Inhokkina Isänmaa

Vappuaattona seisoskelin Amsterdamin Dam-aukiolla tuhansien hollantilaisten joukossa juhlistamassa uuden kuninkaan astumista tehtäväänsä. Ihmismeri oli kääriytynyt oranssiin eli Alankomaiden kansallisväriin. Ryhmä puristi kaltaisekseen ja minäkin hankin appelsiininvärisen pahvikruunun keikkumaan hiuksilleni. Katujuhlat jatkuivat koko illan. Hauskaa oli ilman järin suurta promillemäärää. Positiivinen isänmaallisuus liittyi monarkiaan: yhdessä olemme enemmän!

Sitten tulin kotiin ja pääsin paremman väen illalliselle, istumaan mediassakin vilahtelevan Ärhäkän Asiantuntijan viereen. Vertailimme kokemuksia Euroopasta, ja Asiantuntija parahti lähes kyyneliin: ”Kaipaan niin pois Suomesta, tästä vastenmielisestä, tympeästä maasta!” Ylläpidin keskustelua tokaisemalla jotain mukavista kotikonnuista. Vetosin muun muassa siihen, että onhan tämä maa sentään meidät kouluttanut ja ”eihän täällä nyt hirveää ole jos vertaa Bangladeshiin” – kommentein.  Ohi meni, emmekä päässeet yhteisymmärrykseen. Asiantuntija oli vakaa Suomi-inhossaan. 

Kokemukset pakottivat pohtimaan: miksi suomalainen koulutettu keskiluokka, tai ainakin kriittinen älymystö, suhtautuu isänmaahansa niin kriittisesti? Oma kokemukseni lähimiljööstä tukee tilannetta. Monien opiskelijoiden vakikommentti graniittimaassamme onkin: ”Pääsisinpä pois tästä p-a paikasta!” Samaan aikaan kuulen hollantilaisten, tanskalaisten, norjalaisten ja ruotsalaisten kollegojen ja nuorten selittävän omasta maastaan: ”Oh...this is a great country…I love it!” 

Monikulttuurisuustutkija Pasi Saukkonen pohti taannoin väitöskirjassaan Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka (1999) kahden pienen, mutta pienuudessaan erilaisen maan kansallista omakuvaa. Suomen identiteetti luotiin sivistyneistön projektina, ylhäältä alaspäin, perustumaan maiseman, maaseudun ja agraarin tunnusten varaan. Tavoitteena oli vahvan, homogeenisen valtion luominen taistelemaan köyhyyttä vastaan. Alankomaissa oli toisin. Nationalistit korostivat sosiaalista ja uskonnollista moniarvoisuutta (ns. pilarisaatio), kaupunkien kulttuuria, porvarillisuutta ja siihen kietoutunutta joustavuutta. Vahva paikallistaso ei kaivannut rinnalleen valtiollista kontrollia.

Saukkonen vertaili suomalais- ja hollantilaisintellektuellien suhtautumista maahansa 1990-luvulla. Tulppaanimaassa ylistettiin edelleen niitä piirteitä, joiden varaan 1800-luvun kansallistunne rakentui: kaupunkikulttuuria, sallivia ja liberaaleja arvoja. Suomalainen nykysivistyneistö puolestaan asetti itsensä ”aidon suomalaisuuden” ylä- tai ulkopuolelle, joko sitä häveten tai halveksien. Kansa ja massat eivät tarjonneet samastuskohdetta. Suomi koettiin ”tappion maisemaksi” sekä ”nyhertävän ja pikkusieluisen lain ja järjestyksen maaksi”, jossa ”viina maistuu, nyrkki ja puukko irtoavat helpolla”.

Viime vuosina Euroopassa on koettu isänmaallisten tunteiden renessanssi. Ei ole yhdentekevää, mistä isänmaallisuuspuhe muodostuu ja miten sen voimalla tehdään politiikkaa. Menneisyyden kertomukset ovat räjähdysaltista tavaraa vihapuheelle. Historiantutkijan tulkinnat entisajan useista ristikkäisistä kertomuksista eivät pure, kun halutaan yksinkertaistavia ja populistisia tulkintoja. Silti jaksan ihmetellä, miten korkeasti koulutetut jaksavat elää, jos isänmaa koetaan inhokkina. Puretaanko tässä edelleen vuoden 1918 jakolinjaa? Valkoisen Suomen perilliset vieroksuvat punaisia arvoja ja punamieliset ahdistuvat vastaavasti valkotraditiosta? 

