Tervetuloa eurooppalainen monikulttuurisuus!

Tätä tunnelmaa ei Helsingissä kohtaa: Tukholmassa sataa pyryttää, kaikki on myöhässä ja sekaisin. Astun Nordiska museetin edessä täpötäyteen linja-autoon ja enkä pääse etuovea pidemmälle, en ulotu edes maksamaan. Auton etuosan täyttää vammaisluokka, joka on opettajineen retkellä. Keli on rankka ja luminen, auto sutii, kuljettaja jarruttelee ja kaasuttelee, me matkustajat pidämme kiinni mistä saamme. ”Ottakaa lugnisti, ei tarvitse pelätä, olen maailman kovahermoisin tyyppi”, kääntyy kuljettaja puhumaan matkustajille. Sitten hän tarttuu miehekkäällä ja turvallisella otteella vieressään seisovaa, noin 15-vuotiasta vammaista poikaa olkapäästä. ”Kuinka menee? Kaikki hyvin? Haluatko kokeilla bussin ohjaamista?”, kuljettaja sanoo ja antaa pojan pitää hetken ratista kiinni. Saman kunnian saa toinenkin poika. ”Te ajatte hyvin, tavattoman hyvin!”, kehuu kuljettaja ja taputtaa poikia selkään. Pojat puolestaan hyppivät innosta, heiluttavat käsiään ja halaavat opettajiaan: ”Me saimme ajaa bussia! Me saimme ajaa bussia! Äiti ei ikinä usko!” Suunnaton ilo tarttuu koko bussiin, meihin muihin matkustajiin. Tarjolla on päiväannos yhteisöllistä psykoterapiaa. Minäkin pidän kädestä nuorta vammaista tyttöä, jolla suuret hampaat, raudat suussa ja nätit silmät.

Kuljettaja puhuu hyvää ruotsia, meillä matkustajilla herää kiinnostus tätä sosiaalisesti taitavaa miestä kohtaan. Ei voi olla Pohjolan kasvatti? ”Mistä olet kotoisin?”, ehtii vanhempi rouva kysymään. ”Olen Sofiasta, tiedätkö, Bulgariasta ja asunut Ruotsissa 70-luvulta lähtien.” ”Entä mistä itse olet kotoisin?”, kysyy kuljettaja rouvalta, joka kertoo olevansa alkujaan kotoisin Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian itäosasta. Sitten nousen bussista, en kuule jatkoa. Mutta jos tämä on kulttuurien kohtaamista ja yhteistä eurooppalaista isänmaata, sitä sitten lisää, kiitos, ja sassiin meillekin!