Kulttuuria ja muuta mukavaa vuodelta 2009

Koko vuoden joka torstai olen kuulunut joukkoon, joka armollisesti on saanut kommentoida Helsingin Sanomien palsoilla "raadin" ominaisuudessa kulttuurin ajankohtaisteemoja, toimituksen valitseminä, tietenkin! Vastaaminen on aika hauskaa ja kiinnostavaa, puristaa oma pikku mielipiteensä muutamaan kappaleeseen. Ja löytää jokunen täkykin. Toimituksen väittämät ovat kieroja ja ikävällä tavalla journalistisia "kyllä" ja "ei" -hengessä. Jokainen tutkijatyyppi tietää, että maailma ei ole mustavalkoinen - värit siinä välissä ne vasta ovat kiinnostavia.

Vuoden viimeinen aihe liittyi 2000-luvun kulttuuriin. Ohessa vastaukseni kokonaisuudessa, kun kysymys kuului: oliko 2000-luku suomalaiselle kulttuurille hyvä vuosikymmen? Vastaukseni alla.

"Ei ollut – kulttuuri ei ole ollut vahvasti esillä.

2000-luvun alussa elettiin vielä tietotekniikka- ja informaatioyhteiskuntaan liittynyttä hypeä. Kapitalismin uusi syvä tuleminen 1990-luvulla nosti esiin materialismin ja kuluttajuuden.

Ihmisenä olemisen reunaehdot alistettiin koneistetulle työlle ja kaupankäynnille.

Suomen kaupunkeihin ei 2000-luvulla ole juurikaan noussut uusia kirjastoja tai kulttuurirakennuksia, vaan kauppakeskuksia ja jättibensiinipisteitä.

2000-luku on huipentanut sen, mikä 60-luvulla alkoi: kulttuurin populääri- ja matalavirtaukset voittivat korkeakulttuurin. Asiat ja ilmiöt viihteellistyivät ja henkilöityivät tv-ruudun kokoisiksi. Julkisuudessa Johanna Tukiainen korvasi kiinnostavuudessaan Karita Mattilan, Jari Sarasvuo Esa Saarisen ja niin edelleen.

Samalla "kansallinen" kulttuuri saa edelleen mediahuomiota ja suomalaisten taitelijoiden pärjääminen kansainvälisillä kentillä on isoin uutinen. Kulttuurin käsite pyörii konservatiivisesti edelleen luovien ihmisten ja taiteen ilmiöiden ympärillä. Julkisuus taipuu huonosti näkemään kulttuurina sosiaaliset identiteetit, etiikan ja moraalin, tavat, arvot, vaatteet, ruoan, mentaliteetin jne.

Hyvää on kulttuurialan koulutuksen selvä parantaminen – meillä on ennennäkemättömän suuri joukko uusia kulttuurialan maistereita ja osaajia. Ongelmallista on, että yhteiskunta ei ole osannut reagoida kulttuurin teollistumiseen ja tuotteistamiseen. Musiikkiala on pärjännyt parhaiten.

Ilmastomuutospuhe ei ennakoi kulttuurin uutta tulemista, päinvastoin. Se nostaa pikemminkin fundamentalismia. Lama sen sijaan on mahdollisuus: perusarvot kyseenalaistuvat ja ne liittyvät usein kulttuurisiin seikkoihin.

Kulttuurin tulevaisuus onkin nuorissa sukupolvissa. Valoa näkyy jo: uudet nimet ovat lupaavia, luontevasti kansainvälisiä ja henkisesti liikkuvia. Tulevalta vuosikymmeneltä on siksi odotettavissa vihreää valoa – ja mahdollinen kulttuurivallankumous!

Sitä odotellessa: hyvää joulua!"

Näin toivotan teillekin, hyvät blogini lukijat! Rauhallisia pyhän aikoja! Syökää hyvin, juokaa kauniisti, laulakaan mukavia joululauluja ja ennen kaikkea: levätkää! Itse lähden joulun jälkeen Sysmään, jossa vietän kaksi viikkoa kirjoitellen uutta kirjaani Ihanuuksien ihmemaa. Ilmestyy Kirjapajalla maaliskuussa. Sysmässä on niin kaunista viikonlopulla. Valkoinen lumi on terapiaa.

Kelpoa uutta vuotta, myös!

Eurooppalaisia tarinoita I: design ja tulevaisuus

Maanantaina aloitin luennon, jonka teemana on “aatteet, muistaminen ja historiapolitiikka”. Sali oli täynnä – aihe kiinnostaa opiskelijoita, ja muitakin. Mitä maailmassa on tapahtunut viimeisen 20-vuoden aika, Berliinin muurin murtumisesta? Eurooppa koki tuolloin yhden renessansseistaan, uudelleensyntymisensä. Ranskan vallankumouksen juhlavuosi 1989 kypsyi kevään ja kesän aikana Euroopan ”hulluksi vuodeksi”. Maanosan läpi pyyhkäisivät uudet aatteet ja ideologiat ja Kylmä sota päättyi. Se vapautti miljoonia kommunismin vallan alla eläneitä ihmisiä rakentamaan vastaitsenäistyneitä tai uudelleen yhdistyneitä valtiota. Oli tilaa nationalismille, uudelle politiikalle ja historiankirjoitukselle. Viimeisen 20 vuoden aikana historiapolitiikasta – ja historian traumojen käsittelystä - on tullut osa uuden Euroopan yhteiskunnallista keskustelua.