Tapaankin sanoa opiskelijoille ja nuorille: lähtekää maailmalle! Menkää töihin, opiskelemaan muualle, ulos oppimaan. Kokemukseni on, että vertailu oman ja vieraan välillä kannattaa. Kun arki jää, alkavat suuret sinivalkoiset linjat piirtyä positiivisina ja patriotismi kasvaa. Puhdas luonto, suhteellisen suuri tasa-arvo, matala hierarkiataso, turvallisuus ja avoimuus kultaantuvat maailmalla. Ongelmia toki on, meillä ja muualla. Paremman ”isänmaan ja ihmiskunnan” rakentaminen on ikiaikainen tehtävämme. Inhoamalla ei tulosta tule…
(Kolumi: julkaistu Suomen Lääkärilehti N:o 23/2013)

Royal Finland

Tällä viikolla - Iso-Britannian ja Kansainyhteisön hallitsijan eli kuningatar Elisabeth II 60-vuotisen vallassaolon kunniaksi - olen taas saanut kommentoida mediassa monarkia-asioita. Mukava tehtävä, kun saan puolustaa maailman vanhimpia hallitusmuotoja ja vedota siihen, että monarkiassa kyse ei ole mistään seurapiiripalstojen vakitavarasta vaan ihan oikeati: eurooppalaisesta valtio-opista! Koetan muistutaa, että kun Suomi itsenäistyi, tasavaltoja maailmassa oli vähän ja niistä keskeisimmät olivat Pohjois- ja Latinalaisessa Amerikassa. Poliittisista syistä, molemmat Amerikat kun syntyivät reaktoina eurooppalaista hallintakulttuuria vastaan. Jokunen vuosi sitten pohdin Kalevassa, milta Suomi näyttäisi, jos meillä vallan keulassa olisi yhä monarkki - kuten läheltä piti:

Jos Suomen valtionpäämiehenä olisi tasavallan presidentin sijaan kuningas, mikä maassa olisi toisin? Ruotsin kuningasparin valtiovierailun jälkilämmössä voi leikkimielisesti pohtia, miltä kuninkaallinen Suomi tänään näyttäisi. Ajatuksella on historiallinen pohjansa. Suomi oli Ruotsin kuninkaanvallan osa lähes 600 vuotta. Venäjän keisarit hallitsivat Suomea suuriruhtinaina yli sata vuotta. Vasta noin 85 vuotta on tässä maassa maisteltu tasavaltaista elämää. Monarkistinen perinne eli vahvana vuonna 1919 hyväksytyssä hallitusmuodossa. Presidentille myönnettiin varsin laajat valtaoikeudet, joita päästiin supistamaan vasta Suomen uudessa peruslaissa vuodelta 2000.

Tasavaltaisia saattaisi tänään kiinnostaa sama asia, joka kiinnosti kuningasmielisiä syksyllä 1918: olisiko Suomen kuninkaaksi vuonna 1918 valittu Hessenin prinssin Friedrich Karl jälkeläisineen onnistunut tuomaan maan poliittiseen elämään lujuutta ja jatkuvuutta? Miten Suomi olisi selvinnyt Talvisodasta? Kuinka se olisi pärjännyt kylmän sodan aikana saksalaissyntyisen kuninkaansa kanssa? Mille pohjalle olisi rakennettu pohjoismaista yhteistyötä? Miltä sisäpolitiikka näyttäisi, jos pääasiallinen jako edelleen kulkisi tasavaltaisen rintaman ja monarkian kannattajien välillä?

Jos Suomi olisi kuningaskunta, meillä olisi kuninkaallinen perhe ja sitä alati seuraava julkisuus. Suomen kuningaskunnan historiaa kirjoitettaisiin osana kuninkaallisen suvun eli dynastian historiana. Saksalaisen kunninkaan valitseminen olisi sitonut Suomen entistä lähemmäs Saksaa. Suomen kuninkaalliset liittyisivät avioliittojensa kautta osaksi eurooppalaisen aristokratian edustamaa yläluokkaista elämäntapaa. Saksalaisten juorulehtien paparazzit varjostaisivat öin ja päivin Suomen kuningasperheen jäseniä.

