Rakkaudella ruotsalaisuudesta?
Oli kiire Tukholman-junaan. Uppsalan aseman lippujono oli juuttunut paikoilleen, kun nuori mies kävi monisanaisesti läpi matkasuunnitelmiaan viehettävän lipunmyyjän kanssa. Muut lipputiskit vetivät hyvin, omani oli jymähätnyt paikoilleen. Tunnelma tiheni levottomaksi, junan lähtöaika läheni, jonottavilla oli kiire, vaihdettiin jalalta toiselle. Ruotsalaiseen tapaan kukaan ei sanonut mitään. Päätin ottaa töykeän ulkomaalaiseen roolin, tunkeuduin lipunmyyjän ja asiakaan väliin, ja kysyin: "Saisinko tässä keskustelunne lomaan ostaa yhden menolipun Tukholmaan?" Molemmat jäykistyivät, lippuneito sanoi: "Se riippuu kokonaan asiakkasta!" Kysymykseni traumatisoi nuoren miehen ja hän luikki pois vähin äänin. Jono alkoi taas liikkua.
Ruotsalainen kirjailija M. Can puhui jokin aika sitten HBL:n haastattelussa ruotsalaisista erityispiirteistä. Hän totesi, että ruotsalaiset ovat huonoja osoittamaan tunteita ja olemaan vakavia. Ulkopuolinen näkee paremmin, kirjailija varsinkin. Ruotsalaisten vahvuudet löytyvät juuri tästä: täkäläiset ovat kohdatessa ystävällisiä ja sosiaalisia, iloisia ja toiset huomioonottavia, sanalla sanoen pitkämielisiä, kohteliaita ja sivistyneitä. Hankalissa tilanteissa neuvotellaan ja käytetään omaa päätä. Hilpeys ei ole päälleliimattua, ainakaan niiltä osin kuin kyseessä on akateemisen puhe-, spexi- ja keskusteltukulttuuri. Taustalla näkyy hovietiketin ja ylävetoisen sääty-yhteiskunnan syvällinen vaikutus kulttuuriseen olemiseen.
Vakavuuden puute ja tunneilmaisun rajoittunut skaala pistävät suomalaista silmään. Meillä osataan molemmat, jöröttely ja synkistely, junttimaisuus ja alkukantaisuuden tavoittelu - ne on jopa korotettu kansallisiksi hyveiksi. Nyt muotia on äijäkulttuuri - mahdoton ajatus Ruotsissa! Kun 'suomalaisuudesta' puhutaan, viitataan juuri näihin piirteisiin. Molemmat kuvat ovat kliseitä eivätkä kerro koko totuutta, mutta ne kertovat jotain olennaista. Täällä kaipaan joskus kotopohjaista ripeyttä, tarttumista asiaan ja selkeää sujuvuutta, pelkistettyä asioidenhoitoa. Kuten sitä, että aseman lippujono etenee reippaasti.
Mitä pitempään Ruotsissa olen ollut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut, että kaksi maatani täydentävät toisiaan: ruotsalainen kepeä hilpys ja sosiaalisuus vahvistuisivat suomalaisesta vakavuudesta ja rehellisyydestä. Täällähän menevät läpi juuri kotimaiset 'straight forward' -tyypit, kekkoset, donnerit, saarikosket, saloset, saijonmaat ja alvaraallot, jotka säteilevät karheaa ja reipasta alkukantaisuutta, tai ainakin luovat itsestään sellaisen kuva. Suomalaisissa ip-lehdissä jaksettiin hehkutella jokin aika sitten euroviisulaulaja Hanna Pakarisen saaneen sympatiaa Ruotissa; hänen naistyyppinsä puuttuu täältä söpöjen, nöpöjen ja kimaltelevien tyttölaulajien maasta.
Surullista vain on, että Suomi ei kovastikaan kiinnosta ruotsalaisia. Katse tähtää kauemmas. Sinivalkoinen naapurimaa on liian lähellä, liian tuttu...niin liian tylsä. Hollantilainen diplomaatti, joka pari vuotta sitten muutti Helsingistä Tukholmaan, jaksaa yhä hämmästellä sitä, kuinka vähän ruotsalaiset tietävät Suomesta. Sodan kokenut sukupolvi on poistumassa, uusia Suomi-ystäviä ei kasva joka oksalla, siirtolaisten jälkeläiset ovat ruotsalaistuneet. Kova haaste tämä Ruotsin ja Suomen kulttuurinen yhdistäminen. Haikeana sopii tietysti kysyä, onko sille enää tarvettakaan?
