Naisia, keskustaa ja maanpuolustajia

Alkuviikko kului Sysmässä. Lumen, sinitaivaan, auringon ja kantavan hiihtohangen innoittamana pohdin tulevaisuuden kuvioita, omaa elämääni ja lähiajan haasteita, muitakin ajankohtaistouhuja ja toimia, uusia tutkimuksiakin. Välillä rauha on poikaa, rauha saada ajatella yhtä asiaa koko päivän, ilman kiirettä ja/tai tempoilevaa aikataulua. Perästä kuuluu!

Kaupungissa odottivat vanhat haasteet ja kujeet. Paljon pohdintaa opetusvapaalla viikolla, teemoina tällä kertaa keskustapuolueen tila, yliopisto innovaatioyhteisönä ja naisten asia. Tänään sunnuntaina piipahdin Tampereella juhlapuhumassa Pirkanmaan naisten maanpuolustusjuhlassa aiheesta ”Mitä Suomi on?” Teemaan päädyin, koska resoneerasin: maanpuolustusnaisille on turha kertoa maanpuolustusaatteesta. Aina ajankohtaista on antaa välineitä kansallisuusaatteen pohtimiseen kertomalla siitä, mitä (me) nationalismin tutkijat kulloinkin pohdimme ja tutkimme.

Tammerin kauniin klassisen hotellin juhlasalissa oli tunnelma korkealla: daamit järjestävät hauskaa yhdessä, isänmaa-aatteen varjossa, kuten 50-vuotishistoriikista saatettiin lukea. Jo vuosia, sitten Mannerheim-museon päivien, olen pohtinut tätä voimaa, jolla suomalainen yhteiskunta edelleen tuottaa vahvaa mp-yhteisöllisyyttä alueellisesti, paikallisesti ja yli sukupuolirajojen. Tampereella joutuu pohtimaan vuoden 1918 perintöä ja sen vaikutusta.

Jos jotain, niin Tampereelle on aina mukava tulla. Kaupunki on hengeltään totaalisen erilainen kuin kotipaikkani Helsinki. Tehtaat keskellä kaupunki sen tekevät, työn jälki näkyy ja kuuluu. Koski kohisee eläväisesti ja dynaamisesti, tuoden vahvan taustaäänen urbaaniin elämään. Kadulta puuttuvat snobit ja ylvästelevät virkamiehet, minkkiturkkitädit ja bemarimiehet. Tilalla on jotain rokkihenkisyyttä ja mutkattomuutta, sitä kuuluisaa manselaisuutta.

Naistenpäivää vietin muun muassa pohtimalla yliopiston roolia innovaatioyhteisönä. Alustimme yhdessä kollega Leif Åbergin kanssa, ja lopputuloksena oli mainiota pohdintaa ja uuttakin luovaa ajattelua. Korostin tässä, kuten aina muulloinkin yliopistossa, että ei tarvitse mennä vettä edemmäs kalaan: jo vuodesta 1848 Yliopistolla on luovasti pohdittu yhteiskuntaa, siis isänmaata ja ihmiskuntaa. Siitä on hyvä ponnistaa, esimerkiksi istuen Uuden tai Vanhan ylioppilastalon hienoissa sisätiloissa, ja pohtia opiskelevan nuorison suuria saavutuksia. Useimmat kansakunnan kaapin päälle kivunneet ovat tehneet sen nimenomaan mainittujen rakennusten portaita pitkin kiiveten..

Muutoin viikolla tuli pohdittua politiikan sisältöjä, muun muassa kahdesti komeassa eduskunnassa, keskustan ryhmähuoneessa. Hyvät keskustelut politiikan substansseista piristävät aina, erityisesti kun vetäjänä on mainio veteraani Seppo Kääriäinen. Verenpainetta viikonlopulle sen sijaan aiheutti Helsingin Sanomien kaupunkitoimitus, jossa edelleen elää ”etelän metia”: jos jotain voi uutisoida poliittisesta viiteryhmästäni, tehtäköön se negatiivisesti. Nyt puhelimet ovat soineet viikko sitten keskustan valtuustoryhmään siirtyneen Markku Vuorisen (ent kd) ympärillä. Käytettiin kiristysmetaforaa ja ahneutta, joilla Vuorinen kuorrutettiin "petturiloikkaajaksi".

