Väestönsuojelua, kunnallispolitiikkaa ja veristä Suomi-kuvaa

Kiinan-matkan jälkeen realiteetit iskivät kasvoille. Suomessa käytiin kunnallisvaalit, jälleen odotetuin tuloksin: kansalaiset tapaavat äänestää hyvin konservatiivisesti, omiaan ja sosiaalisen taustan mukaan. Itse säilytin paikkani ja lisäsin ’’äänimääräni kaksinkertaiseksi – kiitos luottamuksesta! Poliittinen viiteryhmäni säilytti paikkamääränsä, samalla kun monet niitä menettivät. Helsingissä sekä kokoomus että SDP saa rakennella uutta poliittista identiteettiään persujen ja vasemmistoliiton nousun katveessa. Tätä kirjoitettaessa paikkaneuvottelut ovat edelleen käynnissä ja hyvältä näyttää kannaltamme.

Marraskuulle sijoittui runsaasti esitelmänpitoa – myös maan eri puolilla. Matkailen aina mielelläni jos vain mahdollista; Helsingin ulkopuolella palaute on yleensä välitöntä, suoraa ja positiivista. Piipahdin yhtenä viikonloppuna Oulussa, jossa vietettiin pohjoisen maanpuolustuskurssiyhdistyksen 50-vuotisjuhlia. Olin ”maaherra” Terttu Savolaisen vieraana – nykyään titteli tosin kuuluu aluehallintokeskuksen ylijohtaja. Miksi, oi miksi hyvät vanhat hallintokokonaisuudet läänit piti lakkauttaa…ja maaherra-instituutio hävittää?

Kaikki muu oli toki jäljellä, arvovalta, residenssi ja juhlavuus. Maanpuolustusasiat kokoavat paikalle alueellisen kerman, niin Helsingissä kuin Oulussakin. Rintapielet kilisivät kunniamerkkejä, ja tummat puvut olivat täpäkästi suorassa. Jokainen puhe alkoi ”Arvoisat sotiemme veteraanit…” (..itse tosin sanoin ”arvoisat sotaveteraanit”..) ja läpi käytiin maanpuolustusaatteen paikallisia juonteita. Kuten aiemmin olen todennut, kyseessä on koko Suomea läpäisevä sotilaallisuuden ja isänmaallisuuden kombinaatio, joka lajissaan ja rauhanomaisuudessaan ainutkertainen.

Maaherran residenssi Oulussa on tyylikäs hallintorakennus, jonka seinällä olevat maaherrojen muotokuvat muistuttivat aluehallinnon monisatavuotisista juurista. Eräänlaista eliittiä tuli katsateeta viikko myöhemmin Helsingin ritarihuoneella, kun suomalainen väestönsuojelu vietti 75-vuotisjuhliaan. Sekä Oulussa että Ritarihuoneen juhlassa korostin Suomen historian unohdetuimman vuosikymmen, eli 1950-luvun merkitystä.
Se mikä suomalaisessa järjestelmässä on ainutlaatuista, luotiin poliittisesti sirpaleisella 1950-luvulla ja tästä puhuin. Maanpuolustus ja huoltoajattelu jalkautuivat kaikille valtionhallinnon aloille ja siviiliyhteiskuntaan. Suunnitelmallisuus korostui uhkiin varautumisessa ja huoltovarmuuden vakauttamisessa.

Perimmiltään kyse oli Suomen valtion asemoimisesta kasvun ja hyvinvoinnin tielle, jossa vakaus, varaus ja itsenäisyystahtoisuus olivat keskeisimpiä arvoja. Poliittisissa johtopiireissä ja puolustusvoimissa haluttiin virittää maanpuolustus koko kansan asiaksi. Sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden vakauttaminen koettiin tärkeäksi, sillä yhteen hiilleen puhaltaminen oli opittu jo taistelukentillä ja kotirintamalla. Ydinaseiden uhka oli tehnyt mahdollisesta sodasta kaikkia koskettavan asian. Aseellinen sodankäynnin rinnalla aseeton sota oli jatkuvaa ja siinä taisteltiin ihmisen mielistä. Sodan ja rauhan kysymykset kuuluivat nyt jokaiselle kansalaisille.

