perjantaina, syyskuuta 30, 2011

Palolaitos juhlii ja Helsinki hurraa!

Tänään vietetään Helsingin kaupungintalolla erään pääkaupungin vanhimman ja arvostetuimman viraston, palolaitoksen, juhlaa. Sataviisikymmentä vuotta sitten jäsenneltiin Helsingin hajanainen tulopalojen torjunta palotoimeksi, ja menestystarina oli valmis. Yksiköstä kasvoi persoonallinen, hurtilla huumorilla höystetty kunnallinen laitos, joka koko historiansa aikana on tuottanut alan esikuvallisuutta ja ykkösosaamista Suomeen. Tästä kaikesta kerrotaan maanmainiossa palo- ja pelastustoimen historiassa Kun jotain sattuu, jota ovat olleet muun muassa tekemässä nuoret ja lahjakkaat tutkijat Outi Ammuja ja Samu Nyström.

Laitoksen merkittävyyttä sopii käydä ihailemassa Erottajan palokunnantalossa. Kun seisomme paloaseman tornissa, edessä avautuu koko kaupunki. Vakinaisen palokunnan ensimmäinen talo oli aikansa mittapuussa suuri ja suurenmoinen hanke, kuten palo- ja pelastustoimen mainiosta historiasta voimme lukea. Arkkitehti Theodor Höjer suunnitteli rakennuksen 1880-luvulla, kuten Helsingin tuolloiset herrat halusivat: ilmentämään suuriruhtinaskunnan kasvavan pääkaupungin henkeä ja identiteettiä.

Palomestari Waenerberg oli vuonna 1885 käynyt opintomatkalla Saksassa, jossa hän oli oppinut, miltä kunnalliset keskusrakennukset näyttivät: niiden tuli erottua maisemastaan, kuten Berliinin kuuluisa Rotes Rathaus. Uuden mahtiryhmän, porvariston, makumaailmaa myötäili goottilainen tyyli, joka oli vastareaktio keisarilliselle empirelle ja aristokraattiselle klassisimille. Tiili sopi ilmentämään kaupunkien keskiryhmien makumaailmaa; tiili oli pidetty rakennusmateriaali maissa, jossa oli historiallisia kaupunkeja, heikko esivalta ja vahva porvaristo: Alankomaat, Tanska, Englanti.

Vaikka kaupunginvaltuusto perinteensä mukaan piti kustannuksia liian korkeina, saatiin Helsinkiin rakennus, joka kelpasi kunnallisen itsehallinnon symboliksi, oman kaupungintalon pohjustukseksi. Kun palokunnan talon valmistui 1891, elettiin Helsingissä vahvan väestönkasvun ja kaupunkitoimintojen modernisoitumisen aikaa. Yksityinen puhelinverkko oli saatu valmiiksi vuonna 1882 ja ensimmäiset hehkulamput syttyivät kaksi vuotta myöhemmin.

Helsingin Työväenyhdistys aloitti toimintansa 1880-luvulla. Hotelli Kämp avattiin 1887 ja taidemuseo Ateneum kaksi vuotta myöhemmin. Ensimmäinen naismaisteri valmistui yliopistosta vuonna 1882, ja naisliike järjestäytyi pian tämän jälkeen. Hevosvetoinen omnibussiliikenne alkoi Helsingissä vuonna 1888. Taloudellisen, teollinen ja sosiaalinen toimeliaisuus tuntui kaikkialla; Helsingissä kaavoitettiin, rakennettiin ja tuotettiin uutta kaupunkitilaa ennen näkemättömällä vauhdilla.

Kaupunkitoimintojen eurooppalaistumisen suuri murrosvaihe sijoittuu 1800-luvun lopulle, muuttoliikkeen, industrialismin ja liikenteen kasvuvaiheeseen. Helsinki alkoi nyt kasvaa nopeammin kuin muut kaupungit Suomessa. Vuonna 1888 valtionhallintoon perustettiin erillinen kauppa- ja teollisuustoimituskunta. Samaan aikaan Suomi valmistautui esittäytymään omassa osastossa Pariisin maailmannäyttelyssä (1889).

