Kipinkapin museoon!

Nyt tehdään kulttuurimainontaa! Tässä ilmoitan suoraan, että aion puhua nimillä Suomen pääkaupungin hienoista museoista ja suorastaan markkinoida niitä.  Kokoluokassaan Helsinki on Euroopan parhaita museokaupunkeja. Täältä löytyy kiinnostavia erikois-, taide- ja kulttuurimuseoita sekä koko joukko paikalliseen ja kansalliseen henkilöhistoriaan liittyviä tiloja ja taloja. Osa museoista on valtiollisia (Ateneum, Kansallismuseo, Tamminiemi, Kiasma, Sinebrychoffin museo), osa kaupungin ylläpitämiä (Helsingin taide- ja kaupunginmuseot) ja valtaosa yksityisiä tai säätiöiden hallussa (Mannerheim-museo, Amos Anderssonin museo, Didrichsenin taidemuseo jne).  

Usein ulkomailla museokäyntiin liittyy matalampi kynnys. Museot kuuluvat turistin perusohjelmaan ja ne saavat siten roolin olla ”sisäänheittäjänä” paikkakunnan historiaan ja sen tarinoihin. Monet menevät Euroopan metropolien tunnettuihin museoihin katsomaan hyvää näyttelyä, museokahvilan tai -kaupan vuoksi. Museoiden tarjontaa kuuluu katsoa jo osana matkan suunnittelua.

Ulkomailla museoon on helppo mennä, vaikka odotukset eivät olisi suuriakaan. Kotinurkkien museoilla ei usein ole samaa vetovoimaa, ei aikanaan nuoremman sukupolven parissa. Murros on havaittu muuallakin. Haasteena ei ainoastaan ole kilpailutilanne eli muut ”eläväisemmät kulttuurin muodot”, vaan yleisesti vapaa-ajanvietossa tapahtuneet muutokset. Joku Berliinin kaltainen suurkaupunki menestyy, koska se pystyy tarjoamaan runsain mitoin sekä perinteisiä suuria museoita että runsaasti pikku gallerioita, spontaaneja taidetapahtumia, kulttuuririentoja ja pop-up näyttelyitä.  

Mutta tätä nykyä kiinnostavaa katsottavaa löytyy pääkaupunkiseudulta, ja tulevana kauniina viikonloppuna voi vaikka leikkiä turistia kotikonnullaan. Tai sitten voi ajatella kuten Kansallismuseon ylijohtaja Elina Anttila, ja todeta, että ”museon pitäisi olla paikka, joka tulee kärjessä mieleen treffipaikaksi, sateisena päivänä tai kun miettii, mistä saisi energiaa ja uutta ajateltavaa työpäivän päätteeksi. Kohteet ja kokoelmat ovat meidän kaikkien yhteistä omaisuutta ja rikkautta tässä ja nyt."

Guggenheimia odottaessa (!!) sopii katsastaa ainakin Helsingin uudistunutta museoperhettä eli taidemuseota ja kaupunginmuseota. Edellinen on terästänyt näyttelyprofiiliaan Tennispalatsissa, ja jälkimmäinen sai vastikään kiinnostavat uudet tilat Senaatintorille laidalle. Otan suoran sitaatin kaupunginmuseon kotisivuilta: ”Helsingin kaupunginmuseo on maailman ainoa museo, jonka aiheena on Helsinki. Keskiössä ovat kaupunkilaisten omakohtaiset kokemukset ja tavallinen arki, jota museon esineet ja valokuvat heijastavat. Kiss-kiss-karkkipaperi, natiseva heteka ja valokuva kotilähiön pihalta ovat museossa kallisarvoisia aarteita. Kaupunginmuseossa jokaisella on mahdollisuus rakastua Helsinkiin.”