Kysyntää on näinä aikoina myös Suomi-kuvan päivittämiselle. Sitä pohdittiin eräänä marraskuisena iltana Ilta-Sanomien nuoren toimittaja Kyösti Hagertin kanssa ”Tornin pidoissa”, joihin kutsuttiin lisäkseni (Professori), presidentti Tarja Halonen (Presidentti), VTT Sinikka Salo (Pankinjohtaja) ja kirjailija Pirjo Hassinen (Kirjailija): lopputulos on luettavissa lehden adventtinumerossa (.12.) ja kotisivuilla. Sen lisäksi olen puhunut asiasta muun muassa Turussa, jonne kokoontuivat Suomen kongressikeskusten johtajat, että Helsingissä, jossa tapasivat matkailuverkostoyliopiston aktiivit. Molempien ryhmien kanssa päästiin kokemuksen äänellä puimaan matkailun ”suomalaisuutta”, jossa tiemmä edelleen parhaiten myy eksotiikka, perifeerisyys ja outo kummallisuus, jota tiemmä löytyy suomalaisissa kaupungeissakin.

Marraskuussa tuli myös pohdittua suomalaisten kummallista ase- ja tappoaaltoa. en halua syyllistää miehiä, mutta jossain on jotain vikaa, jos eteen kasautuvat ongelmat ratkotaan tarttumall a) aseeseen ja /tai b) nyrkkiin. Nyt uutisissa on liikaa tätä lajityyppiä. Jos olisin alan ministerin, panisin pystyyn uudelleen ”henkisen asennoitumisen työryhmän” tai vastaava, pohtimaan miehen kunnia- ja ongelmaratkaisunkäsityksiä.

PS. Viikon HS-raati kysyi mielipidettä OM:n kaavailemasta lyhyttutkinnosta. Totesin lakonisesti ja sarkastisesti jotain tämmöistä: ” Ehdotan siirtymistä suoraan seuraavaan vaiheeseen (konsulttiapua löytynee USA:n "tiedemarkkinoilta") : opetusministeriö voi paikata valtiovajetta myymällä suoraan sopivaan hintaan tutkintoja ’from University of Finland’, muutaman kirjekurssin jälkeen. Saadaan näin sekä "lyhyt" että "tutkinto" samaan pakettiin palvelemaan työelämää.” Hyvä idea, eikö totta!

Sibelius pois Pohjois-Suomen turvesoista?

Eurooppa-vaalien aikaan sunnuntaina kävelin pitkin Berliinin komeita, eheytyneitä katuja ja nautin: kyllä on mahtavaa, että tämäkin kaupunki on yhtä ja samaa, yhteistä eurooppalaista kaupunkia ja kulttuuria! Katuja ja puistoja reunustivat EU-vaalimainokset. Ne oli sijoiteltu kahdelle puolelle lyhtypylväitä, hieman vanhakantaisesti. Poliitikot näyttävät itseltään Saksassa, hieman koreilta ja etäisiltä, useimmilla tupeeratut hiukset, pepsodenthymy ja jäykkä poseeraus. Kaiken vaaligrafiikan yllä lepäsi jotenkin 70-lukulainen henki. Ei ihme, että paikalliset katuketut olivat piirtäneet useille Hitler-viiksiä ja Aku Ankka-huulia. Vitsi puri paremmin kuin voisi näin kirjoitettuna uskoa!