Raivostuin jutun sävystä (HS 9.3.) ja kirjoitimme valtuustokaverini Terhi Peltokorven kanssa vastineen. Julkaisen sen ohessa, toivottavasti ensi viikolla Hesarikin:

”Toimittaja Milka Sauvala raportoi (HS 9.3.) kaupunginvaltuutettu Markku Vuorisen (ent. kd) toissaviikkoisesta siirtymisestä Helsingissä keskustan valtuustoryhmään. Näin tapahtui, mutta jutusta jäi sumea mielikuva koskien Helsingin keskustan piirin toimintaa vaalien alla. Toisin kuin Sauvala antaa ymmärtää, Helsingin keskusta ei tue rahallisesti kunta- ja eduskuntavaaliehdokkaita pääkaupungissa. Keskustan Helsingin piiri ei myöskään ole tarjonnut ehdokkaille artikkelissa kuvattua vaaleihin liittyvää palkattua kampanjatyötä.

Olemme olleet ehdokkaina 1990- ja 2000-luvulla useissa kunta- ja edustakuntavaaleissa. Kuten vaalikampanjoidemme julkisista rahoitusilmoituksista selviää, emme ole saaneet puolueelta rahallista vaalitukea. Olemme rahoittaneet vaalit pääosin itse. Helsingin keskusta toimii täällä samoin kuin muutkin puolueet pääkaupungissa: se kustantaa teltat, muutaman yhteisen vaalimainoksen, ehdokkaiden valokuvauksen ja yhteisesitteen. Näitä kuluja katetaan ehdokkaiden maksamin ehdokasmaksuin.

On tärkeää, että kunnallispolitiikkaan saadaan hyviä moniosaajia. Hyvää ammattiosaamista sopii myös odottaa maan valtalehden kaupunkitoimitukselta. Hyvää toimitustyötä olisi ollut kampanjatukitietojen tarkistaminen meiltä keskustan valtuutetuilta ennen jutun julkaisemista.”

Tarkkailijana puoluekokouksessa

”Porvaririntama vahvistuu”, julisti SDP:n Eero Heinäluoma uutiskännykkääni, kun istuin lauantai-iltana Sysmän-bussissa keskustan Lahden puoluekokouksen jälkeen. Olipa särpäkkä tapahtuma, noin perushumanistille, nähdä puoluekokous elävänä ja paikan päällä. Silmäparkani olivat lautasen kokoiset, kun liu’uin suurhallista ulos kuultuani lauantai-iltana entisen puoluesihteeri Jarmo Korhosen lausuttua jäähyväissanansa: ”Nyt lähden kotiin”. Seisoin keskellä Korhos-leiriä, jossa tämän kannattajat istuivat, seisoivat ja halasivat toisiaan – sekä itkivät pettymyksestä. Olin keskellä politiikan tunnemaailman ydinkenttää, ja kokemuksesta otettu. Siksi kerron hieman muistakin vaikutelmistani.

Käväisin kokouspaikalla perjantaina puolenpäivän aikaan. Tunnelma suurhallista oli leppoisa ja odottava. Ilmoittautumisjonoissa sai jo esimakua siitä, mitä tuleman piti: keskustan kannattajat maan eri puolilta ovat hervottomia ja mutkattomia juttumiehiä ja –naisia, joten jonotellessa tarina luisti. Sain kaulaani keskusta.fi –tunnuksella varustetun pitkän nauhan ja muovitaskun, johon ujutettiin äänestyslipukkeet, puhepyyntölappuset ja nimikorttini. Kuin suuret päiväkotilapset kävelimme alueella nämä tunnisteet rinnalla roikkuen. Matkan varrella kaikkien meidän rintamuksiin kertyi muutakin tavaraa: Kivinimen kannatusta osoittava pyöreä tarra tai Mauri-tarra Laanisen ”neilikkavallankumouksen” viittaava valkoinen tuore neilikka, varapuheenjohtajaehdokkaiden rintanappeja, nenäliinoja, huiveja ja nimikylttejä. Lopulta nämä koristeet eivät kovinkaan poikenneet osakuntajuhlien koristelluista frakkirintamuksista…

Perjantaina kuuntelin pääministeri Matti Vanhasen avauspuheen. Se oli taattua MV –tavaraa, kuiva ja analyyttinen katsaus aikamme haasteisiin Suomessa ja Euroopassa. Kuten aina, vaivuin muun oheiskirjallisuuden lukemiseen, puheeseen sen kummemmin keskittymättä. Sitten Vanhanen laski puheensa pois ja lausui muutaman lauseen vapaasti, toi ajatuksiaan julki ja marssi lavalla olevan pöydän taakse istumaan. Silloin yleisö taputti voimakkaasti. Me kaikki nousimme ylös ja taputimme vielä voimakkaammin ja lämpimämmin – keskustalaisten komea ja lämmin kiitos tehtävänsä jättävälle pääministerille hyvin hoidetusta perustyöstä. Tuntui hyvin sympaattiselta.

