perjantaina, toukokuuta 25, 2007

"Vi har gjort det på vårt sätt" - suuri kertomus ruotsalaisuudesta

Jokunen viikko sitten tuli käytyä toisessa yliopistokaupungissa Lundissa seminaarissa, jossa pohdittiin historiakultturien eroja ja yhtäläisyyksiä Pohjoismaissa. Puolustimme sinivalkoisia historiavärejä yhdessä kollega H. Meinanderin kanssa, joka puhui hyvin ja perusteellisesti Suomen poliittisen ja sotahistorian kirjoituksen traditiosta ja hengestä. Minä alustin Suomen historista kulttuurihistoriana. Suomen historiakulttuuri, on erilainen. Siitä joskus enemmän muualla. Avainsana on sotakokemus.

Ruotsalaisia edustivat nuoremmat lundilaiset tutkijat, saksalaisteemoihin perehtynyt Johan Östlig ja Martin Wiklund, poliittisen historiografian tutkija. Molemmat puhuivat asiallisesti ja hyvin. Kiinnostavia asioita selvisi: Ruotsin historiankirjoitus on ennen kaikkea ”rikshistoriaa”. Toimeksiannot, mielekkyys, ovat tulleet politiikan parista. Master Narrative täällä on ollut modernisaation selvittämistä, teollisen, demokraattisen maan synnyn kartoittamista, jossa on suunnittelua, kunnon sosiaalipolitiikkaa ja rikkautta muille jaettavaksi. Suuri edistyshistoria on sosialidemokratian historiaa, keskiössä on myös ay-liike ja muut "liikkeet".

Koska Ruotsi ei ollut sodassa, ei ole ollut vastarintaliikettä, eikä sodan menetyksiä ja kokemuksia. Sen sijaan on ollut rutkasti pikkuvaltiorealismia. Historiantutkijat ovat seuranneet pääministeri P.O. Hanssonin sanoja: ”Vi har gjort vårt, vi har gjordt det på vårt sätt” (1945). Kansallinen tie on sekin menestyskertomusta, rauhan, vakauden ja kansainväälisen vuorovaikutuksen varjossa.

Vaihtoehtokertomuksia historiaan saatiin vasta 1980-lla, ja tuolloin ulkomaisten tutkijoiden toimesta. Todellinen haastaja tuli tutkijapiirien ulkopuolesta: Maria-Pia Boëtiuksen kirja vuonna 1991 käynnistää keskustelun, luo ”moraalisen vastakertomuksen”. Alustuksia seuranneessa keskustelussa nousi hyvin esiin ajatus siitä, miten syvällisesti pikkuvaltio-idealismi + moraalinen gloria (Ru rauhaa rakastavana maana) ovat vaikuttaneet ruotsalaiseen historiakulttuuriin. Moraali ja idealismi ovat yhdistyneet ja vaikuttavat omakuvaan: oli ruotsalainen ansio jäädä sodassa ulkopuolelle. Siitä kasvoi Palmen idea Ruotsista ”maailman rauhantoimijana”.

Opimme, että historia Ruotissa on todella poliittista ja politiikkaan sidottua. Aatehistoria on ollut tärkeäa; se on tuottanut sosiaalisia ja kulttuurisia tulkintoja ruotsalaisesta menestystarinasta, tiestä köyhyydestä vaurauteen, säätyjärjestelmästä demokratiaan, kansakotiin, solidaarisuuteen. Kulttuurisen eli modernistisen identiteetin avainkokemus oli vuoden 1930 Tukholman näyttely. Sitä seurasi SDP:n läpimurto 1933 ja Myrdahlien esiinmarssi. Master narrativen perussävy kasvaa tästä maaperästä. Ruotsi on modernin onnistuneinen mallimaa, ja siksi sillä on moraalinen oikeus kääntyä Eurooppaa, EU:ta, katolisuutta ymv. "vierasta" ja vanhanaikaista vastaan. Suurvaltaidealismin ja nationalistisen historinakirjoituksen ohi on kurvannut hyvinvointinationalisimi. Kun sitä tarpeeksi toistetaan historiankirjoituksessa, on se muuttunut uusnationalismiksi. Hyvin kiinnostavaa, seurasi hyvä keskustelu. Sen aikana nostin esiin mm. Herman Lindquist –haasteen. Eikö ruotsalaisia historiantutkojoita kiinnosta "muu historia" eli polittiinen jatkuvuus, jota ovat edustaneet monarkia, papisto, yliopisto, vahva porvarillisuus jne. Vastaus oli: ei kiinnosta!

