Helsingissä on monta tarinaa!

HS kiinnitti ansiokkaasti Helsingin jäämisestä globaalin, kasvavan elinkeinon katveeseen (2.8.). On kiinnostavaa, että vaikka uudet sukupolvet ovat kehittämässä matkailua, ei pohdinta tuoreudu kylmän sodan aikaisesta kuvastosta.  Pääosissa ovat edelleen lumi, Lappi, joulupukki ja sauna. Vetoapua haetaan kaupunkitapahtumista, mutta haasteena on, että Berliini, Lontoo, Amsterdam, Kööpenhamina, Pietari jne. ovat tehneet ”urbaanit ilmiöt” jo aikaa sitten paremmin kuin me.

Peruskysymys on: miksi matkustaa? Ihmisiä ajoi liikkeelle jo antiikin aikoina halu nähdä maailmaa ja oppia tuntemaan muita maita ja elämää. Haluamme yhä matkaillessa omaksua paikallista arkea, oppia kohdemaasta jotain ja saada elämyksiä. Sama koskee Suomeen saapuvia. Aiemmissa matkailututkimuksissa on selvitetty, että puolet tänne saapuneista totesi tärkeimmän syyn olleen "kulttuurin ja yhteiskuntaan tutustumisen".  

 Miksi sitten yhä tarjotaan lähinnä meriajeluita ja metsäretkiä Nuuksiossa Helsinkiin saapuville?

On turha alemmuuskompleksi siitä, että Helsingistä puuttuvat linnat, ruhtinaspalatsit, suuret museot jne., koska muuta kerrottavaa on riittävästi. Helsinki on kiinnostava historiansa ja yhteyksiensä, kontekstinsa, vuoksi. Jokaisen asukkaan tarina olisi tuotteistettavissa.

Helsinki ei ole periferiaa, vaan eurooppalainen pääkaupunki, joka avautuu moneen kertomukseen. Helsinki on selvinnyt useista eurooppalaisista sodista – missä voi saada opastusta sota&rauha -historiaan (esim. Suomenlinna, sotilassaaret, 1808-1809, 1918, vuoden 1944 pommituksista selviäminen)? Helsinki elää geopolitiikan rajapinnassa: miksi ei kerrota ETYK:sitä tai Suomen presidenteistä tenhoavasti? Entäpä kaupungin kiinnostava teollinen historia? Fazer, Siberychoff, Hartwall, Arabia ja Stockmann? Työväen Helsinki?

Metropolit elävät tunnettujen kansalaistensa maineella ja kotimuseoilla. Tukholmassa on Strindberg (ja Abba), Pietarissa Dostojevski, Lontoossa Dickens ja Beatles, Pariisissa Hugo ja Chanel, Amsterdamissa van Gogh ja Rembrandt. Arkkitehtuuri, taideteollisuus ja elokuva avautuvat kiinnostavasti henkilöhistoriaan. Miksi meillä ei osata jalostaa arkkitehtuuria, taideteollisuutta ja elokuvaa henkilöhistorian avulla eli Engelin, Saarisen, Aallon, Pietilöiden ja Armi Ratian, Kaija Aarikan tai Kaurismäen veljesten Helsingistä kiinnostavasti kertoen?

 Helsinki on tunnettujen kirjailijoiden, taiteilijoiden ja urheilijoiden kaupunki. Miten näkyvät matkailun markkinoinnissa Runeberg, Topelius, Waltari, Jansson ja Westö tai Tom of Finland? Helsinki on olympiakaupunki, mutta Suomen pääkaupunki on myös mallikkaasti suunniteltu ja turvallinen pääkaupunki. Sen rakentumiseen voi tutustua esikaupungeissa. Metro matkailulinjaksi? Turvallisuus, tavallisuus ja neljä vuodenaikaa ovat valtteja, joita ei osata matkailussa hyödyntää.  Perusnähtävyyksien rinnalle myyntivaltiksi voivat nousta vaikkapa tavalliset kodit ja siirtolamökit, marjaretket, matonpesupaikat, lähimetsät ja puistot sekä kauppakeskukset.

 Menneisyys myy kaikkialla turismissa. Olen omin silmin kokenut, kuinka ulkomaalainen on innostunut kuulemaan lisää Suomesta Seurasaaren vaatimattomassa savutorpassa ja Pitkänsillan alla talvella. Matkailun tuotteistamisessa on lopultakin kysymys tarinan kertomisesta. Siinä tarvitaan asiantuntijoiden yhteistyötä.

 

(HS mielipide 7 VIII 2015)

 

Eurooppalaisia tarinoita I: design ja tulevaisuus

Maanantaina aloitin luennon, jonka teemana on “aatteet, muistaminen ja historiapolitiikka”. Sali oli täynnä – aihe kiinnostaa opiskelijoita, ja muitakin. Mitä maailmassa on tapahtunut viimeisen 20-vuoden aika, Berliinin muurin murtumisesta? Eurooppa koki tuolloin yhden renessansseistaan, uudelleensyntymisensä. Ranskan vallankumouksen juhlavuosi 1989 kypsyi kevään ja kesän aikana Euroopan ”hulluksi vuodeksi”. Maanosan läpi pyyhkäisivät uudet aatteet ja ideologiat ja Kylmä sota päättyi. Se vapautti miljoonia kommunismin vallan alla eläneitä ihmisiä rakentamaan vastaitsenäistyneitä tai uudelleen yhdistyneitä valtiota. Oli tilaa nationalismille, uudelle politiikalle ja historiankirjoitukselle. Viimeisen 20 vuoden aikana historiapolitiikasta – ja historian traumojen käsittelystä - on tullut osa uuden Euroopan yhteiskunnallista keskustelua.

