Konstantinopoli - ihana kaupunki!

”This is your ticket to heaven!”, huudahtaa Sinisen moskeijan vartija, kun annan ulosmeno-ovella 10 liiraa kirkon kunnossapitoon. Saan sinisen lipun, joka takaa minulle paratiisipaikan. Koska olemme Konstantinopolissa, toisessa Roomassa, kristikunnan itäisessä pääkaupungissa, uskallan toivoa, että paikka löytyisi omasta tulevasta luterilaisesta taivaastani.

”Ah Stamboul!” Kaupunkia on kutsuttu Istanbuliksi vuoden 1923 turkkilais-nationalistisesta vallankumouksesta lähtien. Sen merkittävimmät nähtävyydet ovat edelleen suuret kirkot ja moskeijat sekä ottomaanisen ajan hallitsijapalatsit. Nuoruuteni suuriin elämyksiin (14-vuotiaana 1972) kuului vierailu 500-luvulla rakennetussa Hagia Sofia kirkossa – en saanut silmiäni irti sen komeasta, halkaisijaltaan 30 metrisestä kupolista. Istanbul hiipi kuin varkain nuoren neidon sydämeen. Siitä tuli elämäni toinen suurkaupunki – heti Tukholman jälkeen. Innostusta lisäsi se, että basaarissa miespuolinen matkaseuralaiseni Esko Sorsa sai kovan tarjouksen. Korukauppias oli valmis maksamaan minusta 1000 kamelia. Sorsa kieltäytyi. Hän perusteli, että Helsingin Pohjois-Haagassa kamelien pitäminen tuotti tiettyjä vaikeuksia… Myöhemmin ymmärsin, että naiseudestani tehty tarjous oli todella kova!

Nämä Istanbulin muistot mielessäni palasin kaupunkiin 35 vuotta myöhemmin. Aristelin tuloa. Olisiko tunne enää yhtä vahva? Jotain kummallista tapahtui jo heti lentokentällä: tunsin tulleeni kotiin, tuttuun ja turvalliseen. Tämän päivän Istanbul on yli 15 miljoonan asukaan kaupunki. Sen kauneus tulee sijainnasta Euroopan ja Aasian, idän ja lännen, rajalla. Sen henki muodostuu kahden kulttuurin, monien uskontojen, entisten ryhmien ja lukuisten kansallisuuksien vaikutuksesta. Se yhdistää kaksi merta, Mustan meren ja Välimeren. Kaupunki käy lakkaamatonta vuoropuhelua Bosporin salmen ja Kultaisen sarven välityksella. Yli 2000-vuotinen historia tuntuu heti ja imeytyy ihoon. Itä-Rooman muuttuminen Bysantiksi, ottomaanien aika, eurooppalaistumisen aika, turkkilaisnationalismi, ovat jättäneet huomattavia fyysisiä ja mentaalisia jälkiä.

Istanbul on minulle edelleen Konstantinopoli, tolerantti, monikulttuurinen, elämän rakkautta ilmentämä kaupunki, joka ei ole murtunut politiikan suhdanteiden muuttuessa. Istanbulilaiset eivät ole vain turkkilaisia; jokaisen suonissa virtaa myös kreikkalaista, armenialaista, kurdilaista ja juutalaista verta, joka on täydentynyt vuorovaikutuksesta Balkanin kansojen kanssa. Vaikutteet näkyvät ruokakulttuurissa: miten suurenmoisesti Turkissa syödäänkään! Runsasta, raikasta, hyvää ja maukasta ruokaa tarjoillaan ravintoloissa, kaikkialla, ja sitä syödään pitkään, hartaasti ja nautiskellen.

Suomalaisena on Turkissa helppo olla. Jokainen, toistan JOKAINEN kohtamaani istanbulilainen lausui jotain positiivista Suomesta ja suomalaista tai tunsi jonkun kotimaassani. Vaikka en usko kansallisromanttisiin rotu- ja kieliyhteysteorioihin, jotain sielujen sympatiaa säteili kohtaamisissa ja istanbulilaisten tavassa olla, ottaa vieras vastaan. Unohtumaton kokemus oli nojailu myöhään yöllä pääkatu Rue de Perén (Istiklal Cad) varren baaritiskillä. Kun tavanomaiset ”mistä maasta olette?” –kommetit oli lausuttu, ja todettu jälleen Suomen ihanuus, esiteltäväkseni tuotiin koko baarillinen väkeä, joilla oli Suomi-linkki. Yhden veli oli taitelijana Turussa, toisen lankomies opiskeli lääketiedettä Kuopiossa, kolmas oli lähdössä Helsinkiin euroviisuihin, neljännellä oli ollut suomalainen tyttöystävä jne. Sain halauksia, suudelmia ja avointa vieraan rakkautta. Ajattelin ”tässä kaupungissa minä viihdyn – suomalaisena ja eurooppalaisena!”.