Hänen Majesteettinsa virallinen residenssi nousisi mahtipontisena ja uljaana Helsingin Tähtitorninmäellä. Vanha keisarillinen palatsi Kauppatorin rannalla olisi museona. Siellä olisi kuninkaallinen aarrekammio, jonne yleisö pääsisi ihailemaan kruununjalokiviä, taide- ja astiakokoelmia, kuninkaallisia vaunuja ja muotokuvia. Kuninkaanlinnan valtiosali kilpailisi eduskunnan istuntosalin kanssa asemasta maan symbolisesti tärkeimpänä tilana. Maamme muut kuninkaanlinnat olisivat edustava otos eri aikakausien linna- ja kartanoarkkitehtuuria. Helsingissä ja muissa Suomen kaupungeissa olisi hallitsijoiden ratsastajapatsaita ja muita kuninkaallisia muistomerkkejä, sekä niiden ympärille syntyneitä vuosittaisia patsas- ja kunniakäyntejä.

Kuninkaallinen kalenterivuosi alkaisi siitä, kun valtionpäämies avaa valtiopäivät. Kuninkaalla olisi oma vaakuna, ja sen tunnuslauseen lapset oppisivat jo koulussa. Kuninkaan liput liehuisivat tangoissa kansallisen lipun rinnalla. Kansallislaulussamme ei ihannoitaisi karua pohjoista luontoa vaan ylistettäisiin monarkkia. Kuningas olisi ritarikuntien pää. Hään aateloisi ja löisi ritariksi ansioituneita kansalaisia. Näistä palkituista ja ansioituneista muodostuisi Suomen hovi ja kansallinen eliitti. Itsenäisyyspäivän tilalla juhlittaisiin kuningasperheen jäsenten syntymäpäiviä. Kuninkaallisia paraateja, puutarhajuhlia, vastaanottoja ja gaalaillallisia pidettäisiin eri puolella Suomea. Kruununperijä järjestäisi oman rockjuhlansa kesäasuntonsa ulkotiloissa. Siitä riittäisi moneksi päiväksi raportoitavaa sekä iltapäivälehdille että kuninkaallisten asioihin perehtyneelle suurimmalle naistenlehdelle.

Kuningasperheen asioiden hoidosta vastaisi laaja ja alueellisesti hajautettu kanslia, päällikkönään linnanvouti. Presidentin vientipalkinnon tilalla olisi linnanvoudin erikoishakemuksesta myöntämä kuninkaallinen valtakirja, joka annettaisiin luotettaville ja pitkäaikaisille hovihankkijoille. Kuninkaalliset söisivät, nukkuisivat, pukeutuisivat ja kulkisivat hovihankkijoiden tuotteissa. Nämä puolestaan saisivat markkinallista lisäarvoa kuninkaallisesta yhteydestään. Kuninkaalla olisi oma musiikkimestari, kuninkaallinen runoilija (poet laureate) ja oma taidekokoelma..Kuningasperheen turvallisuudesta vastaisi Suomen puolustusvoimien näyttävin joukko-osasto. Kustantajat ja juorulehdet tappelisivat hovineitien, sotilaspalvelijoiden, autonkuljettajien, kuninkaallisten lääkäreiden, turvamiesten ja ratsastuksen opettajien muistelmista.

Jos Suomi olisi kuningaskunta, monet kansalliset instituutiot olisivat kuninkaallisia. Ooppera, molempien kieliryhmien teatterit, museot, taidelaitokset, akatemiat, tutkimusinstituutit jne. käyttäisivät etuliitteenä "kuninkaallinen". Monet kansalliset harrastusseurat olisivat kuninkaallisia. Se koskisi erityisesti kenneltoimintaa, metsästystä, tennistä, golfia, purjehdusta, hiihtoa, luistelua, suunnistusta ja vaellusta. Suomen meriä seilaisi kuninkaallinen, Masa-Yardsin rakentama huvijahti ja järvillä näkyisi kuninkaallisia swan-purjeveneitä. Rautateillä ajaisi kuninkaallinen juna. Suomen pystykorvasta olisi tehty kuninkaallinen koirarotu ja Suomenhevosesta olisi jalostettu valtiopäämiehelle seremoniahevonen. "Royal blue", kuninkaansininen olisi Suomen valtionväri siniristilipun sinisen sijaan.

Kuninkaallisessa Suomessa kaikki olisi toisin...tai sitten ei!

