Tilivirasto vai sivistysyliopisto?

Rohkaistuneena saamastani runsaasta ja positiivisesta palautteesta tänään julkaistun HS-mielipiteeni johdosta, laitan kannanottoni alle kokonaisuudessaan. Tämän blogin tarkoituksena on ilmentää ajatteluani kirjoitusajankohtana. Viime viikoina päälimmäisenä on ollut huoli oman työpaikkani, yliopiston, tulevaisuudesta ja henkisestä ilmapiiristä:

"Eduskunnan käsittelyyn siirtyneen uuden yliopistolain ylle on kasaantunut monenlaista pilveä. Laki saatettiin liikkeelle opetusministerin ja monen muunkin innostuneiden huudahdusten saattelemana. Se nähtiin ”suurena parannuksena”, tulevaisuuden tutkimuksen tukipilarina. Siksi sopii kysyä: miksi yliopiston opiskelijat ja opettajat nyt protestoivat?

Tässä yhteydessä on turha puuttua lain ongelmakohtiin, joita julkisuudessa on jo puitu. Näitä ovat yliopistojen hallitusten ulkopuolisten muodostama enemmistö ja palvelussuhteiden muuttaminen työsuhteiksi. Me yliopiston opettajat olemme olleet huolissamme myös vallan siirtämisestä uusille toimitusjohtajille, rehtorille, dekaaneille ja laitosjohtajille. Ajatus ”käskyttämisyliopistosta” ja eliittijohtajista on akateemiselle elämälle kovin vieras.

On selvää, että tässä uudistuksella on poliittinen taustansa. Yliopistot asemoidaan globaalitalouden tutkimuslaitoksiksi. Globalisaatiomantraan kuului visio yliopistojen tehtävästä Suomen talouden ja kilpailukyvyn edistäjänä. Menestyvät yliopistot kilpailevat kansainvälisillä tutkimusmarkkinoilla ja hankkivat yhä suuremman osan tuloistaan itse. Suurremontti joutunevat muutkin valtiolliset tutkimusjärjestelmät. Vahvin voittaa. Häviäjänä nurkkaan ajetaan tietoisesti pikkukorkeakouluja ja maakuntien tutkimuslaitoksia.

Yliopistoja jalostetaan kilpailukuntoon toteuttamaan hallituspolitiikan tutkimus- ja innovaatiotavoitteita. Nyt esiin halutaan kalliin rahan huippuyliopistoja. Se merkitsee managerointia. Muodollisesti autonomia kasvaa, käytännössä se supistuu. Kritiikki osoittaa, että yliopistolakiin ladatut kansalliset odotukset ovat epärealistisia. Talouden jyrkkä muutos on vienyt pohjaa uudistukselta. Suurin ongelma on se, että lain kannattajat eivät ymmärrä suomalaisen yliopiston luonnetta. Mallia otetaan tutkimuselitististä maista (USA, Iso-Britannia). Unohdetaan oma 370-vuotinen akateeminen traditio ja sen kehittäminen.

Kansallinen perusta on ollut valtion rahoittamissa, kansansivistykseen perustuvissa akateemisessa opetuksessa. Kotopohjainen koulutus on menestynyt, koska se on ollut rekrytoinniltaan avoin. Opintien tavoitteena on ollut sivistyksen lisääminen, kansalaisuuteen, kunnollisuuteen ja kunniallisuuteen kasvattaminen. Siten on saatu luovuusresurssit käyttöön ja uutta väkeä innovaatioprosesseihin. Ei kilpailua, vaan kasvamista vastuullisuuteen. Ei käskyttämistä, vaan oppimista yhteisöllisyyteen. Suomalaisen yliopiston voima on siinä, että se on ollut ”kansanoppilaitos”, perusarvoinaan sivistys ja kulttuuri.

Siksi viime kuukausien puhe yliopistoista ”tilivirastoina” tuntuu halventavalta. Yliopisto ei ole virasto, laitos eikä hallintoyksikkö. Se on eri-ikäisten akateemisten kansalaisten muodostama tutkimus- ja opetusyhteisö. Tilivirastopuhe kasvoi viime laman jälkivaikutuksessa. Yliopistoilta vaadittiin tehokkuutta, oman toiminnan jatkuvaa arviointia ja sitoutumista määrällisiin tutkintotavoitteisiin. Kontrolloivaa, säätelevää ja suunnittelevaa hallintoa kasvatettiin. Laitoksiin tuotiin kannustavat palkkajärjestelmät ja tulosneuvottelut jne.

Tehostajilta ja lain uudistajilta jää ymmärtämättä yliopiston luonne asiantuntijayhteisönä. Eurooppalaiseen oppineiden yhteisöön ei todellisia muutoksia tuoda lainuudistuksilla, hallintoteitse tai komentamalla. Yliopistoyhteisö elää ja uudistuu vain sitoutuneitten jäsentensä voimalla. ”Innovaatioita” saadaan aikaan vain nojaamalla keskinäisen kunnioituksen ja lojaalisuuden periaatteisiin. Yliopistot uudistuvat, jos ne houkuttelevat lahjakkaita opettajia, tutkijoita ja opiskelijoita. Todellinen muutos on aina intellektuaalista, ei hallinnollista.

Miksi siis opiskelijat marssivat? Uudessa laissa yliopistot nähdään tutkimuslaitoksina. On unohdettu yliopistojen perustehtävä kasvattaa opiskeleva nuorisoa ”Isänmaan ja ihmiskunnan palvelukseen”. Se toteutuu vain, jos opettajat ja ylioppilaat kantavat vastuunsa osaajina, tutkijoina ja kansalaisina. Lain uudistajat aliarvioivat tämän vastuun ja sitoutumisen voiman. Uudistusta valmisteltiin ilman keskustelua niiden kanssa, jota asia koskee. On aikalisän paikka. On katsottava miten, suomalaista yliopistoa voi kehittää perinteestä ja itseymmärryksestä käsin sekä keskinäisen arvostuksen hengessä. Se on yliopistojen sisäisen uudistamisen avain."