maanantaina, maaliskuuta 30, 2009

Porvoo 1809, 2009 ja politiikan arki

Kyllä harmittaa täällä Helsingissä – ja kai vähän Turussakin, kun kevään merkittävin valtiollinen juhla meni sivu suun! Viime viikonlopulla Porvoossa juhlittiin Suomen merkkitapahtumaa eli vuoden 1809 maapäiviä. ne pidettiin aikoinaan Porvoossa. Sittemmin, kuten kotopohjaisesta historiasta tiedämme, tapahtumasta on leivottu Suomen historian keskeisimpiä murrosvuosia. Porvoossa vietettiin maapäivien eli valtiopäivien alkamisen 200-vuotisjuhlaa. Maapäivät sinetöi Suomen siirtymisen Ruotsin valtakunnasta autonomiseksi Venäjän suuriruhtinaskunnaksi.

Porvoon lauantain tapahtumista tuli myös Merkkivuosi 1809 valtuuskunnan työn huipentuma. Olen kahden vuoden ajan toiminut ao. valtuuskunnan asiantuntijajaostossa tuottama keskustelua juhlinnan…tai pikemminkin… muistamisen muodoista yhdessä muutamien muiden kollegojen ja alan naisten ja miesten kanssa. Puheenjohtajana on toiminut historiasta kiinnostunut valtiosihteeri Risto Volanen. Kokoukset ovat olleet kiinnostavia syvähyppäyksiä ajankohtaisiin historiapoliittisiin aiheisiin, Suomen paikkaan eilen, tänään huomenna tässä Itämerellisessä yhteydessään.

Porvooseen matkattiin busseilla lauantaiaamulla. Pääkaupungin vieraat kahvitettiin piispantalossa piispa Björkstandin ja hänen puolisonsa, professori Eila Helanderin isännöimänä. Harvoin saa lauantainsa aloittaa näin kunniallisessa seurassa, jonka muodostivat valtiovallan korkeat edustajat, politiikan ja tieteen keskeiset nimet. Valtuuskunnan juhlakokouksen puheet (presidentti, pääministeri, eduskunnan puhemies, akateemikko) käsittelivät historian teemoja; ikävää oli juhlapuhuja Päiviö Tommilan saama sairauskohtaus.

Sateesta ja rännästä huolimatta historia houkutteli runsaasti kiinnostuneita paikalle. Porvoon vanhaan kaupunkiin lauantaina kerääntyneet tuhannet ihmiset osoittivat, että historialla on vetovoimaa! Eniten väkeä veti paikalle Venäjän keisari Aleksanteri I saapuminen Porvoon tuomiokirkkoon. Kunnianarvoisa vaalea katos ja neljä airutta saattelivat feikki-keisarin saapumista lumessa ja rännässä läpi kaupungin. Monet olivat pukeutuneet ajanmukaisesti vanhoihin asuihin. Keisari sai yleisöltä huomattavat suosionosoitukset. Porvoon kaupunki järjesti ohjelmaa vanhan kaupungin kaduille ja kujille. Suomen valtionjohdolle ja meille muille kutsuvieraille esitettiin Porvoon tuomiokirkossa juhladraama Laulu Suomelle. Komea näytelmäkuvaelma pääsi oikeuksiinsa uudelleen entisöidyssä kirkossa. Se oli todella hieno, arvokas puite!

Kovalle ottikin paluu sunnuntaina politiikan, tarkemmin sanottuna kunnallispolitiikan arkeen. Helsingissä rivit ovat hajalla eikä politiikan tuiku tarpeellista neuvotteluasetelemaa kehity. Nyt kolme suurinta puoluetta eivät pääse sopuun budjetin raameista. Kun isot kissat ovat riidoissa, hyppivät pienet hiiret pöydille. Meille pääkaupungin pienille ryhmille koittavat kulta-ajat!

keskiviikkona, maaliskuuta 25, 2009

Suoraan satamasta siivoamaan…

Viime viikolla tuli käytyä Ruotsissa, Tukholmassa puhumassa suomalaisten naisten vuosikokouksessa. Suomen Instituutti Snickarbackenilla oli kohtalaisen täynnä suomalaissyntyisiä naisia. Ikähaarukka paljasti, että ”suomalaisuus” kiinnostaa vanhempaa väkeä. Näidenkin naisten lapset ja lapsenlapsen ovat jo hyvin integroituneet ruotsalaiseen yhteiskuntaan..