Sitten puhui puoluesihteeri Korhonen, kaivaen toiminta- ja talouskertomuksen kalvot esiin. Katsoin miestä elävänä ja suurella kankaalla – ei tehnyt minuun vaikutusta! Mutta yllätyksekseni huomasin, että puoli salia lähti kahville, liikkumaan ja poistui paikalta. Korhosen maaginen karisma oli tyhjentynyt! Se oli ilmassa aistittavissa. Itsekin siirryin salista pois, kiertämään tapahtuma-aulaa, josta ostin muun muassa nuorten keskustavaikuttajien fiksun puheenvuorokirjan Uusi luku.

Lauantain aamuna puhuin Helsingin kaupungintalolla Pertti Mustosen johdattamana Helsinki –suhteestani ja pääsin palaamaan Lahteen kokoukseen vasta klo 13.00 – harmikseni myöhästyin puheenjohtajien esittelykierrokselta ja kuulun vain Väyrysen viimeiset sanat. Niistäkin säteili voittajan uho, ihmeekseni. Pakko ihailla sitkeää sissiä, johon ajan henki ei pure eikä maailma meno vaikuta. Pian pääsimme äänestykseen ja niissä merkeissä kului koko iltapäivä. Kaikkiaan noin 2500 ihmisen äänestysprosessin meni leijonanosa ajasta, mutta kokonaisuus hoitui hyvin mallikkaasti ja kokemuksella. Loppuaika kulutettiin kahvi- ja oluttiskeillä, rupatellen ja veljestyen muiden paikalla olevien tuttujen ja tuntemattomien kanssa.

Sitten istuttiin maakunnittain suursalissa ja odotettiin tuloksia. Itse olin Helsinki –lipun alla eturivissä muun muassa yhdessä Marjatta Väänäsen. Sole Molanderin ja Anneli Jäätteenmäen kanssa . Riemuitsimme Mari Kiviniemen valinnasta, vaikka samalla tiedän, että menetän hyvän valtuustoryhmäläiseni isompiin hommiin. Varapuheenjohtajan vaali oli kihelmöivä. Uusia hyviä ehdokkaita oli paljon, myös nuorten joukosta, jota aina (opettajana) fanitan. Annoin ääneni tansanialaiselle Nokia-insinöörille, 25 vuotta Suomessa asuneelle Andy Mwegeranolle, sekä vakuuttavan puheenjohtajakampanjan tehneelle Timo Kaunistolle ja nuorten ehdokkaalle Annika Saarikolle. Kaksi jälkimmäistä valittiin ja tansanialais-suomalainen sai varsin hyvän äänimäärän ja kovat aplodit. Tulevaisuuden toivo.

Sitten jännitimme puoluesihteerivaalissa. Korhonen piti lähes teologisen puheen ja haastaja Laaninen painotti toiminnan tasapainoa ja yhteisöllisyyttä. Järkevää puhetta, joka puri yleisöön, niin ylivoimainen oli Laanisen tulppaanivoitto. Ja taas me kannattajat siis hypittiin, taputettiin ja halattiin toinen toisimme…Aikaisemmasta en tiedä, mutta tämä kokouskokemus osoitti puoluetyön parhaimmat piirteet. Koko kansaa edustava puolue teki päätöksensä ulkoisista paineista piittaamatta viisaasti, tasapainoisesti ja elegantisti. Hävinneet puhuivat arvokkaasti antaen tukensa uudelle puheenjohtajistolle - Väyrystä lukuun ottamatta, joka poistui paikalta kisan hävinneenä. Kunniapuheenjohtajan pikkusieluisuutta?

Kun lauantaina siis poistuin kokouspaikalta, olin yhtä kokemusta rikkaampi. Ja poliittiseen tulevaisuuteen luottavasti suhtautuvana..