisen illan lähetykseen. Sekä Suomessa että Ruotsissa kruununprinsessa Victorian ja prinssi Danielin häät keräsivät Ruotsissa miljoonayleisön television ääreen lauantaina. Iltapäivän vihkiseremoniaa seurasi kotisohviltaan kaikkiaan 2,9 miljoonaa ruotsalaista.

Meillä Suomessakin Ruotsin kuninkaallisten häiden televisiolähetystä seurasi lauantaina Ylen TV1:ssä yli miljoona katsojaa. Vielä vuorokauden vaihtumisen aikaan puolitoista miljoonaa jaksoi innostua hääjuhlan ruutulähetyksestä Ruotsissa ja meilläkin hääillallisia katsoi noin 500 000 suomalaista. Kun Tukholman kaduilla häitä juhli puolisen miljoonaa ihmistä, oli Suomessa kaduilla tyhjempää – sateen vuoksi.

Tätäkin pohdittiin Ylen studiossa yhdessä etevän toimittajan JP Rantasen johdolla. Me vieraat sohvalla edustimme osaamista eri laidoilta: kaksi muotisuunnittelijaa, yksi entinen presidentin pressipäällikkö, muutama ruoka- ja juoma-asiantuntija sekä näyttelijä, kirjailija ja antiikkikauppias. Ja vaatimattomuuteni historioitsija, jonka toimeksiantoon kuului ”leivos- ja tanssiosasto” eli hääkakun ja –valssin kommentointi. Kokonaisuus toimi aika hyvin, semminkin kun ohjelma-aika venyi lähes tunnilla ja puhetta pantiin spontaanisti riittämään monesta muustakin teemasta, kuten hääsamppanjasta. Sitä saatin kädenlämpimänä nauttia ohjelman lomassa, ollen ”kevyttä, kesäistä ja pirskahtelevaa”, kuten taisin lohkaista.

Kaikki tämä tuntien panostusko turhaa, pohtinevat monet? Ei ole, vastaan heti. Elämässä tulee olla arjen vastakohtaa eli juhlaa ja romantiikkaa, rumuuden vastakohtaa eli kauneutta sekä synkistelyn vastakohtaa eli iloa ja rakkautta. Kun koko tämä paketti toteutettiin Tukholmassa ammattitaitoisesti ja tyylikkäästi, osui kokonaisuus monen herkkään hermoon. On pakko sanoa: Heja Sverige! Ruotsalaisuuden uudet ja vanhat sävyt yhdistettiin maukkaasti kuninkaalliseen edustavuuteen ja ylellisyyteen, missään kohdin yli ampumatta.

Jos jostain sopii ruotsalaisille olla kateellinen, niin skoolaus- ja puhekulttuurin suhteen. Juhlien kohokohdaksi nousi myöhään yöllä kaksi puhetta, kruununprinsessan appiukon puhe sekä Danielin vaimolleen pitämä kaksikielinen ja emootioita pursuavan puhe, joka sai kyyneleet monen muunkin kuin Victorian silmiin. Molemmat Westlingit esiintyivät vakaasti ja levollisesti – edessään useita satoja miljoonia katselijoita! Ihailtavaa. Yksinkertaisesti ihailtavaa. Hyväksi puhujaksi oppii harjoittelemassa ja tekemällä, siis puhumalla ja harjaantumalla erilaisiin tilaisuuksiin. Toivottavasti arjen rutiinit eivät vie sydämen valoa kruununprinsessalta ja hänen puolisoltaan.

Me siis tarvitsemme, näin uskon, elämäämme kauneutta ja silmän iloa. Sitä minä lähden keskiviikon valtuuston jälkeen hakemaan Sysmästä, komean Päijänteen, hyvän musiikin, sosiaalisen välittämisen ja kesäriemujen kunnasta. Välissä piipahdan Istanbulissa konferenssissa. Elokuussa tavataan jälkeen. Rauhallista kesää!