Ruotsalainen kirjailija M. Can puhui jokin aika sitten HBL:n haastattelussa ruotsalaisista erityispiirteistä. Hän totesi, että ruotsalaiset ovat huonoja osoittamaan tunteita ja olemaan vakavia. Ulkopuolinen näkee paremmin, kirjailija varsinkin. Ruotsalaisten vahvuudet löytyvät juuri tästä: täkäläiset ovat kohdatessa ystävällisiä ja sosiaalisia, iloisia ja toiset huomioonottavia, sanalla sanoen pitkämielisiä, kohteliaita ja sivistyneitä. Hankalissa tilanteissa neuvotellaan ja käytetään omaa päätä. Hilpeys ei ole päälleliimattua, ainakaan niiltä osin kuin kyseessä on akateemisen puhe-, spexi- ja keskusteltukulttuuri. Taustalla näkyy hovietiketin ja ylävetoisen sääty-yhteiskunnan syvällinen vaikutus kulttuuriseen olemiseen.
Vakavuuden puute ja tunneilmaisun rajoittunut skaala pistävät suomalaista silmään. Meillä osataan molemmat, jöröttely ja synkistely, junttimaisuus ja alkukantaisuuden tavoittelu - ne on jopa korotettu kansallisiksi hyveiksi. Nyt muotia on äijäkulttuuri - mahdoton ajatus Ruotsissa! Kun 'suomalaisuudesta' puhutaan, viitataan juuri näihin piirteisiin. Molemmat kuvat ovat kliseitä eivätkä kerro koko totuutta, mutta ne kertovat jotain olennaista. Täällä kaipaan joskus kotopohjaista ripeyttä, tarttumista asiaan ja selkeää sujuvuutta, pelkistettyä asioidenhoitoa. Kuten sitä, että aseman lippujono etenee reippaasti.
Mitä pitempään Ruotsissa olen ollut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut, että kaksi maatani täydentävät toisiaan: ruotsalainen kepeä hilpys ja sosiaalisuus vahvistuisivat suomalaisesta vakavuudesta ja rehellisyydestä. Täällähän menevät läpi juuri kotimaiset 'straight forward' -tyypit, kekkoset, donnerit, saarikosket, saloset, saijonmaat ja alvaraallot, jotka säteilevät karheaa ja reipasta alkukantaisuutta, tai ainakin luovat itsestään sellaisen kuva. Suomalaisissa ip-lehdissä jaksettiin hehkutella jokin aika sitten euroviisulaulaja Hanna Pakarisen saaneen sympatiaa Ruotissa; hänen naistyyppinsä puuttuu täältä söpöjen, nöpöjen ja kimaltelevien tyttölaulajien maasta.
Surullista vain on, että Suomi ei kovastikaan kiinnosta ruotsalaisia. Katse tähtää kauemmas. Sinivalkoinen naapurimaa on liian lähellä, liian tuttu...niin liian tylsä. Hollantilainen diplomaatti, joka pari vuotta sitten muutti Helsingistä Tukholmaan, jaksaa yhä hämmästellä sitä, kuinka vähän ruotsalaiset tietävät Suomesta. Sodan kokenut sukupolvi on poistumassa, uusia Suomi-ystäviä ei kasva joka oksalla, siirtolaisten jälkeläiset ovat ruotsalaistuneet. Kova haaste tämä Ruotsin ja Suomen kulttuurinen yhdistäminen. Haikeana sopii tietysti kysyä, onko sille enää tarvettakaan?
posted by Unknown at 6:04 ip.
1 Comments:
Hei, tyoskentelin aikoinaan Helsingissa ruotsinkielisella osastolla siina huomasin suomalaisen ja ruotsinkielisten kulttuurerot.Meita oli muutama suomenkielinen hoitaja .Huomasin etta suomenkieliset olivat suorempia asakeskeisia ja tyokeskeisia ja odottivat ruotsinkielisilta ja maahanmuuttajahoitajilta samaa ammattimaisuutta ja asoihin keskittymista ainaisen juttelun ja neuvottelun sijaan.Vapaa ajallani olen mielellani tekemisissa eri kulttuureiden kanssa mutta jos pitaa hoitaa tyot sujuvasti ja vastuullisesti olen mielellani suomalaisten hoitajien kanssa siina luottamus pelaa.Jopa potilaana ollessani luotan suomalaiseen hoitajaan joka on ehka suoraviivaisempi ja karumpi mutta tuttu ja turvallinen.
Lähetä kommentti
<< Home