Puhuin Suomen historian vaikutuksesta yksilölliseen ja kollektiiviseen identiteettiin. Kuten Uppsalassa keväällä 2007 jälleen kerran huomasin, historiallinen muisti vaikuttaa siihen, miten itsemme asemoimme. Olemmeko voittajia vai häviäjiä? Menestyneitä vai luusereita? Suuren maan kansalaisia vai kotoisin ns. pienestä maasta? Koetin kuvailla sitä, miten suomalaisen yhteiskunnan nopeat muutokset 1900-luvulla vaikuttivat perheisiin ja ihmisiin. Annoin tilaa luokkaretken kuvaukselle sekä pohdin niitä tunteita, joita tämä käsite meissä suomalaisissa edelleen synnyttää.

Keskustelun aikana vanhemmat suomalaisnaiset Ruotsissa korostivat kahta asiaa: sodan kokemuksia entisessä kotimaassa ja kovaa työstä Ruotsissa. Maahan saavuttiin nuorena ja heti ajauduttiin ”suoraan satamasta siivoojiksi”. Useilla on takana kova elämä, mutta ympärilläni näin kuitenkin iloisia ja reippaita pärjääjänaisia. Monet osasivat tyylikkäästi vaalia kaksoisidentiteettiään. Yhdessä daamit muodostivat suomea iloisesti pulisevan ja energisen joukon.

Tukholman aina yhtä loistavista kirjakioskeista käteeni jäi kaksi luokkapokkaria. Lentokoneessa takaisin Helsinkiin luin poliittisen toimittaja Ander Isakssonin kirjaa Den politiska adeln (2002). Mainio teos puolue- ja yhteiskuntaeliittien verkostoista! Isaksson kehittää edelleen ajatusta, että vaikka säätyjärjestelmä mureni jo 100 vuotta sitten, säätyintressit jatkavat elämistään puolueissa, ay-liikkeessä ja julkisen sektorin virkojen jaossa. Hän osoittaa, kuinka ruotsalainen poliittinen kansanvaltainen järjestelmä on sadassa vuodessa muuttunut ammattipoliitikkojen vetämäksi. Nämä poliitikot muodostavat veljes- ja sisarverkostoineen uuden aristokratian. Ryhmä nai keskenään ja jakaa toisilleen mukavia huippuvirkoja ja muita sopivia ”läänityksiä”.

Yksi vanhoista säädyistä on Ruotsissa edelleen vahvana: yläluokka. Susanna Popovan pokkaria nimeltä Överklass (2007) ahmin heti kotona. Se perustuu kymmeneen haastatteluun; puhujina ovat keski-ikäiset aateliset, elinkeinoelämän vaikuttajat, tilanomistajat ja muuten vain hyvätuloiset yläluokkaan kuulivat ruotsalaiset, joilla on tunnettu sukunimi ja pitkä perhehistoria. Haastattelut paljastavat sen, jonka jokainen Ruotsin-kävijä muutenkin voi aistia: naapurimaassa vaurautta on paljon ja keskittyessään se on luonut vahvaa luokkaidentiteettiä. ”Yläluokkaisuuden” haastateltavat näkivät sosiaaliseksi ominaisuudeksi, joka antaa ylpeyttä omasta taustasta, itsevarmuutta, hyviä käytöstapoja ja ”hyväntuulisuutta”. Haastateltavat kunnioittavat työväenluokkaa mutta halveksivat keskiluokkaa.

Molemmat kirjat olivat kuin raikkaita tuulahduksia! Suomessa näistä asioista puhuminen on edelleen tabu ja vaikeaa. Ilokseni huomasin kuitenkin, että viime viikon lopulla pidetyillä sosiologipäivillä Helsingissä teemana oli ”luokat, luokitukset, liikkeet”. Tarkempi pureutuminen ohjelmaan kuitenkin osoitti, että luokkapuheen kovaan ytimeen on vielä matkaa. Luokat esitelmien otsikoissa nähtiin ”tyyleinä, elämäntapoina ja kulttuuripääomana”. Marx-veikkonen kyllä haukottelisi!

torstaina, maaliskuuta 19, 2009

Tilivirasto vai sivistysyliopisto?

