Katkarapuvoileipiä ja kansallistunnetta

Istuin iltapäivällä konditoria Linnunlaulun terassilla. On heleä ilma, aurinko paistaa. Nautin iltapäiväkahveista Fyris-joen tuntumassa. Vaikea päätös: mitä ottaa kaffen seuraksi? Kahvilan vitriineissä suloiseen riviin on laitettu kuohkeita katkarapuvoileipiä. Pakko siristellä silmiä: leipiin oli kiinnitetty hammastikussa oleva suloinen Ruotsin lippu. Viaton, mutta elegantti markeeraus. Valtamerien vesielävästä tehtiin tällä toimenpiteellä ruotsalaisuuden tunnus.

Kansallistunne Ruotsissa on toisenlaista kuin monissa muissa eurooppalaisissa maissa, toisenlaista kuin meillä. Maanosallemme ominainen, yhteinen porvarillinen nationalismi kavoi Ranskan vallankumouksesta. Se joutui puristuksiin 1900-luvun murroskohdissa (vallankumoukset, sodat, järjestelmämuutokset). Muodostui erilaisia variaatioita, itäisiä ja läntisiä, jotka taipuivat kylmän sodan kaavaan. Ruotsissa kaikki oli toisin. Maa selvisi maailmansodista lähes tahratta ja sai kehittyä rauhanomaisesti ja puolueettomasti. Oli aikaa kasvattaa hyvinvointia ja elintasoa. Kun oma materialismi oli kohdallaan, voitiin lisätä puhetta moraalista, jakaa maailma hyviin ja pahoihin.

Ruotsissa ei nationalismilla uhota, heiluta eikä kekkuloida. Täällä kukoistaa jokaiseen yksityiskohtaan ulottuva pikkunationalismi, kansallistunteen vaarallisempi muoto. Maitopurkin kyljessä lukee "tämä maito avaa ruotsalaisen maiseman". Aamuradion kuuluttaja jaksaa toistaa sanaa svensk (svensk bil, svensk musik, svensk valuta, svensk författare jne) tusinan kertaa muutaman minuutin lähetyksessä. Asiat ja ilmiöt saavat merkityksensa siitä, että ne ovat...niin...hm..ruotsalaisia. Ja jos eivät ole, niistä tehdää ruotsalaisia. Kulttuurinen vitaalisuus tuntuu olevan maahamuuttajien varassa. Sekin on ruotsalaista, toleranssi ja det svenska mångkulturella samhället!

Vaikka ovet maahanmuttajille on avattu, elää kulttuurinen ruotsalaisuus arjen kaikilla kaikilla tasoilla. Se kietoutuu sanana jokaiseen asiaan ja ilmiöön, politiikasta lastenkasvatukseen, liikennekulttuurista arkkitehtuuriin. Siinä on ruotsalaisen nationalismin ydin. Riittävästi toisettuna sana svensk luo illuusion oman maailman (=oman maan) erinomaisuudesta. Suhde omaan muodostuu suojamuuriksi. Vieras koetaan uhkaksi, vaaraksi. Asetelma tuli kirkkaasti esiin EMU-keskustelun yhteydessä. Kruunusta tuli svenskhetens symbol, ja Eurooppa euroineen näyttäytyi isona pahana sutena.

Ruotsalaisuuden kilpi on emotionaalinen ja ulkopuolisen silmissa hauras. Se lepää kuitenkin tukevalla maaperällä. Takana on 500 vuotta suurvallan mentaliteettia ja voimaa, elämäntavan vakautta ja rauhaa. Ei Ruotsi hevin muutu. Mutta emme muutu me muutakaan, sodan kokeneet ja siitä selvineet eurooppalaiset. On vaikeata nähdä, mikä olisi se työntävä voima, joka siirtäisi tämän maan suurempaan vuorovaikutukseen, liikkeeseen, herkkyyteen ja...sanon sen suoraan...nöyryyteen, hyveestä eurooppalaisimpaan!