Nationalismi sopi täyttämään henkistä tyhjiötä sirpaloituneessa Euroopassa. Uusia kansallisia kertomuksia tarvittiin pitkän ja ankaran vaiheen jälkeen, jolloin ”itäinen” ja ”läntinen” näkemys kamppailivat maailman herruudesta. Itäinen kertomus, joka sai selustatukea Neuvostoliiton kommunistisesta järjestelmästä, korosti internationaalista yhteisöllisyyttä, modernismia, rationaalisuutta, tulevaisuuteen suuntautunutta suunnitelmallisuutta. Läntinen kertomus, jolle ideologista lisäarvoa tuotti Yhdysvaltojen ylivoima, painotti vapauden merkitystä, yksilöllisiä, alueellisia ja kansallisia ominaisuuksia, oman tradition, paikallisen ja kulttuurin voimaa. Kun ”länsi” voitti, voitti läntinen kertomus ja siihen sitoutuneet identiteetit vahvistuivat. Samalla ”itä” on liittynyt Unioniin ja 200 miljoona uutta eurooppalaista on lihoineen ja luineen haastanut Länsi-Eurooppaa vuoropuheluun ja ymmärtämiseen.

Omaan ymmärrykseeni on 2000-luvulla vaikuttanut – ja sitä koetan luennolla välittää - Euroopan Unionissa toiminut ja Liettuan presidentiksi valittu Dalia Grybauskaite. Hän totesi maanmiestensä saaneen EU-jäsenyydestä ”ylpeyttä, turvallisuutta ja matkustamisen helppoutta.” Grybauskaiten ylpeys on olennaista 1990-luvun eurooppalaisen nationalismin ymmärtämisessä. Se liittyy historian rooliin ja paikkaan Euroopassa. Historiasta tuli keskeinen ideologinen voima, jonka avulla järjestelmämuutos oikeutettiin niin Saksassa, Baltiassa kuin Balkanillakin.

Eurooppalaisuuden esiin nostaminen on merkinnyt paluuta kertomukseen, ainutkertaisen ja kiinnostavan esiin nostamista. Kansallinen on viimeisen 20 vuoden aikana korostunut ja korostuksissaan muuttunut. Entiset itäblokin maat ovat edelleen kiinni menneisyydessä ja sen tulkitsemisessa. Kääntöpuolella on suvaitsemattomuuden lisääntyminen. Poliittiset ääriliikkeet menestyvät, romanivastaisuus, homofobia ja etniset jännitteet ovat kasvussa. Kaksi vuosikymmentä ei ole rasvannut demokratiaa toimivaksi, vaikka kulissit ovat pystyssä. Tässä tilanteessa historialla politikointi ja menneisyydellä manipulointi on osoittautunut menestykseksi.

Kaksikymmentä vuotta vapautta, itsenäisyyttä, kapitalismia ja kansallista puhetta. Nyt sopii kysyä, tarvitaanko uusia tarinoita pitämään Eurooppa ja eurooppalaisuus kasassa. Sitä pohdittiin eilen Euroopan Kulttuurisäätiön Suomen Osaston 40-vuotisjuhlassa Helsingissä. Amsterdamissa olevan emosäätiön (ECF) pääsihteeri Gottfried Wagner pohti puheessaan oivaltavasti uusien kertomusten tarvetta. Kaksi vanhaa (sosialismi – kansallissosialismi) tyhjentyivät jo aikaa sitten. Kolmas, nationalistinen ja sisäänpäin kääntynyt, on tullut sekin tiensä päähän. Edessä on tulevaisuus, joka näyttää jälleen kerran haasteelliselta. On uuden kertomuksen paikka.

Helsingissä sellaisen luomista yritettiin tänään, kun ravintola Nokkaan oli kutsuttu Helsingin designkaupunki 2012 –hankkeen, Sitran ja Helsinki Design Labin toimijoita. Minäkin menin paikalle, kaiketi kutsuttuna maabrändivaltuuskunnan jäsenenä. Nyt tavoitteena on uusi suomalainen – tai helsinkiläinen – kertomus, joka perustuu designin avaamiseen ja arkipäiväistämiseen. Design tuodaan pois esineistä ja muotoilusta, enemmän universaaliksi puheeksi, tavoitteena käytännön ratkaisut ja kompleksisuuden työstäminen. Ajatus on hyvä, kiinnostava ja originelli. Siinä voisi olla eväitä uudeksi kansalliseksi herätykseksi…vaikka esitin kansalaispuheenvuorossa kritiikkiä siitä, että uuden designin ympärille pitää saada tarina ja tavoite, selkokielellä. Sekä nuoria ja opiskelijoita mukaan. Muuten jutusta tulee suurten ikäluokkien saattohoitoa…sellaiseen ei nyt ole varaa!