Rohkaistuneena saamastani runsaasta ja positiivisesta palautteesta tänään julkaistun HS-mielipiteeni johdosta, laitan kannanottoni alle kokonaisuudessaan. Tämän blogin tarkoituksena on ilmentää ajatteluani kirjoitusajankohtana. Viime viikoina päälimmäisenä on ollut huoli oman työpaikkani, yliopiston, tulevaisuudesta ja henkisestä ilmapiiristä:

"Eduskunnan käsittelyyn siirtyneen uuden yliopistolain ylle on kasaantunut monenlaista pilveä. Laki saatettiin liikkeelle opetusministerin ja monen muunkin innostuneiden huudahdusten saattelemana. Se nähtiin ”suurena parannuksena”, tulevaisuuden tutkimuksen tukipilarina. Siksi sopii kysyä: miksi yliopiston opiskelijat ja opettajat nyt protestoivat?

Tässä yhteydessä on turha puuttua lain ongelmakohtiin, joita julkisuudessa on jo puitu. Näitä ovat yliopistojen hallitusten ulkopuolisten muodostama enemmistö ja palvelussuhteiden muuttaminen työsuhteiksi. Me yliopiston opettajat olemme olleet huolissamme myös vallan siirtämisestä uusille toimitusjohtajille, rehtorille, dekaaneille ja laitosjohtajille. Ajatus ”käskyttämisyliopistosta” ja eliittijohtajista on akateemiselle elämälle kovin vieras.

On selvää, että tässä uudistuksella on poliittinen taustansa. Yliopistot asemoidaan globaalitalouden tutkimuslaitoksiksi. Globalisaatiomantraan kuului visio yliopistojen tehtävästä Suomen talouden ja kilpailukyvyn edistäjänä. Menestyvät yliopistot kilpailevat kansainvälisillä tutkimusmarkkinoilla ja hankkivat yhä suuremman osan tuloistaan itse. Suurremontti joutunevat muutkin valtiolliset tutkimusjärjestelmät. Vahvin voittaa. Häviäjänä nurkkaan ajetaan tietoisesti pikkukorkeakouluja ja maakuntien tutkimuslaitoksia.

Yliopistoja jalostetaan kilpailukuntoon toteuttamaan hallituspolitiikan tutkimus- ja innovaatiotavoitteita. Nyt esiin halutaan kalliin rahan huippuyliopistoja. Se merkitsee managerointia. Muodollisesti autonomia kasvaa, käytännössä se supistuu. Kritiikki osoittaa, että yliopistolakiin ladatut kansalliset odotukset ovat epärealistisia. Talouden jyrkkä muutos on vienyt pohjaa uudistukselta. Suurin ongelma on se, että lain kannattajat eivät ymmärrä suomalaisen yliopiston luonnetta. Mallia otetaan tutkimuselitististä maista (USA, Iso-Britannia). Unohdetaan oma 370-vuotinen akateeminen traditio ja sen kehittäminen.

Kansallinen perusta on ollut valtion rahoittamissa, kansansivistykseen perustuvissa akateemisessa opetuksessa. Kotopohjainen koulutus on menestynyt, koska se on ollut rekrytoinniltaan avoin. Opintien tavoitteena on ollut sivistyksen lisääminen, kansalaisuuteen, kunnollisuuteen ja kunniallisuuteen kasvattaminen. Siten on saatu luovuusresurssit käyttöön ja uutta väkeä innovaatioprosesseihin. Ei kilpailua, vaan kasvamista vastuullisuuteen. Ei käskyttämistä, vaan oppimista yhteisöllisyyteen. Suomalaisen yliopiston voima on siinä, että se on ollut ”kansanoppilaitos”, perusarvoinaan sivistys ja kulttuuri.

Siksi viime kuukausien puhe yliopistoista ”tilivirastoina” tuntuu halventavalta. Yliopisto ei ole virasto, laitos eikä hallintoyksikkö. Se on eri-ikäisten akateemisten kansalaisten muodostama tutkimus- ja opetusyhteisö. Tilivirastopuhe kasvoi viime laman jälkivaikutuksessa. Yliopistoilta vaadittiin tehokkuutta, oman toiminnan jatkuvaa arviointia ja sitoutumista määrällisiin tutkintotavoitteisiin. Kontrolloivaa, säätelevää ja suunnittelevaa hallintoa kasvatettiin. Laitoksiin tuotiin kannustavat palkkajärjestelmät ja tulosneuvottelut jne.

