Aika ja aine – raha ja luokka

Viime viikot ovat juosseet lujaa alta pois – uutta opetusta järjestetty, apuraha-anomuksia kirjoitettu, kunnallispolitiikkaa hoidettu, on vierailtu Oslossa pohtimassa kansakunnan rakentumista ja paikallisen yliopiston 200-vuotisen olemassaolon linkittymistä. On käyty Tuusulassa avaamassa kansanväliselle naisjoukolle suomalaisuuteen liittyviä myyttejä –tilaisuus päättyi iloiseen eurooppalaiseen yhteislauluun Krapihovin komeassa salissa. Eurosta viis’, sillä samansieluisuus yhdisti daameja tavalla, josta sydämellisyyttä ja sisaruutta ei puuttunut!

Porvoossa piipahdin esittelemässä kaupunkien imagorakennuksen historioita ja nykynäkymiä. Tärkeintä oli valaa uskoa kotijoukkoihin – meillä suurin ongelma liittyi siihen, ettei olisi mitä vieraalle näyttää. Sitä kyllä on, mutta helppo vaatimattomuus ja ”eihän meidän nurkissa nyt mitään ihmeellistä ole” –asenne. Erityisen hyvin moinen asenne kukoistaa ihanissa puukaupungeissamme ja maaseudun kirkonkylissä eli paikoissa, joilla juuri olisi paljon esiteltävää..!!

Yliopiston Studia generalia –työryhmässä käytiin viikolla kädenvääntöä siitä, kumpi on olennaisempaa ihmisen itseymmärrykselle: aineen vai ajan olemassaolo? Luonnontiedepuolue hyrisee mielellään sen paradigmaattisen ajattelun lumoissa, että historiantutkimus ja ”muu humanismi” on löysää epätiedettä. Todellinen totuus löytyy fysiikan, kemian, biotieteiden jne maailmasta. Kaupungin parhaat aivot istuvat työryhmässä, joten en valita, kun tätä keskustelua käydään ja puolustan ihmisen kulttuurisen ja sosiaalisen identiteetin tutkimisen tarvetta ajassaan ja paikassaan.

Itse johdin Studia Generalia –luentojen puheita torstaina 3.11.2011. Professorit Martin Romantschuck ja Jukka Kola käsittelivät kumpikin ”ainettaan”, edellinen jätehuollon ajankohtaisteemoja ja jälkimmäinen bioenergian uusi mahdollisuuksia. Ilahduttavaa, että Porthanian suuri luentosalin oli lähes täynnä ja fiksuja kysymyksiä esitettiin. Juuri tätä tieto ja tiede parhaimmillaan on: vuorovakuutusta ja vaikuttamista. Kunpa yhä useammat tutkijat uskaltautuisivat rohkeammin julkisuuden vaativille areenoille..!

Aineen ja ajan lisäksi on pohdittu viikolla rahaa, kun verotiedot taas julkistettiin. Monia (rikkaita?) ärsyttää moinen tapa – itse muistan vielä kunnon painotuotteenkin, kun verohallinto vuosittain julkaisi hyvätuloisten listat. Itse kannatan näissäkin asioissa avoimuutta ja läpinäkyvyyttä; se luo pohjaa yhteiskunnalliselle luottamukselle. Jos tiedot salataan, toimittajat ym kiinnostuneet ne kyllä esiin kaivavat, ja silloin haarukka tökkii hyvätuloisia kipeämmin.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri on 2000-luvulla suosinut vaurauden näyttämistä avoimesti. Samalla tulo- ja varallisuuserot ovat rävähtäneet silmille. Lehdissä raportoidaan suurituloisten miljoonapalkoista: huipputuloiset saivat ennätysmäärän osinkoja, yritystensä myyntivoittoja ja muita pääomatuloja. Tuhat eniten ansainnutta suomalaista on kasvattanut oamisuuttaan. Eliitin kärki on kapea ja itseriittoinen, uusia nimiä mahtuu harvakseltaan mukaan. Varakkaiden kansalaisten harjoittama osaava verosuunnittelu on synnyttänyt maahan valtavia omaisuuksia. Samalla kuilu pääoma- ja tuloveroa maksavien kansalaisten välillä on kasvanut.

Rahasta puhutaan nyt 2000-luvulla avoimesti. Puhe hyvinvointiyhteiskunnasta esti pitkään näkemästä sosiaalisia eroja ja eriarvoisuutta. Siksi kysymys luokkien paluusta on noussut ajankohtaiseksi. Kertomus luokattomasta Suomesta on ollut vahva myytti ja ehkä siksi luokka näyttää menettäneen merkityksenä hallitsevana elämänkokemuksena. Tilalle on tullut erilaisia yhteiskunnallisia kokemuksia ja ”identiteettejä”.