Teollisuus, rautatiet ja satamat nousivat modernin kaupunkielämän tunnuksiksi niin Helsingissä kuin muissakin Euroopan suurkaupungeissa. Suurkaupungistuminen merkitsi sosiaalisen rakenteen monipuolistumista. Asutus alkoi levitä kantakaupungin ulkopuolelle, ja uudet kaupunginosat alkoivat saada toisistaan poikkeavia luonteenpiirteitä. Etelä-Helsinkiin, Esplanadin-puiston ympärille, kasvoi moderni, porvarillinen ja urbaani city-alue. Siitä kehittyi kaupungin laajenevan kauppiasporvariston toiminnan näkyvin ja varhaisin alue. Oli luontevaa sijoittaa palokunnan talo tänne tuntumaan.

Erottaja on sen sortin komea maanmerkki, että sieltä käsin voi julistaa: onnea, että meillä on vahva palotorjunnan kulttuuri Helsingissä1

torstaina, syyskuuta 22, 2011

Humanismin ja ulkopolitiikan tutkimuksen tulevaisuus?

Mennä viikolla vietin kaksi päivää Berliinissä pohtimassa humanismin tulevaisuutta Euroopassa. Istuimme pikkuinen joukko maanosan nokkelia päitä Humboldt-Yliopiston Grossbritannien Zentrumissa, jonne kaksi nuorta lahjakasta yliopistohistorian tutkijaa, tohtorit Heather Ellis ja Georgia Christinadis meidät olivat kutsuneet. Haettiin historiallisia ja ylikansallisia (transnationaalisia) näköaloja tilanteessa, jossa kurjistuneet budjetit leikkaavat tutkimus- ja opetusmäärärahoja muuallakin kuin Britanniassa, Ranskassa ja Kreikassa.

Kuten asiaan kuuluu, kuultiin kokoelma kiinnostavia esitelmiä, joiden aiheet liikkuivat brittiläisen imperiumin siirtomaiden yliopiskelusta kirjastojen rooliin ja yliopiston brändaamiseen historian avulla – ja kaikkea siltä väliltä. Muutama teemakysymys nousi esiin. Ensinnäkin pohdittiin perinteisen ja eurooppalaisen sivistysideaalin murentumista kansallisajattelun jalkoihin – kuinka klassiset opinnot dominoivat vielä 1900-luvulla, mutta sitten tuli nopea muutos. Yliopistoista tuli valtiollisen ja teknis-tuotannollisen ajattelun linnakkeita tunnetuin poliittisin seurauksin ja humanististen perusopintojen universaali ja sosiaalistava rooli mureni pois.

Viestiksi nousi selvä näkemys humanististen opintojen sosiaalistavasta merkityksestä (”socializing effect”) ajassamme. Tiedon rooli ja paikka yhteiskunnassa on muuttunut; nyt tarvitaan jälleen moraalista kansalaisuutta ja innovatiivista ajattelua. Amerikkalainen kollega, Colombian yliopiston kielen ja kirjallisuuden professori Bruce Robbins valoi eurooppalaisiin (kerrankin tarpeellisia viestijä USA:sta!) lohdutuksen sanoja ja kertoi yhdysvaltalaisten, pääosin yksityisrahoituksella toimivien yliopistojen voivan ajassamme kohtalaisen hyvin ja humanismin olevan arvostuksessaan kampuksilla. Kampusten ulkopuolisesta maailmasta emme päässeet puhumaan…

Pääsimme myös pohtimaan ajassamme olevaa epäluuloa oppineita kohtaan. Kaikkialla maailmassa samat tendenssit ovat vallalla: yliopistoista on jälleen tullut luokkayhteiskunnan pelipaloja, kun akateemiset ammatit ovat periytymässä ja oppisääty palaamassa takaisin. Sosiaalisen yhteisöllisyyden ja pääoman rooli on merkittävä, kuten kuultiin alustuksesta, joka käsitteli englantilaisten yliopistojen Hong Kongiin perustamia maisteriohjelmia. Ne myyvät brittiyliopistojen maineella leikkiviä opintokokonaisuuksia, vailla yliopisto-opiskeluun kuuluvaa tilallisuutta, yhteisökokemusta ja opiskelijaelämää. Tästä kirjoitti seminaariin osallistunut Tamson Pietisch hienon kolumnin The Guardianiin