Tehostajilta ja lain uudistajilta jää ymmärtämättä yliopiston luonne asiantuntijayhteisönä. Eurooppalaiseen oppineiden yhteisöön ei todellisia muutoksia tuoda lainuudistuksilla, hallintoteitse tai komentamalla. Yliopistoyhteisö elää ja uudistuu vain sitoutuneitten jäsentensä voimalla. ”Innovaatioita” saadaan aikaan vain nojaamalla keskinäisen kunnioituksen ja lojaalisuuden periaatteisiin. Yliopistot uudistuvat, jos ne houkuttelevat lahjakkaita opettajia, tutkijoita ja opiskelijoita. Todellinen muutos on aina intellektuaalista, ei hallinnollista.

Miksi siis opiskelijat marssivat? Uudessa laissa yliopistot nähdään tutkimuslaitoksina. On unohdettu yliopistojen perustehtävä kasvattaa opiskeleva nuorisoa ”Isänmaan ja ihmiskunnan palvelukseen”. Se toteutuu vain, jos opettajat ja ylioppilaat kantavat vastuunsa osaajina, tutkijoina ja kansalaisina. Lain uudistajat aliarvioivat tämän vastuun ja sitoutumisen voiman. Uudistusta valmisteltiin ilman keskustelua niiden kanssa, jota asia koskee. On aikalisän paikka. On katsottava miten, suomalaista yliopistoa voi kehittää perinteestä ja itseymmärryksestä käsin sekä keskinäisen arvostuksen hengessä. Se on yliopistojen sisäisen uudistamisen avain."

keskiviikkona, maaliskuuta 11, 2009

Pihtiputaan viesti ja kuva Suomesta

Viime viikon lopulla tuli käytyä Pihtiputaalla, vuoden 2008 mökkiläisenä, niin sanotulla "saarnamatkalla". Aina tuolloin tällöin Helsingin professoria pyydetään maakuntiin esiintymään. Lähden jo voin. Koen sen tärkeäksi nähdä ja kokea mitä muualla maassa ajatellaan. Etäisyys omaan arkeen tekee hyvää. Helsinki on kuin suuri aurinko, joka joskus täyttyy omasta valostaan, siis erinomaisuudestaan, liikaa!

Pihtiputaalla vuoden alussa aloitti kuntayhtymä nimeltä Wiitaunioni. Wiitaunioni on nimitys Viitasaaren ja Pihtiputaan yhteisestä palvelutuotannosta, siihen liittyvästä päätöksenteosta ja hallinnosta. Nyt kun tuota kuviota aloitellaan, oli molempien kuntien päättäjät ja virkamiehet kutsuttu palaveeraamaan "alueellisen kehittämisen suuntaviivoista". Molemmissa kunnissa toimivat normaalisti kunnanvaltuusto, -hallitus, tarkastuslautakunta ja keskusvaalilautakunta itsenäisesti. Kummankin kunnan valtuustot nimeävät edustajansa palvelutuotantoa ohjaaviin lautakuntiin.

Itse en ole mikään kunta-alan konsultti, mutta jotain osasin sanoa maaseudun ja kaupungin suomalaisista erityispiireteistä; niistä menin siis Pihtiputaalle puhumaan. Korostin myös sitä, että "kunta" on muutakin kuin politiikkaa ja hallintoa. Se on syvällä kotopohjaisessa mentaliteetissa olevaa yhteisöllisyyttä ja kotiseuturakkautta.

On aina kiinnostavaa saapua uudelle paikkakunnalle, siitä riippumatta onko kyseessä miljoonakaupunki tai pieni kirkonkylä. Lounastunnilla tein kävelykierroksen kylän raiteilla. Opin lyhyessä ajassa olennaisen. Ympärillä oli komeaa ja jylhää keskisuomalaista järvimaisemaa. Lähellä kulki aikoinaan Pähkinäsaaren raja. Näyttävä ristikirkko 1700-luvun lopulta näkyi katukuvassa, hautausmaalta puuttuivat ruotsinkieliset säätyläis- ja mahtisuvut. Gummerukset haudattu lähellä kirkkoa ja lestadiolaisuus on edelleen vahvaa. Kunnantalon persoonallinen arkkitehtuuri selittyy paikallisen harmaaliuskakiven käytöstä. Muutoin pääraitilla näkyi 1970-luvun rakennemuutos, urbaanin tulo maakuntiin ja kyliin. Pankit ja keskusliikkeet kauppoineen dominoivat Pihtiputaallakin katukuvaa.