Arkea ja juhlaa!

Viikonloppu kului tällä kertaa Helsingissä toipuessa Ruotsin kruununprinsessan häistä. Sanon suoraan – nenäliina oli kotisohvalla märkänä lähes koko lauantaipäivän. Aina melkein iltaan asti, kun itse pääsin kommentoimaan häitä, häähumua ja monarkiaa YLE TV1:n myöhäisen illan lähetykseen. Sekä Suomessa että Ruotsissa kruununprinsessa Victorian ja prinssi Danielin häät keräsivät Ruotsissa miljoonayleisön television ääreen lauantaina. Iltapäivän vihkiseremoniaa seurasi kotisohviltaan kaikkiaan 2,9 miljoonaa ruotsalaista.

Meillä Suomessakin Ruotsin kuninkaallisten häiden televisiolähetystä seurasi lauantaina Ylen TV1:ssä yli miljoona katsojaa. Vielä vuorokauden vaihtumisen aikaan puolitoista miljoonaa jaksoi innostua hääjuhlan ruutulähetyksestä Ruotsissa ja meilläkin hääillallisia katsoi noin 500 000 suomalaista. Kun Tukholman kaduilla häitä juhli puolisen miljoonaa ihmistä, oli Suomessa kaduilla tyhjempää – sateen vuoksi.

Tätäkin pohdittiin Ylen studiossa yhdessä etevän toimittajan JP Rantasen johdolla. Me vieraat sohvalla edustimme osaamista eri laidoilta: kaksi muotisuunnittelijaa, yksi entinen presidentin pressipäällikkö, muutama ruoka- ja juoma-asiantuntija sekä näyttelijä, kirjailija ja antiikkikauppias. Ja vaatimattomuuteni historioitsija, jonka toimeksiantoon kuului ”leivos- ja tanssiosasto” eli hääkakun ja –valssin kommentointi. Kokonaisuus toimi aika hyvin, semminkin kun ohjelma-aika venyi lähes tunnilla ja puhetta pantiin spontaanisti riittämään monesta muustakin teemasta, kuten hääsamppanjasta. Sitä saatin kädenlämpimänä nauttia ohjelman lomassa, ollen ”kevyttä, kesäistä ja pirskahtelevaa”, kuten taisin lohkaista.

Kaikki tämä tuntien panostusko turhaa, pohtinevat monet? Ei ole, vastaan heti. Elämässä tulee olla arjen vastakohtaa eli juhlaa ja romantiikkaa, rumuuden vastakohtaa eli kauneutta sekä synkistelyn vastakohtaa eli iloa ja rakkautta. Kun koko tämä paketti toteutettiin Tukholmassa ammattitaitoisesti ja tyylikkäästi, osui kokonaisuus monen herkkään hermoon. On pakko sanoa: Heja Sverige! Ruotsalaisuuden uudet ja vanhat sävyt yhdistettiin maukkaasti kuninkaalliseen edustavuuteen ja ylellisyyteen, missään kohdin yli ampumatta.

Jos jostain sopii ruotsalaisille olla kateellinen, niin skoolaus- ja puhekulttuurin suhteen. Juhlien kohokohdaksi nousi myöhään yöllä kaksi puhetta, kruununprinsessan appiukon puhe sekä Danielin vaimolleen pitämä kaksikielinen ja emootioita pursuavan puhe, joka sai kyyneleet monen muunkin kuin Victorian silmiin. Molemmat Westlingit esiintyivät vakaasti ja levollisesti – edessään useita satoja miljoonia katselijoita! Ihailtavaa. Yksinkertaisesti ihailtavaa. Hyväksi puhujaksi oppii harjoittelemassa ja tekemällä, siis puhumalla ja harjaantumalla erilaisiin tilaisuuksiin. Toivottavasti arjen rutiinit eivät vie sydämen valoa kruununprinsessalta ja hänen puolisoltaan.

Me siis tarvitsemme, näin uskon, elämäämme kauneutta ja silmän iloa. Sitä minä lähden keskiviikon valtuuston jälkeen hakemaan Sysmästä, komean Päijänteen, hyvän musiikin, sosiaalisen välittämisen ja kesäriemujen kunnasta. Välissä piipahdan Istanbulissa konferenssissa. Elokuussa tavataan jälkeen. Rauhallista kesää!