Väestönsuojelua, kunnallispolitiikkaa ja veristä Suomi-kuvaa

Kiinan-matkan jälkeen realiteetit iskivät kasvoille. Suomessa käytiin kunnallisvaalit, jälleen odotetuin tuloksin: kansalaiset tapaavat äänestää hyvin konservatiivisesti, omiaan ja sosiaalisen taustan mukaan. Itse säilytin paikkani ja lisäsin ’’äänimääräni kaksinkertaiseksi – kiitos luottamuksesta! Poliittinen viiteryhmäni säilytti paikkamääränsä, samalla kun monet niitä menettivät. Helsingissä sekä kokoomus että SDP saa rakennella uutta poliittista identiteettiään persujen ja vasemmistoliiton nousun katveessa. Tätä kirjoitettaessa paikkaneuvottelut ovat edelleen käynnissä ja hyvältä näyttää kannaltamme.

Marraskuulle sijoittui runsaasti esitelmänpitoa – myös maan eri puolilla. Matkailen aina mielelläni jos vain mahdollista; Helsingin ulkopuolella palaute on yleensä välitöntä, suoraa ja positiivista. Piipahdin yhtenä viikonloppuna Oulussa, jossa vietettiin pohjoisen maanpuolustuskurssiyhdistyksen 50-vuotisjuhlia. Olin ”maaherra” Terttu Savolaisen vieraana – nykyään titteli tosin kuuluu aluehallintokeskuksen ylijohtaja. Miksi, oi miksi hyvät vanhat hallintokokonaisuudet läänit piti lakkauttaa…ja maaherra-instituutio hävittää?

Kaikki muu oli toki jäljellä, arvovalta, residenssi ja juhlavuus. Maanpuolustusasiat kokoavat paikalle alueellisen kerman, niin Helsingissä kuin Oulussakin. Rintapielet kilisivät kunniamerkkejä, ja tummat puvut olivat täpäkästi suorassa. Jokainen puhe alkoi ”Arvoisat sotiemme veteraanit…” (..itse tosin sanoin ”arvoisat sotaveteraanit”..) ja läpi käytiin maanpuolustusaatteen paikallisia juonteita. Kuten aiemmin olen todennut, kyseessä on koko Suomea läpäisevä sotilaallisuuden ja isänmaallisuuden kombinaatio, joka lajissaan ja rauhanomaisuudessaan ainutkertainen.

Maaherran residenssi Oulussa on tyylikäs hallintorakennus, jonka seinällä olevat maaherrojen muotokuvat muistuttivat aluehallinnon monisatavuotisista juurista. Eräänlaista eliittiä tuli katsateeta viikko myöhemmin Helsingin ritarihuoneella, kun suomalainen väestönsuojelu vietti 75-vuotisjuhliaan. Sekä Oulussa että Ritarihuoneen juhlassa korostin Suomen historian unohdetuimman vuosikymmen, eli 1950-luvun merkitystä.
Se mikä suomalaisessa järjestelmässä on ainutlaatuista, luotiin poliittisesti sirpaleisella 1950-luvulla ja tästä puhuin. Maanpuolustus ja huoltoajattelu jalkautuivat kaikille valtionhallinnon aloille ja siviiliyhteiskuntaan. Suunnitelmallisuus korostui uhkiin varautumisessa ja huoltovarmuuden vakauttamisessa.

Perimmiltään kyse oli Suomen valtion asemoimisesta kasvun ja hyvinvoinnin tielle, jossa vakaus, varaus ja itsenäisyystahtoisuus olivat keskeisimpiä arvoja. Poliittisissa johtopiireissä ja puolustusvoimissa haluttiin virittää maanpuolustus koko kansan asiaksi. Sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden vakauttaminen koettiin tärkeäksi, sillä yhteen hiilleen puhaltaminen oli opittu jo taistelukentillä ja kotirintamalla. Ydinaseiden uhka oli tehnyt mahdollisesta sodasta kaikkia koskettavan asian. Aseellinen sodankäynnin rinnalla aseeton sota oli jatkuvaa ja siinä taisteltiin ihmisen mielistä. Sodan ja rauhan kysymykset kuuluivat nyt jokaiselle kansalaisille.