sunnuntaina, toukokuuta 20, 2007

Smoolannin vallankumoukselliset: Linné, Kamprad ja Salo

Linné-juhlinta on juuri käynnistynyt Uppsalassa. Komea joukko paikallisia (yhdessä silmaatekevien kanssa) oli kokoontunut sunnuntaina puolenpäivän aikaan Linneanumin hienoon kasvitieteelliseen puistoon avamaan juhlaviikko. Tilaisuudessa kuultiin yliopiston edustajien ja poliitikkojen hieman töksähteleviä puheita (valtuuston pj, maapäivien edustaja). Eleganteimmin Linnéstä kirjoittajana puhui viikon virkallinen avaaja, kirjailija ja kirjallisuustutkija Carina Burman, meille tuttu Fredrika Runeberg -tulkitsijana.

Mitä juhlitaan, kun juhlitaan Linnén 300-vuotista syntymää? Avajaisissa todettiin: on aika antaa tunnustusta tieteelle, erityisesti luonnontieteille. Linnén kautta kulkee ruotsalainen sankaritarina. Papinpoika Stenbrohultin pitäjästä siirtyy opintielle, menestyy, osoittaa kiinnostusta luontoon ja kirjoittamiseen, nousee professoriksi, maailmanmaineeseen - kuten Burman kuvasi. Linné toteutti Jumalan suurta tehtävää kootessaan, järjestäessään ja julkaistessaan tietoja systemaattisesti tuhansista kasveista ja eläinlajeista. Linné matkasi pitkin ja poikin Ruotsia ja Eurooppaa. Hän sopii globaaliajan tunnukseksi. Vielä tärkeämpää, hänen oppilaansa, apostolinsa, kartoittivat systemaattisesti maailmaa Euroopan ulkopuolella, muun muassa Japanissa. Siksi Japanin keisari, suuri linnelogi, kunnioittaa ensi keskiviikkona yliopiston pääjuhlaa läsnäolollaan.

Linné on eteläisen Smoolannin suuri poika. Juuri sopivasti juhlaviikon alla ilmestyi alueen erikoisnumero, jossa esiin nostetaan muitakin maakunnan merkkihenkilöitä. Linnén ohella ylpeyden aiheiksi kelpaavat Ingvar Kamprad, IKEA:n isä ja Euroviisu-laulaja Ola Salo. Kaikkia yhdistää smoolatilaisuus...ja papin poikana kasvaminen. Nämä papinpojat, julistaa erikoisnumero hieman mahtipontisesti, "reagoivat vallitsevaan järjestykseen ja loivat uuden, oman järjestyksensä". Kamprad snikkaroi huonekaluja uuteen uskoon, Ola Salo pani musiikkiin vauhtia ja siirsi orkesterinsa junttipojat viihde-aikaan. Uudistajia Linnén jalanjäljissä, siis.

Naismannekiineja on vähemmän. Sellaiseksi kelpaa Smoolannissa asuva urheilijaneito Carolina Klüft. Yhtä kaikki, Smoolanti sopii ruotsalaisuuden nostalgiakohteeksi siinä kuin Savo, Hame tai Pohjanmaa meillä. Samat hyveetkin kiertävät maittemme väliä. Smoolanti on turvallinen, luova ja yrittäjäystävällinen alue. "Smoolantilaiset yritykset eivät simahda alkumetreille", analysoi Kamprad. Köyhyys on käännetty hyveeksi. Vähäinen perimä, kovat elinolosuhteet ja tiukka kasvatus loivat edellytykset taisteluhengelle, joka yhä on olemassa. Ruotsalainen 'vaatimattomuus' leimaa smoolatilaisuutta. "Olemme maailman parhaita, mutta siitä on vielä pitkä matka todella hyvään", pohtiin Kamprad menestyksenä alkuvoimaa.

