Japania, kulttuuria ja kauneutta

Uskon, että kaikkien viikonalku on sujunut tunnemyllerryksessä. Kotimaan politiikan nippelinappelit tuntuvat pieniltä se rinnalla, mitä japanilaiset kokevat ja käyvät läpi. Kuin sumeana verhona on meillä seurattu Aasian tehomaan kärsimystä luonnonvoimien edessä. Mann jyrinä ja tsunamin pyyhkäisy avasivat kuuden vuoden takaiset muistikerrostumat ja pakottavat miettimään metaforin: Äiti Maan edessä olemme voimattomia!

Itse saan päivittäin raportteja japanilaisilta kollegoiltani, professoreilta Shun-ichi Watanabelta ja Fukuo Akimotolta. Molemmat kuvaavat arjen nopeaa muuttumista Tokiossa; junat eivät kulje, ruoka loppuu, kirjahyllyt kaatuivat täristyksen voimasta jne., mutta vakuuttavat, että elämä jatkuu ja keskinäinen solidaarisuus on kasvanut. Kauhua ja voimattomuutta molemmissa aiheutti eilen ydinvoimalatilanteen kehittyminen ja sen jälkeinen uudisrakentamisen laajuus…

Voimattomuus on päällimmäinen tunne täälläkin. Energiatuotannon teknologiakoneisto on meistä liian etäällä, se on vaikea ja käsittämätön maailma, johon kansalainen voi suhtautua vain tunteenomaisesti. Mielikuvat ovat vahvoja, 100 prosenttista turvallisuutta ei koskaan voida taata. Monet meistä joutuvat syväpohtimaan: korkea ydinvoimaosaaminen = korkea elintaso ja nykyinen kulttuuri. Ydinvoiman alasajo = mitä tapahtuu elintasolle, meille, kaupungeille?

Moni pohti laillani viikonlopulla, että voiko kulttuurista, elämästä, luonnosta, kauneudesta nauttia pyyteettömästi nyt, kun Japanin koettelemuksen syövät ajattelua. Itsen päädyin siihen, että kun hätä on suurin, tarvitaan taiteen tuomaa iloa ja harmoniaa, virikkeitä. Ne auttavat jäsentämään surun, ahdistuksen ja hämmennyksen myllerrystä, antamaan myös toivon elementtiä. Kulttuuria ei ole koskaan liikaa, luovuus ottaa aina tilansa. Karmeimmatkin kokemukset ovat synnyttäneet taiteellisia tulkintoja.

Maanantai-iltana pohdittiin näitkin asioita Teatterikorkeakoulun alumnien vaalipaneelissa. Kyseessä oli poikkeuksellisen hauska keskustelu, johon sisältöä toivat kiinnostavat kanssakeskustelijat (muun muassa Tuomioja, Brax, Sirniö, Vahasalo, Paavolainen) ja paikalle tuotetut kommentaattorit. Istuimme kohotetulla lavalla kuin teatterissa. Kommentaattorit oli pantu rokokoosohville, panelistit epämukaville putkituoleille. Alussa ja lopussa oli teatteriesityksiä, keskellä väliaika. Yleisö muodosti puheenjohtaja Kirsikka Moringin johdolla aktiivisen ja aidosti kulttuurielämän 70-lukulaiselta vaikuttavan kokonaisuuden osan.

Meidät panelistien puheenvuorot rajattiin 58 sekuntiin. Se riitti hyvin ja hölösuisimmat, kuten minä, opimme keskittämään viestimme. Paljon saatiin silti sanottua ja paljon kuultiin asiantuntijoilta; Susanna Kuparisen (Valtuusto- ja Eduskunta –näytelmien ohjaaja) peesissä me surimme julkisen keskustelun pinnallistumista – teatteri tuo sisällöt esille, eivät politiikan toimittajat. Tarja Cronbergin taiteilijoiden ansaintatilannetta pohtivassa selvityksessä kävi ilmi, että Suomessa taiteilija on kaikkein köyhin Pohjoismaissa. HS:n toimittaja Teemu Luukka pohti kulttuurin kipupisteitä, joista heitto ”yli 45-vuotiaiden naisten ylisuureen määrään kulttuurin kuluttajina” sai ansaittua vastarintaa paneelissa.

Itse kannoin huolta muun muassa suunnitelmista yksityistää valtion taidemuseot. Suomessa kulttuuri ei elä ilman vahvaa julkista tukea: valtio ja kunnat ovat tärkeitä. Kulttuurin suurlaitokset on avattava taideryhmille. Painotin jälleen kerran tarvetta saada luovan teollisuuden innovaatiorahoitus liikkeelle. Meillä kulttuuritoimijoilla olisi paljon opittavaa urheilijoista.

PS. Lämmitti, kun ohjaaja Kuparinen kehui Valtuusto –näytelmän hahmoani ”legendaariseksi” ja analysoi Helsingin kaupuinginvaltuuston keskusteluja persoonallisiksi ja peräti kiinnostavaksi. Eduskunnassa pelataan kovempaa vallan peliä, mikä Kuparisen mukaan näkyy julmempina äänensävyinä.