Kysyntää on näinä aikoina myös Suomi-kuvan päivittämiselle. Sitä pohdittiin eräänä marraskuisena iltana Ilta-Sanomien nuoren toimittaja Kyösti Hagertin kanssa ”Tornin pidoissa”, joihin kutsuttiin lisäkseni (Professori), presidentti Tarja Halonen (Presidentti), VTT Sinikka Salo (Pankinjohtaja) ja kirjailija Pirjo Hassinen (Kirjailija): lopputulos on luettavissa lehden adventtinumerossa (.12.) ja kotisivuilla. Sen lisäksi olen puhunut asiasta muun muassa Turussa, jonne kokoontuivat Suomen kongressikeskusten johtajat, että Helsingissä, jossa tapasivat matkailuverkostoyliopiston aktiivit. Molempien ryhmien kanssa päästiin kokemuksen äänellä puimaan matkailun ”suomalaisuutta”, jossa tiemmä edelleen parhaiten myy eksotiikka, perifeerisyys ja outo kummallisuus, jota tiemmä löytyy suomalaisissa kaupungeissakin.

Marraskuussa tuli myös pohdittua suomalaisten kummallista ase- ja tappoaaltoa. en halua syyllistää miehiä, mutta jossain on jotain vikaa, jos eteen kasautuvat ongelmat ratkotaan tarttumall a) aseeseen ja /tai b) nyrkkiin. Nyt uutisissa on liikaa tätä lajityyppiä. Jos olisin alan ministerin, panisin pystyyn uudelleen ”henkisen asennoitumisen työryhmän” tai vastaava, pohtimaan miehen kunnia- ja ongelmaratkaisunkäsityksiä.

PS. Viikon HS-raati kysyi mielipidettä OM:n kaavailemasta lyhyttutkinnosta. Totesin lakonisesti ja sarkastisesti jotain tämmöistä: ” Ehdotan siirtymistä suoraan seuraavaan vaiheeseen (konsulttiapua löytynee USA:n "tiedemarkkinoilta") : opetusministeriö voi paikata valtiovajetta myymällä suoraan sopivaan hintaan tutkintoja ’from University of Finland’, muutaman kirjekurssin jälkeen. Saadaan näin sekä "lyhyt" että "tutkinto" samaan pakettiin palvelemaan työelämää.” Hyvä idea, eikö totta!

Naisia, keskustaa ja maanpuolustajia

Alkuviikko kului Sysmässä. Lumen, sinitaivaan, auringon ja kantavan hiihtohangen innoittamana pohdin tulevaisuuden kuvioita, omaa elämääni ja lähiajan haasteita, muitakin ajankohtaistouhuja ja toimia, uusia tutkimuksiakin. Välillä rauha on poikaa, rauha saada ajatella yhtä asiaa koko päivän, ilman kiirettä ja/tai tempoilevaa aikataulua. Perästä kuuluu!

Kaupungissa odottivat vanhat haasteet ja kujeet. Paljon pohdintaa opetusvapaalla viikolla, teemoina tällä kertaa keskustapuolueen tila, yliopisto innovaatioyhteisönä ja naisten asia. Tänään sunnuntaina piipahdin Tampereella juhlapuhumassa Pirkanmaan naisten maanpuolustusjuhlassa aiheesta ”Mitä Suomi on?” Teemaan päädyin, koska resoneerasin: maanpuolustusnaisille on turha kertoa maanpuolustusaatteesta. Aina ajankohtaista on antaa välineitä kansallisuusaatteen pohtimiseen kertomalla siitä, mitä (me) nationalismin tutkijat kulloinkin pohdimme ja tutkimme.

Tammerin kauniin klassisen hotellin juhlasalissa oli tunnelma korkealla: daamit järjestävät hauskaa yhdessä, isänmaa-aatteen varjossa, kuten 50-vuotishistoriikista saatettiin lukea. Jo vuosia, sitten Mannerheim-museon päivien, olen pohtinut tätä voimaa, jolla suomalainen yhteiskunta edelleen tuottaa vahvaa mp-yhteisöllisyyttä alueellisesti, paikallisesti ja yli sukupuolirajojen. Tampereella joutuu pohtimaan vuoden 1918 perintöä ja sen vaikutusta.