Tunnisteet: , ,

sunnuntaina, kesäkuuta 13, 2010

Tarkkailijana puoluekokouksessa

”Porvaririntama vahvistuu”, julisti SDP:n Eero Heinäluoma uutiskännykkääni, kun istuin lauantai-iltana Sysmän-bussissa keskustan Lahden puoluekokouksen jälkeen. Olipa särpäkkä tapahtuma, noin perushumanistille, nähdä puoluekokous elävänä ja paikan päällä. Silmäparkani olivat lautasen kokoiset, kun liu’uin suurhallista ulos kuultuani lauantai-iltana entisen puoluesihteeri Jarmo Korhosen lausuttua jäähyväissanansa: ”Nyt lähden kotiin”. Seisoin keskellä Korhos-leiriä, jossa tämän kannattajat istuivat, seisoivat ja halasivat toisiaan – sekä itkivät pettymyksestä. Olin keskellä politiikan tunnemaailman ydinkenttää, ja kokemuksesta otettu. Siksi kerron hieman muistakin vaikutelmistani.

Käväisin kokouspaikalla perjantaina puolenpäivän aikaan. Tunnelma suurhallista oli leppoisa ja odottava. Ilmoittautumisjonoissa sai jo esimakua siitä, mitä tuleman piti: keskustan kannattajat maan eri puolilta ovat hervottomia ja mutkattomia juttumiehiä ja –naisia, joten jonotellessa tarina luisti. Sain kaulaani keskusta.fi –tunnuksella varustetun pitkän nauhan ja muovitaskun, johon ujutettiin äänestyslipukkeet, puhepyyntölappuset ja nimikorttini. Kuin suuret päiväkotilapset kävelimme alueella nämä tunnisteet rinnalla roikkuen. Matkan varrella kaikkien meidän rintamuksiin kertyi muutakin tavaraa: Kivinimen kannatusta osoittava pyöreä tarra tai Mauri-tarra Laanisen ”neilikkavallankumouksen” viittaava valkoinen tuore neilikka, varapuheenjohtajaehdokkaiden rintanappeja, nenäliinoja, huiveja ja nimikylttejä. Lopulta nämä koristeet eivät kovinkaan poikenneet osakuntajuhlien koristelluista frakkirintamuksista…

Perjantaina kuuntelin pääministeri Matti Vanhasen avauspuheen. Se oli taattua MV –tavaraa, kuiva ja analyyttinen katsaus aikamme haasteisiin Suomessa ja Euroopassa. Kuten aina, vaivuin muun oheiskirjallisuuden lukemiseen, puheeseen sen kummemmin keskittymättä. Sitten Vanhanen laski puheensa pois ja lausui muutaman lauseen vapaasti, toi ajatuksiaan julki ja marssi lavalla olevan pöydän taakse istumaan. Silloin yleisö taputti voimakkaasti. Me kaikki nousimme ylös ja taputimme vielä voimakkaammin ja lämpimämmin – keskustalaisten komea ja lämmin kiitos tehtävänsä jättävälle pääministerille hyvin hoidetusta perustyöstä. Tuntui hyvin sympaattiselta.

Sitten puhui puoluesihteeri Korhonen, kaivaen toiminta- ja talouskertomuksen kalvot esiin. Katsoin miestä elävänä ja suurella kankaalla – ei tehnyt minuun vaikutusta! Mutta yllätyksekseni huomasin, että puoli salia lähti kahville, liikkumaan ja poistui paikalta. Korhosen maaginen karisma oli tyhjentynyt! Se oli ilmassa aistittavissa. Itsekin siirryin salista pois, kiertämään tapahtuma-aulaa, josta ostin muun muassa nuorten keskustavaikuttajien fiksun puheenvuorokirjan Uusi luku.

Lauantain aamuna puhuin Helsingin kaupungintalolla Pertti Mustosen johdattamana Helsinki –suhteestani ja pääsin palaamaan Lahteen kokoukseen vasta klo 13.00 – harmikseni myöhästyin puheenjohtajien esittelykierrokselta ja kuulun vain Väyrysen viimeiset sanat. Niistäkin säteili voittajan uho, ihmeekseni. Pakko ihailla sitkeää sissiä, johon ajan henki ei pure eikä maailma meno vaikuta. Pian pääsimme äänestykseen ja niissä merkeissä kului koko iltapäivä. Kaikkiaan noin 2500 ihmisen äänestysprosessin meni leijonanosa ajasta, mutta kokonaisuus hoitui hyvin mallikkaasti ja kokemuksella. Loppuaika kulutettiin kahvi- ja oluttiskeillä, rupatellen ja veljestyen muiden paikalla olevien tuttujen ja tuntemattomien kanssa.