Berliinissä viihtyy aina, kun on mitä tehdä. Missä muussa kaupungissa voi saman illan aikana jutella tummatukkaisen taksinkuljettajan kanssa kaksoisidentiteetistä (turkkilainen – saksalainen), ostaa sateenvarjon hintaa 1,69 euroa, juosta pakoon intialaisen ravintolan liian innokkaita miesomistajia ja kuunnella suurenmoinen Madame Butterfly oopperassa (Deutsche Oper), jonka sisätilat olivat kuin Jacques Tatin elokuvista? Nur in der Stadt Berlin…

Berliinissä vietin kaksi päivää Finland-instituutissa pohtimassa Suomea, Saksaa ja Eurooppaa sitten vuoden 1809. Merkkivuosi 1809 teemoineen oli liukunut luontevaksi Suomi-tapahtumaksi, jossa pohdittiin erilaisia kulttuurisia syvävirtauksia Suomen, Ruotsi ja Saksan välillä. Maamme-laulun säveltäjästä Fredrik Paciuksesta siirryttiin luontevasti arkkitehti Engeliin ja sitten teatterin ja kirjallisuuden kautta Suomi-kuvaan ja tieteen moniin verkostoihin. Loppupaneeliin koottiin parhaat voimat – muun muassa suurlähettiläs Harry Helenius ja professori Berndt Hennigsen – pohtimaan Suomen mainetta ja kunniaa Saksassa. Opimme, että myyttejä ja mielikuvia on hiljaisista suomalaisista ja luonnonläheisestä maasta, jotka tarpeen vaatiessa vahvistavat olemassa olevia kliseisiä kuvia.

Muutamia uusia, kiinnostavia tuttavuuksia sain, kuten suomalaissyntyisen musiikkitieteen professori Tomi Mäkelän. Hän on kirjoittanut erinomaisesti ja oivaltavasti kansallisista säveltäjistä ja suomalaisesta musiikista. Nyt Mäkelä esiintyi alive, ja puhui mainiosti Paciuksen asemasta ”kansallissäveltäjänä”. Kauniisti suomalaissuhteestaan puhui ruotsalainen gendertutkija Ebba Witt-Brattström, ja mainitsi lempikirjailijansa Runebergin, Södergranin ja Janssonin.

Tässäkin seminaari jämähdettiin pohtimaan luonnon merkitystä niin sanotussa suomalaisuudessa. Itse markkinoin uutta luonto-kuvaa, jossa topeliaaniseen maisemaan tuotetaan myös sivistyksen merkkejä ja ihmisen jälkiä. Siitä kommentista ei Vaasassa asuva saksalaissyntyinen kollega Chstoph Perry pitänyt: hän korosti loppukommentissaan Suomen olevan epäurbaani yhteiskunta. Kysehän on määrittelystä, mikä on "urbaania" ja mikä "aitoa ja alkuperäistäiluontoa". Aihe on monelle lähellä sydäntä, ja ihan niin kuin yli sata vuotta sitten, asiasta syntyy helposti riita.

Myöhemmin sain Mäkelältä e-mailia jossa hän kuvasi seuraavaa: ”Jouduin matkustamaan metrolla erään iäkkään saksalaisen kanssa, jolla on suomalainen vaimo täällä, ja hän esitti epäilyn että Sinä lienet kiihkovasemmistolainen kun et pidä Suomen luonnosta...” Mäkelä itse korosti saaneensa samanlaista kohtelua Suomessa kun on "vääntänyt Sibeliusta pois Pohjois-Suomen turvesoista”. Maailma on sitä, miltä se näyttää. Kiinnostavaa olikin tuo kommentti vasemmistolaisuudesta ja luontovastaisuudesta - näillä asioillahan ei ole (ei pitäisi olla!) mitään tekemistä toistensa kanssa. Itse olen landefriikki, keskustapuoleen kaupunginvaltuutettuja "Vuodenmökkiläinen 2008". Silti jaksan olla sitä mieltä, että topeliaaninen maisema ei nyt enää oikein riitä 2000-luvun suomalaisen tunnetarpeisiin....