Nationalismi sopi täyttämään henkistä tyhjiötä sirpaloituneessa Euroopassa. Uusia kansallisia kertomuksia tarvittiin pitkän ja ankaran vaiheen jälkeen, jolloin ”itäinen” ja ”läntinen” näkemys kamppailivat maailman herruudesta. Itäinen kertomus, joka sai selustatukea Neuvostoliiton kommunistisesta järjestelmästä, korosti internationaalista yhteisöllisyyttä, modernismia, rationaalisuutta, tulevaisuuteen suuntautunutta suunnitelmallisuutta. Läntinen kertomus, jolle ideologista lisäarvoa tuotti Yhdysvaltojen ylivoima, painotti vapauden merkitystä, yksilöllisiä, alueellisia ja kansallisia ominaisuuksia, oman tradition, paikallisen ja kulttuurin voimaa. Kun ”länsi” voitti, voitti läntinen kertomus ja siihen sitoutuneet identiteetit vahvistuivat. Samalla ”itä” on liittynyt Unioniin ja 200 miljoona uutta eurooppalaista on lihoineen ja luineen haastanut Länsi-Eurooppaa vuoropuheluun ja ymmärtämiseen.

Omaan ymmärrykseeni on 2000-luvulla vaikuttanut – ja sitä koetan luennolla välittää - Euroopan Unionissa toiminut ja Liettuan presidentiksi valittu Dalia Grybauskaite. Hän totesi maanmiestensä saaneen EU-jäsenyydestä ”ylpeyttä, turvallisuutta ja matkustamisen helppoutta.” Grybauskaiten ylpeys on olennaista 1990-luvun eurooppalaisen nationalismin ymmärtämisessä. Se liittyy historian rooliin ja paikkaan Euroopassa. Historiasta tuli keskeinen ideologinen voima, jonka avulla järjestelmämuutos oikeutettiin niin Saksassa, Baltiassa kuin Balkanillakin.

Eurooppalaisuuden esiin nostaminen on merkinnyt paluuta kertomukseen, ainutkertaisen ja kiinnostavan esiin nostamista. Kansallinen on viimeisen 20 vuoden aikana korostunut ja korostuksissaan muuttunut. Entiset itäblokin maat ovat edelleen kiinni menneisyydessä ja sen tulkitsemisessa. Kääntöpuolella on suvaitsemattomuuden lisääntyminen. Poliittiset ääriliikkeet menestyvät, romanivastaisuus, homofobia ja etniset jännitteet ovat kasvussa. Kaksi vuosikymmentä ei ole rasvannut demokratiaa toimivaksi, vaikka kulissit ovat pystyssä. Tässä tilanteessa historialla politikointi ja menneisyydellä manipulointi on osoittautunut menestykseksi.

Kaksikymmentä vuotta vapautta, itsenäisyyttä, kapitalismia ja kansallista puhetta. Nyt sopii kysyä, tarvitaanko uusia tarinoita pitämään Eurooppa ja eurooppalaisuus kasassa. Sitä pohdittiin eilen Euroopan Kulttuurisäätiön Suomen Osaston 40-vuotisjuhlassa Helsingissä. Amsterdamissa olevan emosäätiön (ECF) pääsihteeri Gottfried Wagner pohti puheessaan oivaltavasti uusien kertomusten tarvetta. Kaksi vanhaa (sosialismi – kansallissosialismi) tyhjentyivät jo aikaa sitten. Kolmas, nationalistinen ja sisäänpäin kääntynyt, on tullut sekin tiensä päähän. Edessä on tulevaisuus, joka näyttää jälleen kerran haasteelliselta. On uuden kertomuksen paikka.

Helsingissä sellaisen luomista yritettiin tänään, kun ravintola Nokkaan oli kutsuttu Helsingin designkaupunki 2012 –hankkeen, Sitran ja Helsinki Design Labin toimijoita. Minäkin menin paikalle, kaiketi kutsuttuna maabrändivaltuuskunnan jäsenenä. Nyt tavoitteena on uusi suomalainen – tai helsinkiläinen – kertomus, joka perustuu designin avaamiseen ja arkipäiväistämiseen. Design tuodaan pois esineistä ja muotoilusta, enemmän universaaliksi puheeksi, tavoitteena käytännön ratkaisut ja kompleksisuuden työstäminen. Ajatus on hyvä, kiinnostava ja originelli. Siinä voisi olla eväitä uudeksi kansalliseksi herätykseksi…vaikka esitin kansalaispuheenvuorossa kritiikkiä siitä, että uuden designin ympärille pitää saada tarina ja tavoite, selkokielellä. Sekä nuoria ja opiskelijoita mukaan. Muuten jutusta tulee suurten ikäluokkien saattohoitoa…sellaiseen ei nyt ole varaa!