Museo kertoo siis meille meistä. Helsingin kaupunginmuseo ilahduttaa erityisesti, sillä aivan kaupungin ydinkeskustassa on nyt vaikuttava kokonaisuus, täynnä uniikkeja ja kiinnostavia yksityiskohtia sekä uudentyyppisiä museologisia kokeiluja. Katse kiitää myös sisäihoille, joita nyt pääsee katsomaan ja uuteen näyttelyteknologiaan, jossa vanha valokuva alkaa elää nykyajassa. Aikakone on vallan mainio! Yläkerran näyttelytila (nyt esillä "eroesineitä") ja Sederholmin taloon sisutettu sympaattinen Lastenmuseo takaavat, että Aleksin hieman haalea alkupää virkistynee yleisökäytössä. Äkkiä siis museoon ja rakastumaan Helsinkiin!

(Julkaistu Töölöläinen -lehdessä 19 V 2016)

Helsingissä on monta tarinaa!

HS kiinnitti ansiokkaasti Helsingin jäämisestä globaalin, kasvavan elinkeinon katveeseen (2.8.). On kiinnostavaa, että vaikka uudet sukupolvet ovat kehittämässä matkailua, ei pohdinta tuoreudu kylmän sodan aikaisesta kuvastosta.  Pääosissa ovat edelleen lumi, Lappi, joulupukki ja sauna. Vetoapua haetaan kaupunkitapahtumista, mutta haasteena on, että Berliini, Lontoo, Amsterdam, Kööpenhamina, Pietari jne. ovat tehneet ”urbaanit ilmiöt” jo aikaa sitten paremmin kuin me.

Peruskysymys on: miksi matkustaa? Ihmisiä ajoi liikkeelle jo antiikin aikoina halu nähdä maailmaa ja oppia tuntemaan muita maita ja elämää. Haluamme yhä matkaillessa omaksua paikallista arkea, oppia kohdemaasta jotain ja saada elämyksiä. Sama koskee Suomeen saapuvia. Aiemmissa matkailututkimuksissa on selvitetty, että puolet tänne saapuneista totesi tärkeimmän syyn olleen "kulttuurin ja yhteiskuntaan tutustumisen".  

 Miksi sitten yhä tarjotaan lähinnä meriajeluita ja metsäretkiä Nuuksiossa Helsinkiin saapuville?

On turha alemmuuskompleksi siitä, että Helsingistä puuttuvat linnat, ruhtinaspalatsit, suuret museot jne., koska muuta kerrottavaa on riittävästi. Helsinki on kiinnostava historiansa ja yhteyksiensä, kontekstinsa, vuoksi. Jokaisen asukkaan tarina olisi tuotteistettavissa.

Helsinki ei ole periferiaa, vaan eurooppalainen pääkaupunki, joka avautuu moneen kertomukseen. Helsinki on selvinnyt useista eurooppalaisista sodista – missä voi saada opastusta sota&rauha -historiaan (esim. Suomenlinna, sotilassaaret, 1808-1809, 1918, vuoden 1944 pommituksista selviäminen)? Helsinki elää geopolitiikan rajapinnassa: miksi ei kerrota ETYK:sitä tai Suomen presidenteistä tenhoavasti? Entäpä kaupungin kiinnostava teollinen historia? Fazer, Siberychoff, Hartwall, Arabia ja Stockmann? Työväen Helsinki?

Metropolit elävät tunnettujen kansalaistensa maineella ja kotimuseoilla. Tukholmassa on Strindberg (ja Abba), Pietarissa Dostojevski, Lontoossa Dickens ja Beatles, Pariisissa Hugo ja Chanel, Amsterdamissa van Gogh ja Rembrandt. Arkkitehtuuri, taideteollisuus ja elokuva avautuvat kiinnostavasti henkilöhistoriaan. Miksi meillä ei osata jalostaa arkkitehtuuria, taideteollisuutta ja elokuvaa henkilöhistorian avulla eli Engelin, Saarisen, Aallon, Pietilöiden ja Armi Ratian, Kaija Aarikan tai Kaurismäen veljesten Helsingistä kiinnostavasti kertoen?