Kuntalaiset määrittelivät minulle "heimoidentiteettinsä": se on sekava ja sekalainen. Tulijoita on ollut pohjanmaalta ja Savosta, Häme tuntuu etelässä. Tällä kokoonpanolla on satoja vuosia pidetty yllä paikallista identiteettiä ja kulttuuria. Seminaari ole uudessa, komeassa seurakuntasalissa, joka oli näyttävää uudempaa puuarkkitehtuuria. Salissa tuoksui terva ja puu. Tässä miellyttävässä ympäristössä vietin antoisan päivän, pohtien suomalaisen kuntajärjestelmän vahvuuksia ja ongelmia.

Itse jaksan uskoa kunnalliseen itsehallintoon, historiallisista syistä. Mikä olisi korvaava, parempi järjestelmä? Jaksan uskoa sen tulevaisuuteen. Kotipaikkansa kehittämiseen sitoutuneet viranhaltijat ja kunnallispoliitikot olivat elävä todiste tästä, ja maaseudun vahvasta perinteestä, osaamisen viestistä. Kunpa me kaupunkilaiset jaksaisimme ja muistaisimme sitä kunnioittaa!

Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, maaliskuuta 04, 2009

Merellinen Helsinki ja Sataman johtokunta

Uusin kunnallispoliittinen harrastukseni liittyy Helsingin merellisiin ulottuvuuksiin. Kaupunginvaltuusto nimesi minut tulevaksi 4-vuotiskaudeksi Helsingin Sataman uuden johtokunnan jäseneksi. Otan uuden asemani kunniatehtävänä: meri ja satamatoiminnot ovat olleet olennainen osa Helsingin historiaa. Me helsinkiläiset rakastamme merta – ja meren antimia!

Sitä paitsi, meriulottuvuus näkyy rakentamisessa, elämäntavassa ja kaupungin symboleissa. Pitkään Helsinkiin pääsi vain meriteitse. Perustamisestaan lähtien tavaralaivat, purjeveneet, kaleerit, proomut, lotjat, höyrylaivat, kalastusalukset, hinaajat, jäämurtajat, hiekka- ja halkojaalat, matkustajalaivat, lautat, risteilijät, kantosiipialukset ja soutuveneet ovat erottamaton osa Helsinkiä. Viapori, Pohjolan Gibraltar, suurenmoinen linnoitus 1700-luvulta osoittaa Helsingin sijaintia Euroopan pohjoisella rajalla, idän ja lännen välissä. Silakkamarkkinat, Helsingin vanhin perinne, osoittaa meren hedelmien merkityksen kaupungin asukkaille.

Uudenmaan ja Helsingin vaakunoissa ovat vesi, vene ja kultakruunu. Vaakuna viittaa Helsingin syntyhistoriaan, sen vaiheisiin osana Itämeren ja Suomenlahden yli tapahtuvaa vuorovaikutusta. Vaakunoiden vene viittaa siirtokuntahistoriaan, vaiheeseen, jolloin ruotsalaiset asteittain ottivat haltuunsa Uudenmaan rannikot. Helsinki on Itämeren tytär, Pohjolan valkea kaupunki. Sininen on kaupungin väri. Meren aallot, tuulet, jäidenlähtö, merilinnut, satamien ja telakan äänet ovat osa tämän kaupungin äänimaisemaa.

Sataman johtokunnassa näen, miten merenkulku, satamat ja teollisuus ovat olleet Helsingin ja koko Suomen vaurauden lähde. Myös lama näkyy heti satamatoiminnoissa. Ne palautuvat teollisen muodostumisen varhaisvaiheisiin. Puuta vietiin, ja tuotiin öljyä ja muuta raaka-ainetta. Viimeisen 200 vuoden aikana on Helsinkiin rakennettu monia öljy-, kauppa-, teollisuus- ja suursatamia ja maata täytetty. Kruununa kaikessa on muutaman kuukauden toiminnassa ollut Vuosaaren mallikas suursatama.

Kaupungin kulloinenkin laajentuminen ja satamasuunnittelu ovat kulkeneet käsi kädessä. Satamien ympärille on syntynyt monikerroksista, Helsingille tyypillistä elinkeinotoimintaa: laivanrakennusta, huolinta- ja ahtausliikkeitä, varustamoja, linjaliikenneyhtiöitä, merimatkailuyrittäjiä. Merimerkit, makasiinit, majakat, tullirakennukset, nosturit, laiturit, satamaradat, laiva- ja kuivatelakat ovat kaupungin satamatoiminnan näkyviä maamerkkejä. Satamat osoittavat, että kaupunki elää historiastaan! Haluan osaltani jättää puumerkin tähän kiehtovaan maailmaan!