Jos jotain, niin Tampereelle on aina mukava tulla. Kaupunki on hengeltään totaalisen erilainen kuin kotipaikkani Helsinki. Tehtaat keskellä kaupunki sen tekevät, työn jälki näkyy ja kuuluu. Koski kohisee eläväisesti ja dynaamisesti, tuoden vahvan taustaäänen urbaaniin elämään. Kadulta puuttuvat snobit ja ylvästelevät virkamiehet, minkkiturkkitädit ja bemarimiehet. Tilalla on jotain rokkihenkisyyttä ja mutkattomuutta, sitä kuuluisaa manselaisuutta.

Naistenpäivää vietin muun muassa pohtimalla yliopiston roolia innovaatioyhteisönä. Alustimme yhdessä kollega Leif Åbergin kanssa, ja lopputuloksena oli mainiota pohdintaa ja uuttakin luovaa ajattelua. Korostin tässä, kuten aina muulloinkin yliopistossa, että ei tarvitse mennä vettä edemmäs kalaan: jo vuodesta 1848 Yliopistolla on luovasti pohdittu yhteiskuntaa, siis isänmaata ja ihmiskuntaa. Siitä on hyvä ponnistaa, esimerkiksi istuen Uuden tai Vanhan ylioppilastalon hienoissa sisätiloissa, ja pohtia opiskelevan nuorison suuria saavutuksia. Useimmat kansakunnan kaapin päälle kivunneet ovat tehneet sen nimenomaan mainittujen rakennusten portaita pitkin kiiveten..

Muutoin viikolla tuli pohdittua politiikan sisältöjä, muun muassa kahdesti komeassa eduskunnassa, keskustan ryhmähuoneessa. Hyvät keskustelut politiikan substansseista piristävät aina, erityisesti kun vetäjänä on mainio veteraani Seppo Kääriäinen. Verenpainetta viikonlopulle sen sijaan aiheutti Helsingin Sanomien kaupunkitoimitus, jossa edelleen elää ”etelän metia”: jos jotain voi uutisoida poliittisesta viiteryhmästäni, tehtäköön se negatiivisesti. Nyt puhelimet ovat soineet viikko sitten keskustan valtuustoryhmään siirtyneen Markku Vuorisen (ent kd) ympärillä. Käytettiin kiristysmetaforaa ja ahneutta, joilla Vuorinen kuorrutettiin "petturiloikkaajaksi".

Raivostuin jutun sävystä (HS 9.3.) ja kirjoitimme valtuustokaverini Terhi Peltokorven kanssa vastineen. Julkaisen sen ohessa, toivottavasti ensi viikolla Hesarikin:

”Toimittaja Milka Sauvala raportoi (HS 9.3.) kaupunginvaltuutettu Markku Vuorisen (ent. kd) toissaviikkoisesta siirtymisestä Helsingissä keskustan valtuustoryhmään. Näin tapahtui, mutta jutusta jäi sumea mielikuva koskien Helsingin keskustan piirin toimintaa vaalien alla. Toisin kuin Sauvala antaa ymmärtää, Helsingin keskusta ei tue rahallisesti kunta- ja eduskuntavaaliehdokkaita pääkaupungissa. Keskustan Helsingin piiri ei myöskään ole tarjonnut ehdokkaille artikkelissa kuvattua vaaleihin liittyvää palkattua kampanjatyötä.

Olemme olleet ehdokkaina 1990- ja 2000-luvulla useissa kunta- ja edustakuntavaaleissa. Kuten vaalikampanjoidemme julkisista rahoitusilmoituksista selviää, emme ole saaneet puolueelta rahallista vaalitukea. Olemme rahoittaneet vaalit pääosin itse. Helsingin keskusta toimii täällä samoin kuin muutkin puolueet pääkaupungissa: se kustantaa teltat, muutaman yhteisen vaalimainoksen, ehdokkaiden valokuvauksen ja yhteisesitteen. Näitä kuluja katetaan ehdokkaiden maksamin ehdokasmaksuin.

On tärkeää, että kunnallispolitiikkaan saadaan hyviä moniosaajia. Hyvää ammattiosaamista sopii myös odottaa maan valtalehden kaupunkitoimitukselta. Hyvää toimitustyötä olisi ollut kampanjatukitietojen tarkistaminen meiltä keskustan valtuutetuilta ennen jutun julkaisemista.”