Lopputulemana oli, että humanismi voi olla kriisissä, mutta että sillä on tulevaisuutensa Euroopassa. Se lepää vahvan historian varassa. On arvioitava humanistisia tieteitä suhteessa muihin tieteisiin, pohdittava opiskelijoiden asemaa ja roolia ja yliopistojen perusviestiä. Riittääkö ”kasvattaminen Isänmaan ja ihmiskunnan palvelukseen enää”?

Meillä Suomessa torstaina juhlittiin Ulkopoliittisen Instituutin 50-vuotisjuhlaa seminaarin merkeissä Finlandia-talossa. Paikalla oli edustava kokoelma tummaan pukeutuneita herroja (miksi muuten ulkopolitiikka on olevinaan miesten asia??) ja muutama kiinnostava esitelmäkin kuultiin. Emeritusprofessori Osmo Apunen puhui vanhemman akateemikon retorisella osaamisellaan näpäkästi ulkopolitiikan tutkimuksen mutkaisista vaiheista Suomessa. Hyvin ajateltua puhetta jaksoi hyvinkin kuunnella – harvinaista herkkua muuten nykyään! Instituutin entinen johtaja Paavo Lipponen piti alustuksen, jonka voi lukea pian kiihtyvän TP-vaalin vaalipuheena. Tärkeää ja ajatonta oli kuitenkin Lipposen huomautus Saksan tärkeydestä Suomelle. Suurlähettiläs Kirsti Lintonen puhui mainiosti ajatuksiaan ”turvavaltion, kauppavaltion ja hyvevaltion” ulkopolitiikan tarpeista.

Itse toisin ulkopolitiikan tutkimukseen kulttuurisen ulottuvuuden. Mitään diplomatian maailmassa ei ole tehty ilman vahvaa kulttuurista läsnäoloa. Siksi kulttuuridiplomatian tutkimus on tulossa ja vahvasti – Suomeenkin!

PS Linkki Tamsonin kolumniin on (http://www.guardian.co.uk/higher-education-network/blog/2011/sep/21/internationalisation-degree-recognition-overseas )

Tunnisteet: , ,

keskiviikkona, syyskuuta 07, 2011

Reyklavik, Berliini - luottamusmiesmatkoja

Viime viikonloppu hujahti neljän eurooppalaisen pää- ja suurkaupungin väliä matkustaessa – tai kolmen, koska välipysäkki oli su-ma -yönä Helsingissä! Helsingin sataman johtokunta teki opintomatka Kööpenhaminan ja Malmön satamia katsomaan ja sen jälkeen vietimme kaksi päivää Islannissa maan satamakombinaatti Faxaflóahafniria katsoessa – tai Associated Icelandic Ports, kuten kolmannella kotimaisella voi todeta.

Pohjoismaista oppii sen, että, että mitään ei voi oppia – jokainen satama on oman historiansa tuotos ja erilainen. Hyvää on, että ei tarvitse selitellä, mistä satamissa on kysymys: jokaisen takana on kaupunkirakenne, jonkinlainen kunnallishallinnollinen ja –poliittinen kytkentä ja meri, joka yhdistää. Kööpenhaminan ja Malmön muodostama uusi yhteissatama, CMP, on seurausta sillan yhdistävästä vaikutuksesta – asiaan kuuluva esittelyluento käsittelikin ”kansallisia” toimintaeroja, ja niiden analyysiä. Volyymi on suurta, konttiliikenteeseen ja tavaroihin sekä autoihin keskittyvää.

Islannissa satamatoiminta on hajallaan eri pisteissä, joihin tutustuimme kiertoajelun muodossa. Reykjavikin satama on selkeimmin kalastus- ja liikennesatama, joka kuhisee arkielämää. Kalastusalukset lähtevät ja saapuvat, turistit parveilevat laivoihinsa katsomaan valaita tai muita meren ihmeitä. Hyviä ravintoloita on avattu sataman vanhoihin makasiineihin – tai vanhoihin..noh! Reykjavikin satama perustettiin vasta 1910-luvulla…Kulttuuri keskittyy sataman tuntumaan: uusi hieno musiikkitalo rakennettiin sataman jättömaalla ja Modernin taiteen museo sijaitsee aivan sataman tuntumassa.