 Helsinki on tunnettujen kirjailijoiden, taiteilijoiden ja urheilijoiden kaupunki. Miten näkyvät matkailun markkinoinnissa Runeberg, Topelius, Waltari, Jansson ja Westö tai Tom of Finland? Helsinki on olympiakaupunki, mutta Suomen pääkaupunki on myös mallikkaasti suunniteltu ja turvallinen pääkaupunki. Sen rakentumiseen voi tutustua esikaupungeissa. Metro matkailulinjaksi? Turvallisuus, tavallisuus ja neljä vuodenaikaa ovat valtteja, joita ei osata matkailussa hyödyntää.  Perusnähtävyyksien rinnalle myyntivaltiksi voivat nousta vaikkapa tavalliset kodit ja siirtolamökit, marjaretket, matonpesupaikat, lähimetsät ja puistot sekä kauppakeskukset.

 Menneisyys myy kaikkialla turismissa. Olen omin silmin kokenut, kuinka ulkomaalainen on innostunut kuulemaan lisää Suomesta Seurasaaren vaatimattomassa savutorpassa ja Pitkänsillan alla talvella. Matkailun tuotteistamisessa on lopultakin kysymys tarinan kertomisesta. Siinä tarvitaan asiantuntijoiden yhteistyötä.

 

(HS mielipide 7 VIII 2015)

 

Miksi yliopistoja vihataan?

Yliopistot ovat Euroopan paras vientituote – ei löydy sellaista maanosaa, ei sellaista maata, jossa ei olisi jonkinlaista korkeakoulutusta yliopiston tapaan. Katolinen kirkko ja yliopistot kuuluvat kulttuurimme vanhimpiin kerrostumiin. Yliopistot muodostuivat, kun maallinen tieto alkoi tehdä pesäeroa kirkollisesta, ja syntyi tarve ymmärtää ympäristöä tutkimalla ja opettamalla. Sitkeytensä johdosta yliopistot ovat olleet monen himokkaan katseen kohteena: maalliset ja kirkolliset ruhtinaat ovat halunneet jättää jälkensä yliopistoihin tai perustaa niitä. Osa on siinä onnistunutkin.

Erityisinnokkaita korkeimman koulutuksen jalostamiseen ovat olleet valtiot ja politiikan eliitit. Suuri murros koettiin 1800-luvulla, kun Alma Matereita värkättiin kansallisvaltion osasiksi. Yliopistoille annettiin itseään suurempia tehtäviä. Niiden tuli antaa välineitä kansallisvaltion ja modernin yhteiskunnan tuottamiseen, sivistyksen, demokratian ja yleisen tiedontason lisäämiseen. 

Suomi, pohjoinen pikkuvaltio, on ollut erityisen hanakka valjastamaan yliopistot kansallisten rakennemuutosten tuottajaksi. Kultavuodet sijoittuvat 2. maailmasodan jälkeiseen aikaan, kun yliopistoille annettiin tehtäväksi synnyttää tutkimustietoa hyvinvointivaltiosta ja kasvattaa sosiaalista pääomaa. Uusinta aikaa edustavat elinkeinoelämältä tulevat markkinatalousvaatimukset: yliopistojen tulee tuottaa liukuhihnalta tehokkaita ammattilaisia, globaalin tietoyhteiskunnan käytännön työn osaajia. Nyt yliopistoja lyödään ammattikorkeakoulukortilla.

Me yliopistolaiset katsomme tätä touhua kummeksuen. Jatkuvat tahtomukset yliopistojen uudistamisesta ovat itse asiassa kätkettyä vihapuhetta. Yliopistot ovat laman aikana muuttuneet sylkykupeiksi, joihin voi purkaa yleistä turhautumista, ja samalla vaatia ” jatkuvaa reformia”.  Vastustajat leimataan vanhan koulukunnan edustajiksi ja muutosjarruiksi. Kun kaikki haluavat olla edistyksen, kehityksen ja muutoksen asialla, uudistusvaatimuksille löytyy politiikan kantovoimaa.

