"Vi har gjort det på vårt sätt" - suuri kertomus ruotsalaisuudesta

Jokunen viikko sitten tuli käytyä toisessa yliopistokaupungissa Lundissa seminaarissa, jossa pohdittiin historiakultturien eroja ja yhtäläisyyksiä Pohjoismaissa. Puolustimme sinivalkoisia historiavärejä yhdessä kollega H. Meinanderin kanssa, joka puhui hyvin ja perusteellisesti Suomen poliittisen ja sotahistorian kirjoituksen traditiosta ja hengestä. Minä alustin Suomen historista kulttuurihistoriana. Suomen historiakulttuuri, on erilainen. Siitä joskus enemmän muualla. Avainsana on sotakokemus.

Ruotsalaisia edustivat nuoremmat lundilaiset tutkijat, saksalaisteemoihin perehtynyt Johan Östlig ja Martin Wiklund, poliittisen historiografian tutkija. Molemmat puhuivat asiallisesti ja hyvin. Kiinnostavia asioita selvisi: Ruotsin historiankirjoitus on ennen kaikkea ”rikshistoriaa”. Toimeksiannot, mielekkyys, ovat tulleet politiikan parista. Master Narrative täällä on ollut modernisaation selvittämistä, teollisen, demokraattisen maan synnyn kartoittamista, jossa on suunnittelua, kunnon sosiaalipolitiikkaa ja rikkautta muille jaettavaksi. Suuri edistyshistoria on sosialidemokratian historiaa, keskiössä on myös ay-liike ja muut "liikkeet".

Koska Ruotsi ei ollut sodassa, ei ole ollut vastarintaliikettä, eikä sodan menetyksiä ja kokemuksia. Sen sijaan on ollut rutkasti pikkuvaltiorealismia. Historiantutkijat ovat seuranneet pääministeri P.O. Hanssonin sanoja: ”Vi har gjort vårt, vi har gjordt det på vårt sätt” (1945). Kansallinen tie on sekin menestyskertomusta, rauhan, vakauden ja kansainväälisen vuorovaikutuksen varjossa.

Vaihtoehtokertomuksia historiaan saatiin vasta 1980-lla, ja tuolloin ulkomaisten tutkijoiden toimesta. Todellinen haastaja tuli tutkijapiirien ulkopuolesta: Maria-Pia Boëtiuksen kirja vuonna 1991 käynnistää keskustelun, luo ”moraalisen vastakertomuksen”. Alustuksia seuranneessa keskustelussa nousi hyvin esiin ajatus siitä, miten syvällisesti pikkuvaltio-idealismi + moraalinen gloria (Ru rauhaa rakastavana maana) ovat vaikuttaneet ruotsalaiseen historiakulttuuriin. Moraali ja idealismi ovat yhdistyneet ja vaikuttavat omakuvaan: oli ruotsalainen ansio jäädä sodassa ulkopuolelle. Siitä kasvoi Palmen idea Ruotsista ”maailman rauhantoimijana”.

Opimme, että historia Ruotissa on todella poliittista ja politiikkaan sidottua. Aatehistoria on ollut tärkeäa; se on tuottanut sosiaalisia ja kulttuurisia tulkintoja ruotsalaisesta menestystarinasta, tiestä köyhyydestä vaurauteen, säätyjärjestelmästä demokratiaan, kansakotiin, solidaarisuuteen. Kulttuurisen eli modernistisen identiteetin avainkokemus oli vuoden 1930 Tukholman näyttely. Sitä seurasi SDP:n läpimurto 1933 ja Myrdahlien esiinmarssi. Master narrativen perussävy kasvaa tästä maaperästä. Ruotsi on modernin onnistuneinen mallimaa, ja siksi sillä on moraalinen oikeus kääntyä Eurooppaa, EU:ta, katolisuutta ymv. "vierasta" ja vanhanaikaista vastaan. Suurvaltaidealismin ja nationalistisen historinakirjoituksen ohi on kurvannut hyvinvointinationalisimi. Kun sitä tarpeeksi toistetaan historiankirjoituksessa, on se muuttunut uusnationalismiksi. Hyvin kiinnostavaa, seurasi hyvä keskustelu. Sen aikana nostin esiin mm. Herman Lindquist –haasteen. Eikö ruotsalaisia historiantutkojoita kiinnosta "muu historia" eli polittiinen jatkuvuus, jota ovat edustaneet monarkia, papisto, yliopisto, vahva porvarillisuus jne. Vastaus oli: ei kiinnosta!