Suuria maita ja pieniä maita

Puškiniin puistossa – yhdessä niistä monista Pietarissa – oleva runoilijan seisova patsas on kukitettu kun kävelen sen ohi. Kukkia on jopa korissa yli kahden metrin korkeudessa olevalla patsaalla! Tapaan sanoa: maissa, joissa rakastetaan runoilijoita ja kukkia, eivät asiat voi olla aivan kehnosti. Venäjällä kehnous on suhteellista: myös kyky selvitä siitä on koko lailla hyvä.

Kahden viikon kielikurssilla täällä ja olen jo oppinut, että kaikki järjestyy. Saan oikean tasoisen ryhmän, opettaja osoittautuu muruksi ja Smolna poikkeuksellisen kauniiksi opetustilaksi. Ei vaadi kummoisikaan kykyjä kokea samastumista sekä aatelisneitojen hallittuun opinkäyntiin että Lenin johtaman vallankumouksen hajaannustunnelmiin. Olen siis palannut opintielle tai koulunpenkille. Lukuisat epäonnistuneet yritykset venäjän opiskeluun ovat päättyneet kuten kuvitella voi: aika loppuu kesken, kiire painaa päälle, kotiläksyt jäävät tekemättä, lopulta kurssit päättyvät kesken jne. Se pieni kielioppi, mikä sisään on mennyt, on sieltä valunut ulos käytön ja harjoituksen puutteessa. Opin, että kieltä on opiskeltava siellä, missä sitä puhutaan, so. asemamaassa. Venäjälle siis – on ollut ohjenuorani viime vuodet. Allegro ja Suomi-Venäjä seura mahdollistivat kieliopinnot nyt kesäkuussa 2011.

Ja täällä sitä nyt ollaan. Yhdessä matkattiin 16 muun suomalaisen kanssa, joista merkittävä osa jo pidemmälle ehtineitä ja oppineita, myyntimiehiä ja -naisia, metsäkauppiaita, kotirouvia ja sairaanhoitajia. Ja Smolna on täynnä pohjoisamerikkalaisia nuoria opiskelemassa kieltä, kulttuuria ja maan tapoja, vapautta Euroopassa ja Venäjällä. Opetusta on 20 tuntia viikossa, ja olen ottanut nyt aikaa läksyjen tekemiseen, sanaston oppimiseen ja kaduilla kävelemiseen: vain siten silmä harjaantuu kieleen, jonka erikoislaatuisuus on kyky omaksua sanoja muualta (jo tankkaan kadulla: shusi-bar, business-lunch, week-end show, internet-kafe, design-center jne).

Perhemajoituksessa tällä kertaa Perekupnoi pereluk No 8:ssa. Lähellä on Pietarin entistä teollista historiaa, Nevski Prospekt, Hotelli Moskova ja A. Nevskin patsas, Prismamarket ja Stockmannin uusi tavaratalo. suomi on hyvä brändi = täällä on laajentumissuunta ja vietävästi kulutushalukasta väkeä.. Emäntäni Ljudmija lähti maalle ja hallinnoin asuntoa yksin; ensin avataan kahdet metalliovet ja testataaan sähköt. Sitten avataan Leningradin paikallisradio ovenpielessä (!) Parvekkeelle ei voi mennä, mutta keittiössä on tilaa. Kokonaisuus muistuttaa Anni-mummini kotia: kalusteet ovat hyvää 1950-lukua, astioita on vain tarpeellinen määrä ja pitsisiä sisustusyksityiskohtia on runsaasti. Silmä lepää väreissä ja koristeissa – kerrankin koti, jossa modernismin valkoinen ei ole tuhonnut kodin emotionaalisia sävyjä eikä turhaa tavaraa ole joka nurkissa.

Pietari tuntuu tänään turvallisemmalta. Muistan vielä Leningradin ajat, harmaan, mutta monikulttuurisen katukuvan, leipäkaupat ja ruokajonot, Inturistin liikkeet, mustat kauppiaat ja valuutan vaihtajat, huonon palvelun ja olemattoman viihdetarjonnan. Tänään kaikki on toisin. Kadulla kukoistaa yksityisyrittäjyys – turha puhua kauppiaista ja kansanluonteesta, sillä tässä maassa kaikki muuttui kuin taikaiskusta järjestelmän vaihtumisen yhteydessä 1990-luvun alussa. Hätä ja pula synnyttää nokkeluutta ja ”kaikki on kaupan” –mentaliteettia. Politiikan kanssa voi olla niin tai näin, arjen touhukkuutta se ei kahlitse… eikö yrittäjyys lue ikää: aamubussipyäskillä toinen mummo myy kevätsipuleita ja raparperia, toinen villasukkia ja pitsiliinoja, kolmas harjoja.

Pietari on jatkumoa sillä matkalla, jolle toukokuun alussa lähdin. Aluksi mentiin oppilaiden kanssa Serbiaan ja Makedoniaan, sitten osakuntalaisten kanssa reissattiin Turkissa, Istanbulissa ja Ankarassa. Kaksi teemaa on noussut yli muiden: suurten imperiumien jälkivaikutus ja jälkihoito sen jälkeen kun valta meni sekä nationalismin paluu oli tosiasia. Ja tällä linjalla uskonnolla on roolinsa, ja uskonnon kietoutumisessa etnisyyteen ja ”puhdasoppisuuteen”. Historia on läsnä, koko ajan läsnä, niin Serbian liian ison egon ymmärtämisessä, Turkin toiveessa unohtaa monikulttuurinen ja –etninen menneisyytensä, Venäjän tahdossa olla suuren historiansa uudelleen elvyttäjä.

Siksi pienestä maasta tulevan kannattaa matkustaa suuressa maassa. Se auttaa asettamaan mittakaavan paikalleen…ja mittakaava Pietarissa se vasta vetää pienen maan asukasta puoleensa. Monumentaalisuus on mahdollisuus suureen: ajatteluun, tekoihin, toimintaan, kulttuuriin.