Myös yliopistojen johdossa on viime vuosina omaksuttu turhankin notkeasti muutoseetos.  Rehtoreiden puheissa viljellään liikaa viestiä ”huipuista” tai vaatimuksia opetuksen tehostamisesta. Pääosaa esittävät numerot, tilastot, ranking ja strategia. Väärin. Yliopistojen voima on tutkijoiden ja opiskelijoiden kyvyssä ajatella uudella tavalla, luovasti ja innovatiivisesti. Jos se menetetään, ei ”rakenne” tai strategiapuhe pidä yliopistoja hengissä.

Yliopistoja ei tule vihata, vaan kunnioittaa. Mikä on se voima, joka on pitänyt yliopistot hengissä jo yli 1000 vuotta? Yliopistoihin liittyy tiedonnälkää ja kasvatustehtävä. Siksi yliopistoon liittyvät kysymykset koskevat tietoa, tutkimusta ja opiskelua.  Perustoiminnot olivat olemassa Pariisin ja Bolognan yliopistoissa keskiajalla. Luennot, väittely, uuden tiedon tuottaminen ja testaaminen ovat edelleen korkeimman opetuksen ydintä.  Yliopistot kukoistavat ja lakastuvat tämän ytimensä varassa. Ilman sivistystä maailma olisi surkea paikka!

(Lännen Median lehdet, kolumni 1 III 2015) 

Hiiteen kulttuurit!

Suomi-kuva on eheydessään hauras. Vielä vuosikymmen sitten helsinkiläisessä lähiöbussissa koko matkustajakunta kallistui katsomaan, kun pysäkillä lumisateessa seisoi afrikkalainen oranssi työhaalari päällään. Mustan ja valkoisen kontrasti oli niin kiehtova. Marokkolainen kollega hämmentyi taannoin, kun joensuulaiset halusivat torilla kosketella hänen kiharoitaan.

Mutta toimii se toisinkin päin. Kesällä 2008 Kolumbiassa Bogotan kultamuseossa ympärilleni kertyi tiivis ryhmä koululaisia, jotka silmät loistaen hiplasivat hihatonta kättäni ja huokailivat: "Hellooou!" Elävä eurooppalainen turisti oli harvinaisuus huumekaupan likaamassa maassa.

Meillä Suomessa vielä harjoitellaan monimuotoisuutta. Kaikenlainen keskustelu etnisyydestä, kielestä, uskonnosta ja vähemmistöistä vie auttamatta kärjistyksiin. Toisessa ääripäässä on "maahanmuutto on rikastuttavaa" ja toisessa " monikulttuurisuus on hanurista" -mielipide. Näin syntyy ikävää lohkoutumista meihin ja heihin.

Puhe "meistä suomalaisista" on jälleen kunniassaan, vaikka taustalla on myyttinen yhden kansan ihanne. Jo vuonna 1846 maisteri Antero Varelius kiersi Suomea ja kuunteli paikallisia tarinoita. Vareliuksen maassa asui suomalaisten lisäksi lappilaisia, venäläisiä, ruotsalaisia, saksalaisia, juutalaisia ja mustalaisia. Suomi muotoutui eri kansanheimoista ja näiden sulautumisesta.

Ihmiset ovat aina liikkuneet työn, pakolaisuuden, sodan tai kriisin seurauksena pois kotiseuduiltaan. Angloamerikkalaisessa maailmassa syntyi monikulttuurisuus-käsite. Sen mukaan ihmiset jakautuvat moniin kulttuureihin. Käsitteeseen on kirjoitettu olettamus valkoisen miehen kulttuurin ylemmyydestä. Siitä tuli normi, johon muiden kulttuurien tuli integroitua "moneksi".

