Kirjastoja ja kampuselämää

Kaksi viikkoa tutkijaelämää on nyt takana Uppsalassa. Kaupunki alkaa käydä tutuksi. Kampukset on kaluttu ja kirjastoihin tutustuttu, kollegoja käyty tervehtimässä ja kadut muuttuneet kotoisiksi. Täällä yliopistoihin liittyvät kysymykset ovat samanlaisia kuin koto-Suomessa. Se sinänsä ei yllätä, tietenkään. En ole vielä päässyt kiinni "uuden ystäväni", opetusministeri Lars Lejonborgin ja hänen hallituksensa koulutuspoliittisista aivoituksista. Viime viikolla hän vaati ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden lakkauttamista. Tällä viikolla L.L. puhui yliopistojen autonomian puolesta , poliitikkomafiaa vastaan - mallinaan Suomen tavoitteet!

Täälläkin se on aita vihreämpi toisella puolella! Silti, samaa tehostamis- ja rationalisoimisretoriikkaa kuulee Uppsalassakin. Laadusta, sisällöstä, yhteisöllisyydestä, sivistyksellistä tavoitteista ei puhuta. Kampukset hajoittivat Uppsalan vanhan akateemisen kaupunki-idean ja -identiteetin. Keskitetyt kirjastot näyttävät täällä todellisen raaminsa - meillä vielä suunnitellaan esimerkiksi keskustakampuksen yhteiskirjastoa.

Kirjastojen keskittäminen näyttää viattomalta ja nykyaikaan sopivalta. Sitä on helppo myydä korostamalla kirjastopalveluiden järkeistämistä. Uudistus lähtee tarpeesta yhdistää erikokoisia laitoskirjastoja ja keskittää toisiaan lähellä olevien oppiaineiden aineistot. Meillä hanke Pukevan talon muuttamisesta keskustakirjastoksi on jo valmiina. Täällä kaikki humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen kirjallisuus on jo siirretty moderniin Karin Boye -kirjastoon.

Uppsala näyttää mallia kehityksen seurauksista. Keskittäminen on jo autioittanut yliopiston keskustan kortteleita laitoksineen. Hienon Carolina Rediviva -kirjaston lukusalit ammottavat tyhjyyttään, oikeasti! Laitosyhteisöllisyys on poissa, kun opiskelijat häipyivät. Opettajat, nuoremmat ja vanhemmat tutkijat sekä ylioppilaat tottuivat vuosia jakamaan laitoksen yhteiset tilat; niihin kuuluivat ylpeydellä kartoitettu oma kirjasto, opetus- ja seminaarihuoneet, kahvi- ja kokoustilat, lehtisalit ja opiskelijoiden kokoustilat ym. Käytävillä kohdattiin, tultiin tutuiksi.

Akateeminen kasvatus on viime vuosisadalla merkinnyt kasvamista laitoksen henkeen, sen ilmapiiriin ja tavoitteisiin. Nyt yliopistoyhteisöllisyys on hajonnut. Opetusta, opintoneuvontaa ja tiedottamista on jo siirretty verkkoon. Sähköposti on korvannut opettajan ja oppilaan kohtaamiset. Yliopistojen tietokone- ja oppimiskeskukset ovat imuroineet opiskelijat laitoksilta. Nyt loputkin halutaan pois yhteisistä tiloista suuriin kampuskirjastoihin.

Ei näytä hyvältä, ei...!