Sitten istuttiin maakunnittain suursalissa ja odotettiin tuloksia. Itse olin Helsinki –lipun alla eturivissä muun muassa yhdessä Marjatta Väänäsen. Sole Molanderin ja Anneli Jäätteenmäen kanssa . Riemuitsimme Mari Kiviniemen valinnasta, vaikka samalla tiedän, että menetän hyvän valtuustoryhmäläiseni isompiin hommiin. Varapuheenjohtajan vaali oli kihelmöivä. Uusia hyviä ehdokkaita oli paljon, myös nuorten joukosta, jota aina (opettajana) fanitan. Annoin ääneni tansanialaiselle Nokia-insinöörille, 25 vuotta Suomessa asuneelle Andy Mwegeranolle, sekä vakuuttavan puheenjohtajakampanjan tehneelle Timo Kaunistolle ja nuorten ehdokkaalle Annika Saarikolle. Kaksi jälkimmäistä valittiin ja tansanialais-suomalainen sai varsin hyvän äänimäärän ja kovat aplodit. Tulevaisuuden toivo.

Sitten jännitimme puoluesihteerivaalissa. Korhonen piti lähes teologisen puheen ja haastaja Laaninen painotti toiminnan tasapainoa ja yhteisöllisyyttä. Järkevää puhetta, joka puri yleisöön, niin ylivoimainen oli Laanisen tulppaanivoitto. Ja taas me kannattajat siis hypittiin, taputettiin ja halattiin toinen toisimme…Aikaisemmasta en tiedä, mutta tämä kokouskokemus osoitti puoluetyön parhaimmat piirteet. Koko kansaa edustava puolue teki päätöksensä ulkoisista paineista piittaamatta viisaasti, tasapainoisesti ja elegantisti. Hävinneet puhuivat arvokkaasti antaen tukensa uudelle puheenjohtajistolle - Väyrystä lukuun ottamatta, joka poistui paikalta kisan hävinneenä. Kunniapuheenjohtajan pikkusieluisuutta?

Kun lauantaina siis poistuin kokouspaikalta, olin yhtä kokemusta rikkaampi. Ja poliittiseen tulevaisuuteen luottavasti suhtautuvana..

Tunnisteet: , , , ,

tiistaina, kesäkuuta 08, 2010

Kahviloita Kämpin kadulla ja Simmelin henki

Toukokuussa 1999, uuden Hotelli Kämpin avajaisissa, seisoin hotellin parvekkeella kilistelemässä kuohuviinilaseja muiden juhlavieraiden kanssa. Skoolasimme Suomelle, Helsingille ja uudelle laatuhotellille, joka muutti – tai palautti – Esplanadeille kaupunkikulttuuriset kasvot. Hotelli Kämpin historian kirjoittaminen vuonna 1985 oli nuoren tutkijanurani ensimmäinen julkaisu. Opin, että historia herättää intohimoja, kun siihen liittyy vahvoja muistoja. Menetetty rakennus, joka on purettu, tuhottu, pommitettu tai hävitetty, säilyy ihmisten mielissä ja muodostaa siellä merkityksiä suhteessa aikaan, paikkaan ja tilaan. Eräät rakennukset nousevat muistojen tihentymiksi. Kämp kuuluu kiistatta helsinkiläisten muistojen kärkeen.

Muistamisen tematiikka roihahti esille viikko sitten, kun uutinen saman korttelin kahvila Strindbergin sulkemisesta tuli julkisuuteen. Kansanliike järjestäytyi, vaikka kyseessä ei ole edes vanha tai historiallinen kahvila; aiemman samannimisen taidegallerian paikalle 1990-luvulla avautuneesta kuppilasta ehti tulla eurooppalais-helsinkiläisen uusaikakauden tunnus.