Monietnisyys on ollut Euroopan valtavirtaa jo vuosisatoja. Aasialaista ja afrikkalaista kirjoa on vuosisatojen ajan saatu ihailla Euroopan suurkaupungeissa, Pariisissa, Lontoossa, Amsterdamissa ja Brysselissä, jopa Tukholmassa. Kolonialismin purkaminen on ollut suurten maiden haaste ja jälkipeliä käytiin pari viikkoa sitten Lontoon mellakoiden aikana.

Suomelta puuttuu siirtomaamenneisyys ja ei-eurooppalaisten kansojen, kielten ja etnisten ryhmien rinnakkaiselo. Multikulturalismi upposi hedelmälliseen maaperään. Maahanmuuttopolitiikkaan liitettiin 1990-luvulla näkemys etnisten vähemmistöjen integroimisesta osaksi hyvinvointivaltiota. Se liu`utti maahanmuuton sosiaalipolitiikan ja ongelmalähtöisen kysymyksenasettelun puolelle.

Todellisuudessa kiinnostavampaa on se, mikä yhdistää meitä ihmisiä yli rajojen ja "kulttuurien". Meillä Euroopassa on yhteinen arvopohja ja historia. Meillä on historiaa antiikista ja keski-ajasta, renessanssista ja valistuksesta. Olemme kaikki kokeneet maaseudun ja kaupungin. Perheemme ovat selvinneet sodista. Kuuntelemme Mozartia ja Bachia, luemme Tolstoin ja Dickensin kirjoja, syömme pizzaa ja ranskalaisia. Kaikkialla Euroopassa kirkot ovat keskellä kylää jne.

Loppusuoralla ihmisen kotimaalla, kansallisella taustalla tai etnisyydellä ei ole väliä. Tärkeämpää on kyky kohdata toinen kunnioittavasti riippumatta uskonnosta, kielestä tai etnisyydestä. Löysän monikulttuurisuuspuheen sijaan kaipaan vuorovaikutukseen ymmärrystä ihmisenä olemisesta. Me rakastamme, perustamme perheitä, teemme työtä, uskomme ja toteutamme itseämme suurin piirtein samantyyppisesti "kulttuureista" riippumatta. Koemme iloa ja surua, kateutta ja vihaa melko yhdenmukaisesti.

Hiiteen siis puhe meistä ja kulttuureistamme! Sumean multikulturalismin sijaan on oltava rohkeutta katsoa pintaa syvemmälle, nähdä se mikä meitä yhdistää. Nyt viholliskuvia haetaan, jotta oma vahvistuisi. Samalla paljastuu eurooppalaisen kulttuurin heikkous: nationalistinen ylemmyys ja torjunta. Siinä on aikamme ongelma, ei ihmisten vuorovaikutuksessa!
(Julkaistu Kaleva 30.8.2011)

Orientin lumoa Istanbulissa á la Waltari

Vietin runsaan viikonlopun Istanbulissa, jota kutsun "sydämeni ensimmäiseksi kaupungiksi". Syykin on selvä. Istanbul oli ensimmäinen miljoonakaupunki, johon tutustuin kevällä 1972, hyvässä murrosiässä. Olimme sukulaisten kanssa usen viikon potuisella lomalla Varnassa, ja seuraamassa serkkuni Annelin osallistumista Varnan balettikilpailuihin. Joukko nuorisoa pakattiin laivaan ja lähdimme edesmenneen Esko Sorsan kanssa Istanbuliin. Muistan rakastuneeni palavasti Istanbuliin. Se sykkii jotain tavattoman kiehtovaa ja kosketti monikerroksiuudellaan. Lisäksi, pääsin 14-vuotiaana tutustumaan basariin salaperäiseen, viettelevään maailmaan...