Sosiaalisen taustan rinnalla vaikuttavat globaalit haasteet, ympäristöasiat, sukupolvi, sukupuoli ja etninen tausta. Kuten luokkatutkijat korostavat, puhe luokista on monimutkaistunut kaikkialla Euroopassa. Euroopan unionin poliittisista tavoitteista on puuttunut sosiaalinen ulottuvuus: EU:sta on tehty luokaton, vaikka eurooppalainen todellisuus ei sitä ole. Onko tässä EU:n ongelmien eräs alkusyy?

Varallisuutta ja sivistystä vuonna 2008

Tänään lehdet hekumoivat viime vuoden verotiedoilla. Pakko myöntää: jokaisessa meissä asuu pieni tirkistelijä, joka saa tyydytystä toisten asioiden nuuskimisesta. Oli minunkin ihan pakko katsoa, miten viime vuonna pärjäsivät ollilat, liliukset ja erkot. Kakkuaan kasvattivat myös eräät uustulokkaat, kestojulkkiset ja kansan viihdesuosikit. Hyvin tuntuivat monet selvinneen menneenä vuotenakin. Onnitelen heitä siitä! Me tarvitsemme rikkaita ja rakkaita ihmisiä, esikuviksi ja kadehdinnan kohteeksi.

Rikkaus, niin! Tässä maassa ei ole tullut tapana porskutella korskeasti rahalla ja materialla. Kotopohjaiset vanhat vauraat osaavat samastua kansaan ja elää ulkoisesti vaatimattomalla tavalla, ajaa vitosen ratikalla ja pukeutua ikäloppuun popliinitakiin. Vasta 1980-luku räjäytti pankin. Jupit tulivat ja menivät, mutta sallivat rahalla ja materialla pröystäilyn. Sitten saatiin superurheilijat ja it-miljönäärit, Rytsölän veljekset ja formulakuskit, päästiin huippuautojen ja turboveneiden makuun. Ahneudella oli ikävä loppu, niin kuin nyt Islannissa. Meillä 1980-luvun nousu ja 1990-luvun lama kasvattivat tulo- ja samalla luokkaeroja.

Akateeminen elämäni on antanut mahdollisuuden muutamiin kohtaamisiin suomalaisten rikkaiden kanssa. Vaatimattoman kokemukseni mukaan he ovat ahkeria ja työteliäitä kansalaisia, niin sanottuja kunnon ihmisiä, joita on vain lykästänyt päästä elämässä korkealle. Sattuma on korjannut satoaan. Muutama omakin opiskeluajan tuttu pääsi Nokiaan, ja samalla optio-ohjelmiin. Monet superinsinööreistä, vuorineuvoksista ja suuryrittäjistä ovat taustaltaan luokkaretkeläisiä, ts. vaatimattomista oloista nousseita ahkeria poikia (!). Vanhaa rahaa on edelleen paljon liikkellä, ja se periytyy entiseen malliin; samalla periytyy tapa pitää matalaa profiilia ja pysyä poissa julkisuudesta. vonrettigit, ehrnroothit, björnbergit, fazerit ja muut 20 perheen jäsenet eivät juuri hurvittele iltapäivä- tai naistenlehtien palstoilla.

USA:ssa toissa viikolla opin, että perityn ja itseansaitun rahan tulee näkyä ja kuulua. Raha on kaiken mitta. Rikkaus ilmenee asumisessa, ajankäytössä ja sosiaalisissa verkostoissa. Se näkyy hyväntekeväisyydessä ja vaikkapa poliittisessa aktiivisuudessa (=rahaa lempiehdokkaalle). En kaipaa Suomeen lisää "money makes me happy" -tyyppejä henkseleitä paukuttamaan, mutta kaipaan rikkailta rikkaiden vastuusta ja moraalia.

Nyt useimmat uusrikkaat, ja vanhatkin rahakaat, ikäänkuin häpeilevät omaisuuttaan tai muuttuvat pöyhkeiksi ja koppaviksi. Meillä ei osata olla vauraita, ja elää sen mukaisesti. Monet hautautuvat turvallisiin taloihin ja tiloihin, mieluiten aitojen ja puutarhojen keskelle. Tässä suhteessa olen vanhan brittiläisen "ne joilla on, niiden tulee antaa" -periaatteen ystävä. Suomessakin vauraammat voisivat tukea taiteita, tiedettä ja kulttuuria, siis toimia sivistyksen ja yhteisen hyvän puolesta.

Asia on ollut juuri nyt ajankohtainen. Vaalien jälkeisellä viikolla olen käynyt Lahdessa ja Oulussa puhumassa sivistyksestä; sanalle on jälleen kova kysyntä! Minulle sivistys on yhteisöllisyyttä, sitä että ihminen toteuttaa itseään parhaiten yhteisönsä kautta, osallistuu, keskustelee, vaikuttaa ja on läsnä. Tavoitteena on yhteisen hyvinvoinnin lisääminen. Sivistys ei ole kenenkään etuoikeus vaan kaikkien valvollisuus. Rikkaimmilla on vain parempi mahdollisuus sen tukemiseen. Mesenaattius kunniaan, siis!