Maailman parasta Linnétä juhlitaan nyt alkavalla viikolla ruotsalaisen hövelisti...! Tässä taistelussa saa muistuttaa, että Linné kuuluu koko Ruotsille, siis meille suomalaisillekin.

keskiviikkona, toukokuuta 16, 2007

Viisupuhetta ja viisukulttuuria

Suomessa on toivottu euromusiikista. Jälkipeliin on kuulunut pohdinta viisujen vastaanotosta. Kehut on otettu vastaan suomalaisen hillitysti. Vain naapurimaan Ruotsin reaktioista on pöyristytty. Turhaan. Seurasin euroviisuja Uppsalassa ja Budapestissa. Televisio välitti vain osan Areenan tunnelmasta, mutta voi vain todeta: hienot viisut! Ruudun läpi välittyi perustotuus: hyvin mietitty on hyvin järjestetty. Kokonaisuus oli elegantti, puhutteleva ja hauska. Palaset osuivat kohdalleen. Kuuluttajat Leppilampi ja Pelkonen osasivat olla kauniita, luontevia, iloisia ja hyväntuulisia.

Helsingin henki ja kuva Suomesta välittyivät hienosti inserteissä ja väliohjelmanumeroissa. Perinteinen Lappi, puukko ja karjalanpiirakka –aineisto oli hyllytetty. Tilalle oli saatu lempeää huumoria omien “kansallisten” erityispiirteiden kustannuksella. Suomalaiseen silmään kokonaisuus toimi. Helsingistä tulleet viestit kertoivat onnistumisesta ja ainutlaatuisesta tunnelmasta Suomen pääkaupungissa. Viisuviikonloppuna mahtava ilmapiiri tarttui omiin ja vieraisiin.

Järjestelykomitea ansaitsee kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. Miksi tätä iloa sumentaa ylireagoiminen Ruotsin reaktioihin? Ruotsin kevät kului Ola Salo –hehkutuksessa. Viisukuumetta nostettiin koko kevät. Karsintoja järjestettiin monessa kaupungissa. Ilo purkautui iloisten smoolantilaisten Ark-poikien voittoon. Viisulla on paikkansa ruotsalaisessa mentaliteetissa jo Bellmanin 1700-luvun ajoista lähtien. Kevyt musiikki on rakentanut ruotsalaista omakuvaa samalla kun suomalaista on luotu Sibeliuksen sävelin. Evert Taube, Alice Babs ja Lill Lindfors olivat rakastettuja jo Pohjoismaissa. Abba sinetöi Ruotsin kansainvälisen maineen musiikkimaana.

Ruotsalaisessa viihdemusiikissa yhdistyvät kansallisen osaamisen kärjet: balladiperinne, hyvä liikemiesvainu ja sinikeltainen elämänilo. Abat, carolat, roxetet ja arkit on rakennettu raskaan tason vientituotteiksi. Pettymys oli kova, kun haastajat tulivat idästä. Keski- ja Itä-Euroopan sekä Balkanin musiikkiperinne on lyönyt läpi. Euroviisut eivät enää ole eheä länsieurooppalainen tapahtuma. Uusista viisumaista tulee osaavaa, kiinnostavaa musiikkia, kuten Helsinki osoitti.

On turha käydä viisusotaa Suomen ja Ruotsin väliin. Viisukuva on mediakuvaa monimuotoisempi. Moni tuttu ja tuntematon on tullut kehumaan Suomen järjestelyjä ja hienoa tunnelmaa täällä Ruotsissa. Suurempi ongelma on se, että Ruotsissa Suomen tuntemus on heikentynyt. Viisujen, jääkiekon ja yleisurheilun rinnalle tarvitaan uusia Ruotsi-Suomi –yhteyden ilmaisuja.

perjantaina, toukokuuta 04, 2007

Konstantinopoli - ihana kaupunki!

”This is your ticket to heaven!”, huudahtaa Sinisen moskeijan vartija, kun annan ulosmeno-ovella 10 liiraa kirkon kunnossapitoon. Saan sinisen lipun, joka takaa minulle paratiisipaikan. Koska olemme Konstantinopolissa, toisessa Roomassa, kristikunnan itäisessä pääkaupungissa, uskallan toivoa, että paikka löytyisi omasta tulevasta luterilaisesta taivaastani.