Paluuta sydämeni kaupunkiin sain odottaa 25 vuotta, kevääseen 2007. Tuolloin Euroopan kulttuurisäätiö piti vuosikokouksensa Istanbulissa. Tutustuin silloin väkeen (=reippaita naisia!), joka paneutuneesti valmistelee vuoden 2010 kulttuuripääkaupunkihanketta. Tuttavuus poiki nyt kutsun saapua "avainpuhumaan" kulttuurikaupunkiorganisaation syysseminaariin, jonka teemana oli What is Europe? Aihe on Turkissa yhtä ajankohtainen kuin se meillä oli noin 16 vuotta sitten. Pidin 1990-luvun alussa vastaanvanlaisia luentoja paljon Suomessa. Taksim-aukion varren hotelli Marmaraan oli saapunut koko joukko - arvatenkin - paikallista kulttuuri- ja taideporukkaa. Meitä puhujia oli Alankomaista, Ranskasta, Saksasta, Sloveniasta, Irlannista ja Isosta-Britanniasta sekä isäntämaasta. Englannin- ja turkinkielinen seminaari sujui yllättävän jouhevasti kahdella kielellä; transaattorit tekivät kovasti töitä. Keskutelu oli älykästä, innostunutta, riittävän provosoitunutta ja haasteellista.

Istanbul iskee edelleen kaikkeihin aisteihin. Waltarin lailla tunnen kuuluvani kaupunkiin, sen lukuisiin historian kerrostumiin. MikaW:n Lähden Istanbuliin (1948) olikin jälleen kerran mainio opas paikallisuuteen! Läsnä on antiikki, bysanttilainen keskiaika, ottomaanien monikulttuurisuus, islman ja turkkilainen nationalismi. Istanbul on tätä nykyä maailman kolmanneksi suurin kaupunki; asema, jonka se saa noin 12 miljoonalla asukkaallaan. Vaikka liikenneongelma on paha, on kaikessa on pikkukaupungin leimaa. Eurooppalainen kävelyalue Beyoglun on kodikas ja elävä, turvallinenkin ja täysin länsimainen. Aasian turisti kohtaa takseissa. Ne ovat korottaneen huijaamisen taiteeksi.

Tällä kertaa jalkauduin paikallisten kollegojen neuvosta vanhoihin kaupunginosiin historiallisella niemellä: Zeyrekiin ja Süleymaiyeen sekä Fener-Haliçin alueelle. Näin juutalaisten ja kreikkalaisten entisiä vauraita taloja, joita nyt restauroidaan, osin EU:n tuella, entiseen loistoonsa. Erityisen vaikutuksen teki Konstantinopolin patriarkaatin pääkirkon näkeminen Fenerissä ja osallituminen amerikkalais-kreikkalaisen Dimitrios-pojan kastejuhlaan. Komeat vajaat 2000 ortodoksikirkin historiaa tuntuivat kaikkialla! Kaupungin toisella puolella kasvoi uusi Manhattan, persoonaton mutta välttämätön business-alue.

Turkkilaiset ovat sydämellisiä vieraille ja tavattoman kohteliaita, sekä aidosti päällekäymättömiä. Ruoka on suurenmoista ja jo hyvin syöminen on vierailun arvoista. Palvelu pelaa, kohtelu on kuin kukkaa kämmenellä pidettäisiin! Lisäksi, en ole minkään kansan huulille nähnyt leviävän yhtä leveää hymyä kuin turkkilaisten, kun sanoo sanat "olen suomesta!" On mukavaa olla rakastetun kansan jäsen!

Pidän Turkista ja turkkilaisista. Maa on läpikäynyt kovia muutoksia 1900-luvulla, jättänyt, suorastaan pakkounohtanut historiansa vuoden 1923 itsenäistymisen jälkeen. Modernisatio pyyhki kaiken altaan pois. Nyt kinnostus historiaan ja uskontoon näkyy kaikkialla, politikassa, kaduilla (paljon eri-ikäisiä huivinaisia) ja kulttuurin painotuksissa. Ottomaaninen aika kiinnostaa! Anatoliassa on edelleen uus-Turkin konstuoitu sydän! Tämä maa kuuluu Eurooppaan, ongelmineen. Parempi ratkoa niitä yhdessä kuin napit vastassa ja erikseen.