Yhdistävän kysymyksen kaikissa satamissa onkin suurkaupunkielämän ja –asutuksen tunkeutuminen lähelle, so kaupunkisuunnittelun kanssa tapahtuva yhteistyö ei aina ole kitkatonta, kuten meilläkin Jätkäsaaren ja Kalasataman suunnitteluista on nähty. Laivaliikenne edellyttää laakeampia volyymeja kuin suunnitteluesteetikot haluavat myöntää ja napit vastakkain –asetelma on olemassa. Tässä oli helppo jakaa kokemuksia ruotsalaisten, tanskalaisten ja islantilaisten kesken. MAtkailua avartaa aina, ja antaa virikkeitä ja vertailua omaan päätöksentekoon.

Maanantaina taakse jäi Reykjavik ja edessä oli kaksi päivää Berliinissä. Ylen matkalla pohdittiin tulevaisuutta ja katsastettiin uusinta alan tekniikkaa. Suuren vaikutuksen minuun teki itse Messegelände eli valtava messukeskus, jonka vanhimmat rakennukset jo 1920-luvulta – komeaa nationalistista berliiniläisfunkkista! Tsekattiin IFA-messut, joka oli Isojen Poikien Paratiisi: kodin radio- ja televisio sekä it-elektroniikkaa levisi kaikkialle satoja hehtaareja. 3D-tv tekee tuloaan kotikäyttöisiin vempaimiin, vaikka Ylen ylin tekniikkavastaava huokasin, että ”mitään uutta ei tässä ole nähty sitten 150-vuotta vanhojen 3-ulotteisten kuvakokeiluiden, joita esitellään mm Victoria & Albert Museossa Lontoossa…”.

Isot Pojat olivat innoissaan myös digiradiosta, SmartTv:stä ja kotikuvaajan olosuhteiden paranemisesta – videointi ja valokuvaus ammattimaistuvat kotona tehtynä. Connected-tv tuo internetin tv-ruutuun, siitäkin nähtiin aasialaisvalmistajien paperinohuissa tv-vastaanottimissa saksalaisia paraatiesimerkkejä. Näppärän käyttöliittymän rakentaminen on haastavaa, ja siksi ilahduttavinta olikin saksalaisen insinööripuhujan "oups-oups", kun kaukosäätimen tekniikka petti. Humanisti hykerteli käsiään… Naisten rooli näillä messuilla oli kantaa ryhmän opaskylttiä ja olla ”kauniita koristuksia”, kuten ARD:n paikalliset isännät osoittivat. Tässä suhteessa meillä täällä ollaan kyllä askeleita edellä!

PS. Muuten hieno viikko kulttuurille juuri takana! Musiikkitalon avajaiset keskiviikkona 31. 8. iloinen ja välitön juhla, josta jäi hyvä mieli. Vaikka rakennus avautui kauniisti ympäristöönsä, ikävä sanoa seuraavaa: meidän musiikkitalomme on laatikkomaisuudessaan "ihan yes" mutta Reyklavikin Harpa oli todella "wow", siis todella hienoa arkkitehtuuria kaupungin ytimessä, sataman kupeella.... Harpa-konserttitalo saatiin valmiiksi rahasta loppuun asti kiistelleen, ja taksikuskin yllättävä kommentti, kun kysyin mielipidettä: "Expensive!!" Mutta ei kukaan esim. Lahdessakaan enää valita, että Sibelius-talo on kallis; panostus tulee takaisin kyllä! Pienillä kikoilla voi saada ihmeitä aikaan: meillä kuutio on kuutio, täällä kuution ympärille on tehty sävykkäitä taivutuksia ja se vaan koskettaa, kumma kyllä! Akustiikkakin Islannin Harpassa tiemmä 10+ .

Tunnisteet: , , ,