”Ah Stamboul!” Kaupunkia on kutsuttu Istanbuliksi vuoden 1923 turkkilais-nationalistisesta vallankumouksesta lähtien. Sen merkittävimmät nähtävyydet ovat edelleen suuret kirkot ja moskeijat sekä ottomaanisen ajan hallitsijapalatsit. Nuoruuteni suuriin elämyksiin (14-vuotiaana 1972) kuului vierailu 500-luvulla rakennetussa Hagia Sofia kirkossa – en saanut silmiäni irti sen komeasta, halkaisijaltaan 30 metrisestä kupolista. Istanbul hiipi kuin varkain nuoren neidon sydämeen. Siitä tuli elämäni toinen suurkaupunki – heti Tukholman jälkeen. Innostusta lisäsi se, että basaarissa miespuolinen matkaseuralaiseni Esko Sorsa sai kovan tarjouksen. Korukauppias oli valmis maksamaan minusta 1000 kamelia. Sorsa kieltäytyi. Hän perusteli, että Helsingin Pohjois-Haagassa kamelien pitäminen tuotti tiettyjä vaikeuksia… Myöhemmin ymmärsin, että naiseudestani tehty tarjous oli todella kova!

Nämä Istanbulin muistot mielessäni palasin kaupunkiin 35 vuotta myöhemmin. Aristelin tuloa. Olisiko tunne enää yhtä vahva? Jotain kummallista tapahtui jo heti lentokentällä: tunsin tulleeni kotiin, tuttuun ja turvalliseen. Tämän päivän Istanbul on yli 15 miljoonan asukaan kaupunki. Sen kauneus tulee sijainnasta Euroopan ja Aasian, idän ja lännen, rajalla. Sen henki muodostuu kahden kulttuurin, monien uskontojen, entisten ryhmien ja lukuisten kansallisuuksien vaikutuksesta. Se yhdistää kaksi merta, Mustan meren ja Välimeren. Kaupunki käy lakkaamatonta vuoropuhelua Bosporin salmen ja Kultaisen sarven välityksella. Yli 2000-vuotinen historia tuntuu heti ja imeytyy ihoon. Itä-Rooman muuttuminen Bysantiksi, ottomaanien aika, eurooppalaistumisen aika, turkkilaisnationalismi, ovat jättäneet huomattavia fyysisiä ja mentaalisia jälkiä.

Istanbul on minulle edelleen Konstantinopoli, tolerantti, monikulttuurinen, elämän rakkautta ilmentämä kaupunki, joka ei ole murtunut politiikan suhdanteiden muuttuessa. Istanbulilaiset eivät ole vain turkkilaisia; jokaisen suonissa virtaa myös kreikkalaista, armenialaista, kurdilaista ja juutalaista verta, joka on täydentynyt vuorovaikutuksesta Balkanin kansojen kanssa. Vaikutteet näkyvät ruokakulttuurissa: miten suurenmoisesti Turkissa syödäänkään! Runsasta, raikasta, hyvää ja maukasta ruokaa tarjoillaan ravintoloissa, kaikkialla, ja sitä syödään pitkään, hartaasti ja nautiskellen.

Suomalaisena on Turkissa helppo olla. Jokainen, toistan JOKAINEN kohtamaani istanbulilainen lausui jotain positiivista Suomesta ja suomalaista tai tunsi jonkun kotimaassani. Vaikka en usko kansallisromanttisiin rotu- ja kieliyhteysteorioihin, jotain sielujen sympatiaa säteili kohtaamisissa ja istanbulilaisten tavassa olla, ottaa vieras vastaan. Unohtumaton kokemus oli nojailu myöhään yöllä pääkatu Rue de Perén (Istiklal Cad) varren baaritiskillä. Kun tavanomaiset ”mistä maasta olette?” –kommetit oli lausuttu, ja todettu jälleen Suomen ihanuus, esiteltäväkseni tuotiin koko baarillinen väkeä, joilla oli Suomi-linkki. Yhden veli oli taitelijana Turussa, toisen lankomies opiskeli lääketiedettä Kuopiossa, kolmas oli lähdössä Helsinkiin euroviisuihin, neljännellä oli ollut suomalainen tyttöystävä jne. Sain halauksia, suudelmia ja avointa vieraan rakkautta. Ajattelin ”tässä kaupungissa minä viihdyn – suomalaisena ja eurooppalaisena!”.