Näinhän se tuolloin meni, muistelen. Ensin saatiin kahvila, sitten avattiin hotelli Kämp ja pian suomennettiin kaupunkisosiologi Georg Simmelin teos Suurkaupunki ja moderni elämä. Tapahtumat olivat murusia 1990-luvun prosessissa, jolla Suomi integroitiin Eurooppaan ja suomalaisuus eurooppalaisuuteen. Kylmän sodan päättyminen, maan sisäinen muuttoliike, uusi tietotalous ja maailmankaupan avautuminen antoivat uudelle 1990-luvun Suomelle kasvot.

Puhe kaupungista ja kaupunkikulttuurista voimistui. Modernin elämän tunnukset, kansainvälisyys, yksilöllisyys, monikulttuurisuus ja suvaitsevaisuus, saivat nyt kaikupohjaa. Hotellit, ravintolat, kahvilat Eurooppa ja kaupunkikulttuuri liittyvät yhteen. Urbanisoituva Suomi katsoi Eurooppaan sekä 1880- että 1990-luvulla. Muutosvoimat muovasivat yhteiskunnan poliittisia rakenteita; uudet sosiaaliset voimaryhmät nousivat esiin. Porvaristo vahvistui 1880-luvulla, 1990-luku oli yrittäjien aikaa. Kämp ja Strindberg olivat suomalaisia versioita mannermaisesta elämäntavasta, sopien molempien ryhmien makumaailmaan.

Kahvilat ja hotellit kuuluvat moderniin elämään. Berliiniläinen juutalaisintellektuelli Georg Simmel kirjoitti 1900-luvun alussa pieniä tutkielmia kaupunkisosiologiasta, rahasta, tunteista ja kuluttamisesta. Esseiden arvo on säilynyt. Suomenkin kaupunkitutkijoista on tullut monia ”simmeliaaneja”, jotka ovat pohtineet kaupunkijulkisuutta ja kanssakäymistä toreilla ja kaduilla, kaupoissa ja kahviloissa. Simmelin suurkaupunki modernin elämän näyttämönä hahmottaa nykyaikaa yksilöllisenä kokemuksena. Se edellyttää seisomista omilla jaloillaan, vapaana yhteiskunnan vanhoista tukipuista ja yhteisön traditioista. Perinteiset arvoankkurit, vakaa usko, säätysidonnaisuus tai maailmankatsomus, ovat jääneet. Modernia on yksilön oikeus varjella itsenäisyyttään historiallisen perinteen, kulttuurin ja tekniikan ylivaltaa vastaan – vaikka kahvilassa istuen!

Kahvila Strindberg osoittaa, että yhäkin vaikuttavat urbanismin positiiviset mielleyhtymät palautuvat 1800-luvulle, kun eurooppalaiset metropolit Pariisi, Lontoo, Berliini, Wien ja Pietari elivät globaalin loistonsa aikoja. Aikakausi synnytti suurten hotellien, ravintoloiden ja kahviloiden lisäksi bulevardit ja esplanadit, puistot ja patsaat, teatterit ja oopperat, rautatieasemat ja liikepalatsit sekä tavaratalot.

Strindberg-keskustelu osoittaa, että kaupunkiin liittyvät merkitykset ja mielikuvat ovat tärkeitä. Kun kahvila avattiin 1990-luvulla, oli kysyntää uudenlaisille muistoille. Tarvittiin uutta kaupunkitarinaa, ja sitä Strindberg tarjosi. Se symboloi Suomen kykyä olla osana eurooppalaista muutosta. Kahvila kantaa monia merkityksiä ja siihen liittyvät kollektiiviset muistot heijastavat positiivista kiihkeyttä, optimismia ja tulevaisuudenuskoa. Strindbergiin tänään hakeutuva saa historiasta elämyksiä ja tunteen kulttuurisesta jatkuvuudesta. Sen kotikatu Pohjois-Esplanadi kuvastaa pienoiskoossa Helsingin kasvua venäläisestä pikkukaupungista urbaanin liike- ja kauppaelämän keskukseksi ja nykyiseksi globaalitalouden rakastetuimmaksi kaupunkitilaksi. Tämä tunne on kaupunkilaisen omankuvan ydintä.

Tunnisteet: , , ,